Posts Tagged: cityscapes

Visit Bergen viimeinen päivä

Loppuuhan tämäkin kuvavirta joskus. Uuteen päivään herättyämme, huomasimme, että aurinko paistoi taas kukkanuppukärryyn. Hieno päivä jättää tälle kaupungille jäähyväiset.

Sen enempää selittelemättä pyytäisin kiinnittämään huomion uuteen huomaamattomaan tapaan kerjätä, Ibsenin silmiin, levykauppaan josta saa country- ja bluegrass-musiikkia josta mukaan tarttuikin Bruce Springsteenin ainoa bluegrass-levy sekä punatukkaiseen norjalaiseen.

Tavoitteet matkalle olivat: 1. Hanki norjalainen villapaita kun suomesta ei tunnu saavan kuin ohuita neuleita tai järkyttävän paksuja paitoja. Checked. 2. Hanki kadulla pidettävä 100 % merino-villainen t-paita, kun niitäkin tuntuu olevan vaikea saada. Checked. Meinasi tosin käydä hassusti: ei katsos ole enää t-paita sesonki. 3. Käy taidemuseoissa. Checked. 4. Painu patikoimaan. Checked.

Menisinkö uudestaan? Jos itse pitäisi maksaa, niin en. Paitsi jos saisi halvan lentolipun ja museossa olisi joku ihan järisyttävä näyttely. Paras anti on siellä 500 metrin korkeudessa, alempana on ainakin tähän aikaan vuodesta porukkaa kuin pipoa Holmenkollenilla.

Sen pituinen se Pergen.

Visit Bergen kolmas päivä

En huomannut kertoa, että kun eilen laskeuduimme Floyeniltä, niin kaupungissa satoi ihan kaatamalla. Sade jatkui vielä seuraavallekin päivälle. Tästä tulee hyvä museopäivä. Olen pitänyt Hampurin museomailia hienona ideana, mutta tämä Bergenin puoli mailia on kaksinverroin hienompi. Kaikki taidemuseot saman rutakon rannalla.

KODE 1 – 4 on yksi kokonaisuus ja taidehalli päälle. Karkeasti sanoen 4 ja 3 olivat katsottavia, mutta muut höpö höpö. Nikolai Astrup oli nelosessa. Turvallista maalaismaisemaa ja arkielämää. Sitä mitä Munchkin piti kuvaamisen arvoisena. Norjassa kuuluisa, mutta muu maailma löysi hänet varsin myöhään. Väritetyt puupiirrokset olivat mielenkiintoisia. Muissa tiloissa poimintoja museon kokoelmista alkaen 1400-luvulta, vaikka mitä.

Kode 3:ssa oli Munch ja muita norjalaisia. Syksyllä on tulossa isompi Munch-näyttely jos se kiinnostaa. Töitä ja taiteilijoita oli paljon.

Loppupäivä meni kaupungilla haahuillessa ja päivän loppuun yksi taidepläjäys.

Bergen Ulriken Vidden Floyden

Tämä oli retkipäivä. Bergen on kaupunki, Ulriken on Bergenin korkein vuori ja Vidden on polku vähän matalammalle Floyden-vuorelle.

Siellä se näkyy. Bussia odotellessa voi yrittää ottaa henkistä yliotetta. Bussista puheen ollen. Tarkista jostain virallisesta lähteestä, miten tuonne pääsee. Nyt linja 12 lähti laiturista J, eikä Haukeland hospital (N) pysäkkiä ollut olemassakaan. Ulrikenille pääsee kaapelikärryn kanssa tai kiipeämällä itse. Matkaa pysäkiltä noin kilometri, nousumetrejä 290 ja askelmia 1500, kunhan sherpat saavat työnsä valmiiksi. Vuorelle todellakin lennätettiin jatkuvana virtana porraskiviä. Näkymät ovat samanlaiset meni kummalla tavalla tahansa.

Sitten vaan matkaan. Vastaan tulee lampia, vuoria, kiviä, kosteikkoja, lampaita, järviä, vuonoja. Ihmisiä patikoi harjanteella molempiin suuntiin. Matka etenee, hitaasti ja varmasti, välillä eväs- ja kuvaustaukoja pitäen. Alkumatkasta paistoi ja jossain vaiheessa meni pilveen. Kauempaa kuului ukkosen jyrähtelyä. Vielä ennen loppulaskua tuli vihoviimeinen 700 metriä pitkä nousu. Sen jälkeen alkoikin viiletä ja askel vei reippaasti Floydeniin, josta pääsi funikulaarilla kaupunkiin. Sellainen 17 km:n kaupunkikävely.

Jos olet menossa. Tämä ei ole puisto. Pitää olla kohtalainen pohjakunto. Varusteet pitää olla kunnossa. Tutki säätiedotus. Polku on hyvin merkitty, mutta ota silti kartta, jotta tiedät suunnilleen missä menet. Päätepisteiden välillä ei ole huoltopisteitä. Märällä kelillä on mutaa. Kuivallakin kelillä tarvitaan välillä nelivetoa.

Häshtäg Visit Bergen 1

Huomasin, etten ole juuri viime aikoina postaillut. Ei ole ollut postattavaa. Yritetään korjata asia. Kuvina eivät niin sykähdyttäviä eikä juttukaan juuri luista. Jos nyt joku kuitenkin jonkun idean saisi.

Aikaa oli maanantaista perjantaihin. Eiköhän näistä neljä bloggausta saa.

Ensimmäinen päivä on tulopäivä ja silloin ei vielä kaupungista juuri käsitystä saa. Pienellä alueella tuli pyörittyä.

Ensin on tietenkin lähtökuva. Ei menty Finnairilla vaan jollain Finskin kaverilla. Sitten on paikallinen rautatieasema, jota käytettiin vain läpikävelyyn. Huomaa kuitenkin esimerkillisen selkeästi merkityt raiteet. Tuo perhe on varmaan muuten vaan eksyksissä. Sitten on joku vähän Leniniä muistuttava merkkihenkilö. Vain kaupungin lokkikingi saa istua hänen päänsä päällä. Sitten on ruusuinen vuorinäkymä. Tiesithän, että Bergen on seitsemän vuoren ympäröimä, joten niitä voi putkahdella melkein mihin vaan kuvaan. (Vai oliko se vuonon?) Päästinkin jo sataman alueelle ja jääkarhun myötä sieltä jo poiskin. Jääkarhussa oli lappu ”Don’t touch”. Ei ollut sitten itse ymmärtänyt sitä lappua itseensä kiinnittää. Tuskin tuo oli vanhuuteen tai auton alle kuollut. Suomessa siirryttiin jossain vaiheessa sukupuolettomiin liikennemerkkeihin. Aika idea siirtyä ihmisistä enkeleihin. Loppuun vielä taidepläjäys: ”Ei mitään ilmoitettavaa – ingenting att informera”. Päivän päättää vilkaisu sisäpihalle. Tyypillinen eBookers-huoneen näkymä. Katso vaikka
http://www.ulkoilutankameraa.fi/blog/wp-content/uploads/2015/11/PB110304.jpg , mutta muista tulla takaisin.

Hampuri 2018, päivä 4

Ei mitään erikoista ohjelmaa. Kävelyä kuusi kilometriä Elben rantaa ja takaisin. Ymmärrys kasvoi taas juna-, laiva- teollisuuskuvaajia kohtaan. Paljon jäi mietittävää Saksasta ja saksalaisista ja miten heidän lähihistoriaa voi peilata meidän historiaan.

Matkassa oli mukana Olympus OMD-EM1 ja siinä se lyhyt Pro Zoomi sekä Hui hai Huawei. Monessa kuvassa huomasin, että linjat kaatuivat aika pahasti. Sanoisin, että se johtui tietenkin milleistä, mutta välillisesti myös siitä, että kuvasin paljon takatöllöltä (koska oli niin kuuma niin lippalakki ja silmälasit). Etsinreiästä katsottuna kuvaan kiinnittää enemmän huomiota, näkee kerralla koko kuvan. Joissain kuvissa olisi toki auttanut jos olisin ollut 20 metriä pidempi – no geeneille ei voi mitään.

Suosittelen Hampuria matkakohteena. Kaupunki on kompakti, kohteet lähellä, helppo kulkea, helppo pääsy lentoasemalle ja takaisin. Ota hotelli läheltä rautatieasemaa ja näet värikästä elämää, kulje muutama sata metriä raatihuoneelle ja olet kuin eri kaupungissa. Kannattaa seurata näyttelytarjontaa.

Matkan maksoin itse, enkä saanut siihen avustusta miltään ulkopuoliselta taholta. Se on E niin kuin End – Endlich. Pian pääsee taas metsään.

Hampuri 2018, päivä 3

Aloitetaan puistokävelyllä. Suunta Planten und Blomen, joka on kohtalaisen iso puistoalue. Siellä on yrttitarhat, ruusutarhat, japanilaiset tarhat ja kaikki. Japanilainen puutarha oli elementteineen sinällään ihan hieno teetupineen kaikkineen. Täällä(kin) harmitti se, että tähän genreen kuuluvat ne viimeisen päälle huolitellut yksityiskohdat. Roskat eivät ole niitä. Roskaamalla mitätöit suunnittelijan ja puiston hoitajan työn kertaneppauksella.

Kolmen tunnin puistokävely oli hyvää verryttelyä seuraavaan museokäyntiin. Hiljattain avattiin korjausten jälkeen jälleen Kunsthalle koko laajuudessaan. Täälläkin on kaikkea ja paljon. Maalauksia 1600-luvulta eteenpäin. Tekijöiltä, jotka eivät ole saavuttaneet Rembrantin nimekkyyttä, mutta ei se laatua heikennä. Silloin kun valokuvaa ei oltu vielä keksitty riitti maalattavaa monelle muullekin mestarille. Eikä kukaan ollut Huippuvuorilla maailmaa pelastamassa. Hienosti entisöity, katsottavaa riittää. Valokuvaan liittyvä osuus oli kuitenkin uudemmassa osassa ja aiheena oli [Control], miten meitä valvotaan. Nyt mentiin alueelle, joka ei ole meikäläisen vahvuuksia eli videota ja nykyvalokuvataidetta. Hyvin vaikuttava työ oli Richard Mosse, Ben Frost, Trevor Tweeten: Incoming 2014 – 2017. Työssä oli kuvattu pakolaisten matkaa lämpökameroilla. Kolmekanavainen HD-video ja 7.3 Surround ääni, joten myös ulkoinen vaikuttavuus oli voimakas.

Vielä kurkistus museon muuhun nykytaiteen osioon ja pikku pysähdys erään videon ääreen – Annika Kahrs: Strings, 2011. Jousikvartetto soitti jotain. Odotin, että mikä tässä on se juttu, mutta sitten… Tämä olikin hauska, soittajienkin mielestä. Aikaisempi suosikkivideoni on ollut Teräsmies ja voimanimijä, joka jo kertookin paljon.

Kuuma päivä purkautui ukkoseen ja sateeseen. Myrskyn jälkeen on poutasää ja sainkin nähdä sateenkaaren ja kaksi Nooan arkista tullutta tiedustelijapulua. Sitten tanssikoulun kautta kämpille ja lepäämään.

 

Hampuri 2018, päivä 2

Toinen päivä alkaa ja museomailerit ovat jo valmiina tossut kuumina. (Hampurissa on kolmen päivän kortti museomailille – viisi paikkaa – 25 €, edullista eikö totta.) Kohteena Hampurin House of the Photography eli Deichtorhallen. Täällä aiheena on on [SPACE) eli Street ja Life. Ensiksikin kuvia oli ihan kiitettävästi. En laskenut, mutta noin 50 kuvaajaa. Vaikka kuvia ja kuvaajia oli paljon, niin ei silti ahistanut, koska kuvat oli lajiteltu karkeasti aiheittain ja yhdeltä kuvaajalta oli monta kuvaa taas omana sarjanaan. Elämän näköisiä kuvia. Ei kaikki katukuvaus ole vain hassujen tilanteiden ja ihmisten kuvaamista. Kaikissa kuvissa ei ole ihmisiä lainkaan, silti niissä voi näkyä elämä.

Deichtorhallenilla on hieno kirjakauppa, mistä lähti mukaan Alec Sothin Sleeping by The Mississippi. Sothin kirjat ovat olleet vaikeasti tavoitettavissa. Siinä vielä yksi Amerikan kuvaaja. Eilen sain kympillä Henri Lartiguen värissä. Näitä kuvia olisi saanut olla Turun näyttelyssä enemmänkin.

Lähdenkin tästä loppupäiväksi kadulle. Saan tietää mistä Deg Spiegel on saanut nimensä, menen katsomaan onko musiikkitalo jo valmistunut viime kerran jälkeen, näen lentäviä mattoja, päättömän miehen etsimässä aurinkolaseja, bussista karanneen turistilauman, rautatieaseman viettelemässä meitä seuraavalle matkalle, herttaiset liikennevalot ohjaamassa meitä illalla kotiin onnellisina siitä, että molemmat saimme pitää päämme. Näimme streettiä ja laiffia.

 

 

 

Hampuri 2018 päivä 1

Hampurissa tuli käytyä. Seuraa lyhyt tekstillinen ja kuvallinen kertomus näiden muutaman elokuisen päivän tunnelmista. Ensin tulee teksti ja sitten kuvat.

Ensimmäinen kohde, kuten ennenkin on Museum für Kunst und Gewerbe. Siellä on rauhallista syödä aamulennon jälkeen lounas. Museo on tyylilitään lähinnä design-museo, mutta on siellä kaikkea muutakin ihan riittävästi. Suurimmasta päästä on Spiegel-kustantamon toimitalosta pelastettu Verner Pantonin suunnittelema ravintola. Hampurissa vietetään Photo-Triennaalia ja valokuvaa oli dotettavissa. Tässä paikassa teema oli Delete, miten muut tahot vaikuttavat kuvajournalistien työhön.

Esillä oli muun muassa Thomas Hoepker’in töitä. Hoepker teki 1963 Amerikan roadtripin New Yorkista länsirannikolle ja takaisin. Matkan jonkinlaisena johtotähtenä oli Robert Frank, jonka matkakuvaus The Americans julkaistiin 1958. Kuvia julkaistiin Kristall lehdessä kuudessa numerossa 56 sivulla. Lehdissä vain viidellä sivulla sivuttiin mustien asiaa. Julkaistavista kuvista keskusteltiin ja lopuksi päätoimittaja päätti. Matkasta on tehty myös Heartland niminen kirja. Esipuheessa Hoepker toteaa: Kyllä, ihmiset olivat mukavia, ystävällisiä, spontaaneja, enemmän kuin meidän osassa maailmaa. Mutta miksi he olivat niin oppimattomia muista maista? Miksi niin suvaitsemattomia muita ihmisiä kohtaan, varsinkin jos heillä oli tumma iho?

Toinen kova juttu oli Ryūichi Hirokawa. Hirokawa kuvasi Sabran ja Sabinan verilöylyjä Libanon sisällissodan aikana 1982. Satoja palestiinalaispakolaisia murhattiin. Hirokawa päätti, että hän haluaa itse kontrolloida missä kuvia julkaistaan ja miten käytetään. Viikkoa myöhemmin kuvia julkaistiin kahdessa japanilaisessa lehdessä ja vähän myöhemmin Japanin Playboyssa julkaisi artikkelin Hirokawasta.

Kolmas oli video  Sirah Foighel Brutmann and Eitan Efrat: Printed Matter (2011). Siinä plarattiin Israelissa ja Palestiinassa työskennelleen lehtikuvaaja André Brutmann’n pinnakkaiset ja negat vuodesta 1982 vuoteen 2002. Sekaisin menivät poliitikkojen puheet, muotinäytökset, palestiinalaisten kansannousut ja Yitzhak Rabinin salamurha.

Kaiken kaikkiaan hyvä aloitus päivälle. Muistetaan kuitenkin, että myös kuvaaja päättää mitä kuvaa ja miten kuvaa.

Seuraavaan kohteeseen, joka on Bucerius Kunst Forum ja näyttely Anton Corbijn: The Living and the Dead. Corbijnilla oli joskus iso näyttely myös Fotografiskassa, jonka kävin katsomassa, mutta ei se mitään, kyllähän näitä katsoo useamminkin. Buceriuksella ei kameroiden kanssa hilluta, joten menkää nettiin. Fotografiskassa jo ihmettelin, että vaikka laittaisin Tom Waitsin minkälaista seinää vasten, niin kuvassa olisi joku muu, vaikka mitä tekisin. Nää on hyviä, loistavia ja upeita. Jos ja kun nämä joskus tulevat Veturitalliin, niin hommaan varmuuden vuoksi toisen museokortin. Toisaalta, kuka päättää, miltä Tom Waits, Nick Cave tai Johnny Cash näyttävät. Onko se TomNickJohnny vai kuvaaja? Kuvaaja ne maneerit tallentaa, kuten tuon minulle tuntemattomaksi jääneen kitaristin sormimerkki, jota myös John Lee Hooker käytti. Yläkerran omakuvanäyttely oli mielestäni vähän pöhkö, mutta ei siitä enempää. Tähän loppuun vitsi, jota en päässyt tässä näyttelyssä käyttämään: Oli tutun näköinen mies, mutta en heti tuntenut, että olikin mandela.

Sitten seuraakin sikermä kuvia kaduilta eri siirtymätaipaleilta.  Pahoittelen jos ratakuvia tulee vielä lisää, tuo asema vetää niin puoleensa. Päivä oli kuuma, jonka huomaa jo hatustakin.

 

Tuhannen tukholmaista

Ni ei sentään tuhannes kerta eikä ihan tuhatta kuvaa. Tulimmaista oli, hikinen aamu-, keski- ja iltapäivä.

Ennen kaupungille viilettämistä olisi voinut käydä viilyntämässä Fotografiskan vieressä, mutta jätimme sen väliin. Lokit vilvoittelivat tuulessa koska niille olisi tullut hiki käsien heiluttelusta. Projekt Slusssen etenee en tiedä onko aikataulussa vai ei. Pitkään noita purkuja on jo tehty. Nuo kerrostumat ovat edelleen mielenkiintoisia.Slussenin suoja-aitoihin oli kiinnitetty tosi hyvälaatuisia tosi laajakuvaisia teräpiirtoikkunoita. Realitydokumenttia 24h plusmiinus aikaero. Vanhakaupunki on ihan helvetillinen turistirysä. Se kannattaa kiertää ja mennä jotain muuta kautta kuninkaanlinnalle. Sen kauemmaksi ei tällä risteilyllä koskaan ehdi. Vaikka siellä kulkee ihmisiä massor av, niin silti ihmislaumanauha katkesi hetkeksi ja sain pihan hedelmät taltioitua. Liikkeessä myytiin ilmeisesti käytettyjä appelsiineja vaikkapa marmelaadin valmistukseen. Kuninkaanlinna pihalla tämä yksi heppakuningas oli karsinoitu. Haluaisin todella nähdä kun kuuluu käsky ”hoppa nu heppa” ja kuningas liitelee piikkiesteen yli kohti vihreämpää lehtoa eli Gröna Lundiin. Miksi ruotsalaisella vartiosotilaalla on laastari leuassa? Se on pilkkinyt vartiossa.

Kaikkein erikoisin elämys oli – vaimo tämän ensin bongasi – katutaitelija näkymätön nainen tai saattoi olla mieskin, mistä sitä tietää kun ei näe. Todella aidon näköinen. Huh-huh, taitaa jo olla aika vetäytyä varjoon nauttimaan Fotografiskan kanelipullasta.

Lisää tulee kunhan saan pensasaidan leikattua.

Elämää itsenäisyyspäivän jälkeen

Elämä ei päättynytkään suureen pamaukseen eikä suuriin juhllin. Hyvä niin, muuten ei olis päässyt Kumuun, joka oli retken pääkohde ja paluulippukin olisi jäänyt käyttämättä. Kumussa tuli vietettyä ennätykselliset kolme tuntia. Nyt oli niin kiinnostavat näyttelyt, ettei edes selkä tullut kipeäksi. Perusnäyttelyt omista kokoelmista tuli taas kierrettyä läpi. Jonain kerralla teen niiden kanssa aikajanan ja vertaan mitä Suomessa tehtiin vastaavaan aikaan. Pahan kukkien lapset – Viron dekadentti taide näyttelyssä oli ihan tajuttoman hienoja tussitöitä ja grafiikoita. Vaikka töitä oli paljon, ne jaksoi vaivatta katsella läpi. Alakerrassa oli esillä saksalaisia ekspressionisteja, joka oli varsinaisesti tarkoitettu reissun huipennukseksi. Eikä se pettymys ollutkaan. Iloista värittelyä, vahvat viivat ja reipasta siveltimenkäyttöä, varmaa esittämistä.

Mitä muuta? Joulutori, kuten varmaan jokaisessa itämeren eteläisessä kaupungissa. Samanlaisena joka vuosi. Ei uutta.

Uutta sen sijaan on Rotermannin korttelissa oleva RØST. Skandinaavisesti kierrettyjä kanelipullia ei tarvitse enää lähteä hakemaan Fotografiskasta. Ihanaa, Röst ihanaa, Eesti Eesti kaipaan sinne jo nyt hirveesti.