Monthly Archives: elokuu 2019
Kotikaupunki tutuksi
Ensi yönä (31.8. – 1.9.) toteutetaan taas Nuku yö ulkona haastetta. Ainakin tässä on fasiliteetit valmiina. (Miksi tätä ei muuten yhdistetä asunnottomien yöhön?)
Tämä on mielenkiintoinen penkki. Ilmeisesti tästä menee ohi janoisia koiria ja joku ystävällinen sitten tarjoaa vettä. Sitten on huomattu, että koirat jäävät samalla röökille ja paikalle on tuotu tuhkakuppi. Jään odottamaan, milloin tuohon ilmestyy piirustusvälineet, ettei tarttis selkänojaan piirrellä.
Metsän tuoksun korvike
Tunnustan: Joskus kun en pääse metsään, käyn haistelemassa rautatieaseman puunkuormauspaikalla kuolleiden puiden tuoksua. Aika sairasta. (Sattui vaan olemaan pimeetä, kyllä ne tuoksuvat valoisaankin aikaan.)
Öisiä valoilmiöitä
Ei jaksa, pysty, eikä halua valvoa öitä arkisin tähtien takia. Mennään sitten keinovaloilla. On muuten jännä juttu, että kun jää odottamaan autojen valoja tai vaikka Coca Cola rekkaa, niin ei niitä meinaa millään tulla. Menepä kuvaamaan tyhjää tietä, niin varmasti alkaa liikenne.
Aina vaan noita auringonlaskuja
Ei ollut tarkoitus. Piti vain mennä tiedustelemaan mikä on tilanne pimeysrintamalla. Olihan hieno punainen, vähän pienensin saturaatiota, kun ei kukaan kuitenkaan uskoisi.
Hirvikärpästen välttely Halikonlahdella onnistui, mutta hyttysiä siellä on. Ei kuitenkaan sellaista ininää, ettei voisi keskittyä äänimaailmaan muuten. Karmeita haikaroiden rääkäisyjä, pöllöjen huhuilua, hanhien kaakatusta, kurkien töräyttelyä ja joku peurakin ryntäili ruovikossa.
Salo, väriläiskä
Noin viikko sitten jouduin taas hirvikärpästen hyökkäyksen uhriksi. Paikansin 16 kutisevaa näykkäisyä, jotka raavin ruvelle. Nyt riitti ja pysyn kaupungissa kunnes pakkaset tulevat. Saas nähdä, edellinen Salo-sarjani taisi olla viiden kuvan mittainen.
Tallinnan elokuu 20. – 21. ja vähän Helsinkiäkin
Vielä yksi vajaa päivä ja kotiin. Ensin vielä edellisen päivän iltakuvat. Seuraavana päivänä vielä pieni kävely. Nyt Vapauden aukiolla oli joku muu tapahtuma. Pitkällisen odottelun ja valmistelun jälkeen paikalle saapui tuo valkopukuinen herra. Onnistuin googlettamaan, että hän on Intian tasavallan joku varapuheenjohtaja. Kuitenkin kyseessä oli ensimmäinen korkean tason valtiovierailu Intiasta. Ei mitään käryä, keitä nuo muut ovat. Presidenttiä odottelin, mutta ei tullut. Eikä näkynyt muuten Kashmiristakaan tulleen ketään paikalle.
Sitten satamaan, jossa rupesi satamaan. Sateen raja menee ison laivan täältä katsottuna vasemmalla puolella eli laivasta katsottuna tyyrpuurissa. Noita risteilijöitä tuli vielä elokuussakin pari päivässä.
Sitten Helsinkiin. Jos Salossa olisi noin hieno peiliseinä, olisin siinä vääntelemässä ja ihmettelemässä varmaan joka päivä.
Tallinnan elokuu 20. – 21.
Jatketaan siitä mihin viimeksi päästiin. Tossua tossun eteen ja kohti asemaa. Annoin ensimmäisen kuvan kohdalla hiukan myönnytystä mustavalkokuvaukselle ja laskin saturaatiota. Junakuvissa mentiinkin sitten jo täysillä väreillä. Asemalla pääsin lempiaiheiseeni, pulukuvaukseen. Tuo valkoinen oli varmaan kaupungin kuvatuin auto. Seuraavana päivänä sitä ei enää paikalla ollutkaan.
Niin kuin jo mainitsin elokuun 20. vietetään Viron itsenäisyyspäivää, sitä toista, uudelleen itsenäistymispäivää. Kaupunkia kohti kävellessä kuului jo kauas musiikki, joka lähti Vapauden aukion Harjumäeltä. Siellä Ivo Linna ja Kaire Vilgat lauloivat ja ihmiset hurrasivat. Kuuntele vaikka Ivo Linnan “Eestlane olen ja eestlaseks jään” ja “Isamaa ilu hoieldes” niin ei jää epäselväksi mitä laulava vallankumous tarkoitti. Jos Ivo olisi vielä esittänyt kansallislaulun olisin varmaan alkanut parkua.
Poislähtiessä huomasin, että Tallinnassakin oli Walk of Fame. Tähdet vaan niin pieniä, etten saanut selvää mitä niissä luki. Yhdessä ainakin tasan tarkkaan Ivo Linna.
Tallinnan elokuu 19. – 20.
Lomaa vielä jäljellä, käydään naapurissa. Amatöörimatkailijat asialla. Vaikka Suomessa ja Virossa on sama aika, niillä on eri kalenteri. Virossa olikin itsenäisyyspäivä ja siten vapaata. Vähän se vaikutti ohjelmaan, museokierrokset jäivät väliin.
Aloitetaan kuitenkin. Kolme postausta, kaikissa runsaasti kuvia. Aina sieltä jotain kuvattavaa löytyy.
Selitystä kaipaa varmaan tuo keltainen lippu. Matkanjohtajat ja heidän merkinantovälineet ovat intohimoni. Samoin lyöttäytyminen kuuloetäisyyden päähän oppaasta ja yrittää ymmärtää jotain selostuksesta. Nyt ei onnistunut kun oli mennyt auton taakse piiloon.
Matkan pääkohde oli tietenkin Fotografiska. Yksityinen paikka, jota ei juhlapyhät liikuta. Kolme parasta näyttelyä satunnaisessa järjestyksessä olivat Jimmy Nelson, Pentti Sammallahti ja Anja Niemi.
Jimmy Nelson, poseerattuja, aseteltuja, muotokuvia, toiset parhaimmissaan ja toiset arkivaatteissa. Eihän siinä mitään pahaa ole. Maailmassa on erilaisia ihmisiä, erilaisia kulttuureja, erilaisia vähemmistöjä erilaisissa paikoissa, erilaisten valtavirtojen puristuksessa. Se tämän näyttelyn viesti tiivistettynä on.
Anja Niemi, tästä oli ennakkoasenne. Meni onneksi nopeasti pois. Nämä olivat hauskoja. Hienosti tehtyjä teknisesti, hieno lavastus, silti aitoja, hienot tarinat. Kuvasin myös videoo ja yritän palauttaa nuo moovit ja musiikin mieleeni. Todella koukuttava.
Pentti Sammallahti, oli mahtava. Jotenkin, en ole koskaan osunut Suomessa Sammallahden näyttelyyn. Kuvissa nerokkaita oivalluksia, osa taas tuiki tavallisia, jotka ryhmään aseteltuina tekevät yhdessä hienon teoksen. Tämä näyttely olisi ollut hieno kiertää pienten lasten kanssa. Ei kyllä kestäisi enää lompakko lasten kanssa reissaamista. Koska lapset eivät olleet mukana jäi rahaa vielä Sammallahden kirjaan, jota on ollut vaikea saada Suomesta suomenkielisenä.
Täällä tulee varmasti käytyä Tukholman kustannuksella aina kun näyttely vain mielenkiintoiselta tuntuu.
Päätän tämän postauksen Sammallahden hengessä mustavalkoiseen kuvaan. Se on kyllä vaikeaa, koska maailma on värillinen. Ainoa mustavalkoinen kohde, jonka löysin oli Fotografiskan henkarit ja lokerot. Taidan jatkaa huomenna värilinjalla.
Pienellä järvellä X:s kerta
Tänään tuli taas mietittyä, että joko sitä tohtisi alkaa kulkea metsässä ilman kamerareppua. Kuvia tulee otettua niin vähän ja tuntuu, että suuri osa vuodesta on vain uuden vuodenajan ja muutoksen odottelua. Vai pitäisikö itse muuttua ja tehdä jotain muuta.
