Ensin ojentelen ja sitten ravistelen. Sitten olenkin valmis ottamaan talven vastaan.
Välillä löytää tällaisia vähän kuin vanhan metsän pienoismalleja tai dioraamoja. No, kyllä moto sen korjaa, ennen kuin vahinko ehtii tapahtua.
Niin kuin voi kuvasta päätellä. Ellei satu kirkkaana päivänä tikikameraan tarpeeksi hidasta filmiä mukaan eikä halua käyttä kaikkein pienimpiä aukkoja liike-epäterävyyden taltioimiseen, niin… Käytä Olympuksen HighRes moodia. Kamera kannattaa siltipitää jalustalla, että saa runkoihin jonkinlaisen terävyyden. Olympuksia saa kaupasta, mutta pidä kiirettä. Ne ovat nyt niin halpoja, että loppuvat kohta.
Mitä se muka on, ettei luonnon monimuotoisuus olisi jotenkin vaarassa. Onhan tuossa ylämäkeä, alamäkeä, tasaista ja vaaka- ja pystylinjoja on erimerkkisiä ja ikäisiä puitakin. Tänään oli taas se päivä kun haluaisi kulkea vanhassa metsässä eikä aina näillä – tosin välillä kuvauksellisissakin – puupelloilla.
Haastava kohde. Kun lenkillä huomaa, että nyt alkaa lehti kellertää, pitää olla valmiina. Tänä vuonna onnistuin. Sattui vielä aurinkokin mukaan etuvasemmalta. Enää tämä ei ole tällainen.
Aina porukkaan mahtuu joku, joka haluaa olla erilainen. Olisihan tuo haapa tuolta löytynyt vähemmälläkin laittautumisella.
Koivu, tuo puumailman suomalaisin lehtipuu. Pekka Halosella on talvimaalauksia, joissa ei ole oikeastaan muuta kuin lunta ja ne ovat siitä huolimatta ihan törkeän hienoja.Ei tarvitse olla kummoinenkaan valokuva kun se on hieno – kunhan siinä on koivu.
Huh, läheltä meni, mutta onneksi oli tämä koskemattomuuden antava immuniteettiamuletti.
Ei enää jaksa eikä kykene kaikkien kaadettujen puiden ja hiekkakuoppien vuoksi stressata. Toki ne aikansa harmittaa, mutta kun ne eivät harmistelemalla vähene. Onhan tuossakin sitä paitsi maisemointi jo hyvin käynnissä.
Vielä tämä vanha tuttavuus jaksaa. Kaikki myötätuntoni ja sympatiani tälle. En vain ole koskaan ennen käynyt hänen korkeutensa juurella. Naavaa pukkaa, sieniä tulee ja yläpää harventunut – niin kuin meillä muillakin vanhoilla.