Tervisi Tallinnasta

Tallinna on minulle oikeastaan vaihtoehto Helsingille. Viru-keskuksen levykaupasta löydän aina pari ostettavaa levyä, syöminen White Guide listan tason ravintoloissa on edullista Helsinkiin verrattuna, taidemuseo Kumussa on aina jotain mielenkiintoista. Viihdyn. Johtuu toki siitäkin, että olen tuolloin lomalla ja vieraana.

 

 

 

Siinä onnellisena vieraan maan tantereella tallustellessa tein alitajuista analyysiä, miksi täällä on muka mukavampaa. Maailma ei ole aina niin mustavalkoinen ja onko pakko ajatella niin mustavalkonegatiivisesti. Asunhan maassa joka on YK:n onnellisuustilaston rankingissa sijalla 1. Ei pitäisi siis olla valittamista. Matka seis ja kokka kohti kotia. Suoraan suomalaiseen arkeen Valokuvataiteen museoon.

 

Enpä osannut yhdistää tätä näyttelyä edellä mainittuun tilastoon. Joidenkin random-perheiden elämä kiinnostaa yhtä paljon kuin tankokuninkaallisen kokaniinikätköt. Siksikään varmaan ei tullut mitään isoa innostusta. Kauhean vähän arjessa näkyi olevan mitään hauskaa. Eihän se tietenkään hauskaa ole jos on sairaudet, työttömyydet, vammat ja avioerot niskassa. En vaan ymmärrä tätä lähestymistä tai ymmärrän, epäkohtiahan tässä halutaan tuoda esiin. Mutta en jaksa. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Kaikki aina valittaa. Museossakin oli kauhean meluisaa. Laukkua ei saanut mihinkään säilöön ja jouduin jättämään 600 euron shamppanjat yleiseen narikkaan. Kadutki hiekoitettu niin, että laukun pyörät jumitti. Itämerenkadulla Kamppiin kävellessä yksi polkupyöräilijä pysähtyi yllättäen, kaivoi puhelimen esiin ja otti kuvan väärin pysäköidystä autosta. Siitäpä sai taas hyvää materiaalia Facebookkiin hästäg väärinpysäköidytautot ryhmään. Ja Facebook-valittajille tiedoksi. Oletteko koskaan miettineet kuinka monta miljardia ihmistä ei edes pääse nettiin syystä tai toisesta, kuten Kiinasta, Afrikasta ja Intiasta. Siinä vähän mittakaavaa valitusten kokoon. Kampissa oli Suomen paras palomies ohjelman esittely. Voisiko joskus olla joku tilaisuus ilman kauheeta taustamusiikkia, eikä se edes liittynyt aiheeseen. Roskiakin oli ovien edessä ja jotain porukkaa räkimässä. Yksi kaveri, jolla oli vihreä irokeesi vai tserokeesi kulki edellä ja sillekin piti jonkun jotain huudella. Seuraavana päivänä lähdin kirjastoon. Oma piha hemmetin liukas ja kotikatu samanlainen. Miten siinäkin pyörällä voi ajaa. Torin kautta menin munkkikahville, eikä myyjä muka vieläkään tiedä, että käytän maitoa ja kaataa kupin täyteen, Telttakin oli lämmitetty niin kuumaksi. Ja se tori. Onko ihan pakko seisoskella just siinä torin läpi kulkevalla pyörätiellä kun ympärillä olisi satoja neliöitä tyhjää tilaa seisoskella. Kirjastossa ei ollut mitään uutuuksia, vuoden vanhoja kirjoja joudun lukemaan. Menin sitten Motonettiin ostamaan Sinolia pääsiäisbooliin ja jätin ohjeen mukaisesti repun säilytyslokeroon. Myyjä sieltä kalatiskiltä huutaa: ”Olen iloinen kun käytät meidän säilytyslokeroita” – Viron murteella. Kyl mää niin onnelline olin – kunnei kukka ollu kuvaamas.

Varmaan moni ajattelee, että pitääkö sinne nettiin aina laittaa niitä iänikuisia luontokuvia ja kissavideoita. Ei maailma ole noin kiva paikka. Minä ainakin laitan, mutta ne ovatkin luontodokumentteja. Tämän elämäni pisimmän postauksen päätän Kumun Leonhard Lapin näyttelyn inspiroimana teokseen Kumu13927+risat.

2018-03-30_09-57-15

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *