Posts Tagged: cityscapes

Hampuri 2018 päivä 1

Hampurissa tuli käytyä. Seuraa lyhyt tekstillinen ja kuvallinen kertomus näiden muutaman elokuisen päivän tunnelmista. Ensin tulee teksti ja sitten kuvat.

Ensimmäinen kohde, kuten ennenkin on Museum für Kunst und Gewerbe. Siellä on rauhallista syödä aamulennon jälkeen lounas. Museo on tyylilitään lähinnä design-museo, mutta on siellä kaikkea muutakin ihan riittävästi. Suurimmasta päästä on Spiegel-kustantamon toimitalosta pelastettu Verner Pantonin suunnittelema ravintola. Hampurissa vietetään Photo-Triennaalia ja valokuvaa oli dotettavissa. Tässä paikassa teema oli Delete, miten muut tahot vaikuttavat kuvajournalistien työhön.

Esillä oli muun muassa Thomas Hoepker’in töitä. Hoepker teki 1963 Amerikan roadtripin New Yorkista länsirannikolle ja takaisin. Matkan jonkinlaisena johtotähtenä oli Robert Frank, jonka matkakuvaus The Americans julkaistiin 1958. Kuvia julkaistiin Kristall lehdessä kuudessa numerossa 56 sivulla. Lehdissä vain viidellä sivulla sivuttiin mustien asiaa. Julkaistavista kuvista keskusteltiin ja lopuksi päätoimittaja päätti. Matkasta on tehty myös Heartland niminen kirja. Esipuheessa Hoepker toteaa: Kyllä, ihmiset olivat mukavia, ystävällisiä, spontaaneja, enemmän kuin meidän osassa maailmaa. Mutta miksi he olivat niin oppimattomia muista maista? Miksi niin suvaitsemattomia muita ihmisiä kohtaan, varsinkin jos heillä oli tumma iho?

Toinen kova juttu oli Ryūichi Hirokawa. Hirokawa kuvasi Sabran ja Sabinan verilöylyjä Libanon sisällissodan aikana 1982. Satoja palestiinalaispakolaisia murhattiin. Hirokawa päätti, että hän haluaa itse kontrolloida missä kuvia julkaistaan ja miten käytetään. Viikkoa myöhemmin kuvia julkaistiin kahdessa japanilaisessa lehdessä ja vähän myöhemmin Japanin Playboyssa julkaisi artikkelin Hirokawasta.

Kolmas oli video  Sirah Foighel Brutmann and Eitan Efrat: Printed Matter (2011). Siinä plarattiin Israelissa ja Palestiinassa työskennelleen lehtikuvaaja André Brutmann’n pinnakkaiset ja negat vuodesta 1982 vuoteen 2002. Sekaisin menivät poliitikkojen puheet, muotinäytökset, palestiinalaisten kansannousut ja Yitzhak Rabinin salamurha.

Kaiken kaikkiaan hyvä aloitus päivälle. Muistetaan kuitenkin, että myös kuvaaja päättää mitä kuvaa ja miten kuvaa.

Seuraavaan kohteeseen, joka on Bucerius Kunst Forum ja näyttely Anton Corbijn: The Living and the Dead. Corbijnilla oli joskus iso näyttely myös Fotografiskassa, jonka kävin katsomassa, mutta ei se mitään, kyllähän näitä katsoo useamminkin. Buceriuksella ei kameroiden kanssa hilluta, joten menkää nettiin. Fotografiskassa jo ihmettelin, että vaikka laittaisin Tom Waitsin minkälaista seinää vasten, niin kuvassa olisi joku muu, vaikka mitä tekisin. Nää on hyviä, loistavia ja upeita. Jos ja kun nämä joskus tulevat Veturitalliin, niin hommaan varmuuden vuoksi toisen museokortin. Toisaalta, kuka päättää, miltä Tom Waits, Nick Cave tai Johnny Cash näyttävät. Onko se TomNickJohnny vai kuvaaja? Kuvaaja ne maneerit tallentaa, kuten tuon minulle tuntemattomaksi jääneen kitaristin sormimerkki, jota myös John Lee Hooker käytti. Yläkerran omakuvanäyttely oli mielestäni vähän pöhkö, mutta ei siitä enempää. Tähän loppuun vitsi, jota en päässyt tässä näyttelyssä käyttämään: Oli tutun näköinen mies, mutta en heti tuntenut, että olikin mandela.

Sitten seuraakin sikermä kuvia kaduilta eri siirtymätaipaleilta.  Pahoittelen jos ratakuvia tulee vielä lisää, tuo asema vetää niin puoleensa. Päivä oli kuuma, jonka huomaa jo hatustakin.

 

Tuhannen tukholmaista

Ni ei sentään tuhannes kerta eikä ihan tuhatta kuvaa. Tulimmaista oli, hikinen aamu-, keski- ja iltapäivä.

Ennen kaupungille viilettämistä olisi voinut käydä viilyntämässä Fotografiskan vieressä, mutta jätimme sen väliin. Lokit vilvoittelivat tuulessa koska niille olisi tullut hiki käsien heiluttelusta. Projekt Slusssen etenee en tiedä onko aikataulussa vai ei. Pitkään noita purkuja on jo tehty. Nuo kerrostumat ovat edelleen mielenkiintoisia.Slussenin suoja-aitoihin oli kiinnitetty tosi hyvälaatuisia tosi laajakuvaisia teräpiirtoikkunoita. Realitydokumenttia 24h plusmiinus aikaero. Vanhakaupunki on ihan helvetillinen turistirysä. Se kannattaa kiertää ja mennä jotain muuta kautta kuninkaanlinnalle. Sen kauemmaksi ei tällä risteilyllä koskaan ehdi. Vaikka siellä kulkee ihmisiä massor av, niin silti ihmislaumanauha katkesi hetkeksi ja sain pihan hedelmät taltioitua. Liikkeessä myytiin ilmeisesti käytettyjä appelsiineja vaikkapa marmelaadin valmistukseen. Kuninkaanlinna pihalla tämä yksi heppakuningas oli karsinoitu. Haluaisin todella nähdä kun kuuluu käsky ”hoppa nu heppa” ja kuningas liitelee piikkiesteen yli kohti vihreämpää lehtoa eli Gröna Lundiin. Miksi ruotsalaisella vartiosotilaalla on laastari leuassa? Se on pilkkinyt vartiossa.

Kaikkein erikoisin elämys oli – vaimo tämän ensin bongasi – katutaitelija näkymätön nainen tai saattoi olla mieskin, mistä sitä tietää kun ei näe. Todella aidon näköinen. Huh-huh, taitaa jo olla aika vetäytyä varjoon nauttimaan Fotografiskan kanelipullasta.

Lisää tulee kunhan saan pensasaidan leikattua.

Elämää itsenäisyyspäivän jälkeen

Elämä ei päättynytkään suureen pamaukseen eikä suuriin juhllin. Hyvä niin, muuten ei olis päässyt Kumuun, joka oli retken pääkohde ja paluulippukin olisi jäänyt käyttämättä. Kumussa tuli vietettyä ennätykselliset kolme tuntia. Nyt oli niin kiinnostavat näyttelyt, ettei edes selkä tullut kipeäksi. Perusnäyttelyt omista kokoelmista tuli taas kierrettyä läpi. Jonain kerralla teen niiden kanssa aikajanan ja vertaan mitä Suomessa tehtiin vastaavaan aikaan. Pahan kukkien lapset – Viron dekadentti taide näyttelyssä oli ihan tajuttoman hienoja tussitöitä ja grafiikoita. Vaikka töitä oli paljon, ne jaksoi vaivatta katsella läpi. Alakerrassa oli esillä saksalaisia ekspressionisteja, joka oli varsinaisesti tarkoitettu reissun huipennukseksi. Eikä se pettymys ollutkaan. Iloista värittelyä, vahvat viivat ja reipasta siveltimenkäyttöä, varmaa esittämistä.

Mitä muuta? Joulutori, kuten varmaan jokaisessa itämeren eteläisessä kaupungissa. Samanlaisena joka vuosi. Ei uutta.

Uutta sen sijaan on Rotermannin korttelissa oleva RØST. Skandinaavisesti kierrettyjä kanelipullia ei tarvitse enää lähteä hakemaan Fotografiskasta. Ihanaa, Röst ihanaa, Eesti Eesti kaipaan sinne jo nyt hirveesti.


 

Slussen

Tiedän, että Slussenilla on menossa joku iso projekti. Olen törmännyt siihen tietenkin kävellen, matkalla GAmla Staniin ja joissain satunnaisissa kirjoituksissa ja maininnoissa. En ole perehtynyt tarkemmin, tietoisesti. Haluan, että yllätyn. Mielenkiintoisia kerroksia, mikä tuo sininen seinänpätkä on ja minne tuo turkoosi tunneli on johtanut. Odotan kärsivällisesti, millainen lopputulos tulee joskus olemaan.

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä viimeinen

Lähtöpäivä, lyhyt päivä. Lähdettiin puistokävelylle Holland Parkiin. Matkalla näin murenevan kirkon, enää torni näkyvissä. Perillä puistossa sain täyteen 30 lintuhavaintoa, riikinkukkokin lasketaan. Saan laskea myös äänihavainnon chiffchaffista eli tiltaltista. Lauloi aivan kuin suomalainen tiltaltti eli tilt talt, mutta silti se laulaa englanniksi kuulemma chiff chaff. Väärin kuultuja linnunlauluja.

Lisää arkkitehtuuria aidanraosta. Hienot funkis-portaat. Näyttää tosin olevan menossa purkuun. Koiranomistajille tiedoksi. Se on tonnin sakko kun jättää kikkarat korjaamatta. Tossa on pakko olla pilkkuvirhe. Sitten Heathrow Expressiin ja kohti lentoasemaa.

Mitä jäi käteen: Englantilaiset ovat tosi kohteliaita, niinä aikoina kun liikuimme oli rauhallista ja siistiä, Lontoo on iso kaupunki, kaikkea ei kuitenkaan ehdi yhdellä reissulla nähdä, ota siis rauhallisesti, tuli taas pohdittua omaa suhdetta valokuvaan; taiteeseen ja videoon.

Loppuhuomautus: Omalla rahalla matkustin. Kuvat Olympus OM-D E-M1 ja 12-40/2.8 Pro, omalla rahalla sekin.

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 5

Nyt tulee 10 pisteen vinkki! Osta paikallisesta kioskista Black+White Photography. Siinä on kerrottu paikallinen näyttelytarjonta. Tästä painotuotteesta huomasin, että maaaailmaaan suuurimman luontokuvakilpailun Wildlife Photographer of the Year finalistit ovat esillä National History Museum’issa. (Saksaan mennessä vastaavat tiedot löytyvät LFI (Leica Foto International) lehdestä.

Eikä ku liikkeelle. Kerrotaan heti, että jonoa oli, mutta niin taitaa tähän paikkaan olla melkein aina. Täälläkin oli vain hyviä kuvia. Yksittäisiä hienoja otoksia eri aiheista eri puolelta maailmaa. Sama juttu siis kuin Sony-kilpailun kanssa. Norjalainen Audun Rikardsen oli saanut esille ainakin kolme kuvaa. Yle Areenassa on vielä jonkun aikaa mielenkiintoinen Audunista kertova dokumentti Seikkailu linssin läpi, jossa kerrotaan esimerkiksi sen paljon vatvotun valassillilaivakuvan synty. Kannattaa katsoa. Dokumentista käy ilmi myös ripaus siitä sitoutumisesta, jolla sitä kuvaa lähdetään hakemaan. Sama pätee tietenkin myös Sonyn kilpailun kuviin.

Näin museossa myös dodon. Kaivoin muististani, että Harri Kallio voitti dodoilla Foto-Finlandian vuonna 2006. Hieno projekti näin kymmenen vuoden miettimisen jälkeen.

Seuraavaan kohteeseen, joka myös löytyi lehdestä, joka on Saatchi Gallery. Alkuoletus oli, että siellä ei kauaa tarvitse kierrellä. Tämäpä oli iloisesti pieleen mennyt oletus. Näyttely oli From Selfie to Self-Expression. Sponsorina Huawei, joka näkyi ensimmäisessä salissa. Kuvia vanhojen mestareiden selfieistä. Näitä sai käydä tykkäämässä, tökkäämällä puhelimesta sydämen kuvaa. Picassoa oli tykätty reilun 8000:n tökkäyksen verran. Tää on tätä interaktiivista vuorovaikutusta.

Sitten oli sellainen työ kuin Christopher Baker, Hello World! Or: How I learned to stop listening and love the noise, 2008. Tuhansia netistä kerättyjä videopäiväkirjoja, kolmella seinällä, muistaakseni seitsemän projektoria.

Ivan Argote All My Girlfriends, 2007 – 2009 oli kertakaikkisen ihastuttava kokonaisuus. Niin simppeli ja hauska.

Sitten oli muitakin töitä, joihon katsojat saivat osallistua. Niinku sellanen kiva systeemi, missä silmät niinku palaa ja niistä alkaa nousta niinku savua. Pahoillani olen, mutta en tiedä kenelle tästä menee respektit.

Lopputoteama. Tämä oli kertakaikkisen riemastuttava. Hauskoja kuvia ja videoita, katso vaikka Youtubesta Simon Roberts, Sight Sacralization: (Re)Framing Switzerland Part 1, Winter. Aina kun nauratti niin nauroi samalla itselleen. Kyllä ne selfiet välillä vaan niin korneja on.  Hei, siellä oli yksi suomalainenkin kuvaaja – selfiekuningatar Elina Brotherus.

Sitten käppäilemään kotia kohti. Kissa oli kateissa. Pulut olivat ronkeleita tai eivät olleet kannibaaleja, eivät syöneet kanansiipiä, mutta eivät myöskään tajunneet, että kassissa oli myös jauhelihapihvejä. Maailma on täynnä ihmeitä. Näin roskapussin, missä oli SAUNAVIHTOJA! Englantiin asti piti tämäkin mennä näkemään.

 

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 4

Uusi päivä. Eilinen pyöreä arkkitehtuuri on tänään viiltävän terävää. Päivän kohteeksi otettiin Tate Britain. Tämän matkan suurimmat etukäteisodotukset olivat tässä päivässä. William Turner kokoelma ja museossa esillä oleva David Hockney retrospektiivi. Ensimmäinen kuoli 1851, jälkimmäinen elää. Odotellessa pääsyä Hockneyn näyttelyyn ehdittiin kiertää muu museo. Taas kerran ihmettelin sitä, miten jo 1700 luvun lopulla – 1800 luvun alussa taiteilijoilla oli siveltimet, joissa oli järjetön dynamiikka ja tajuton tarkkuus. Sitäkin ihmettelin, että kun maalattiin sitä idyllistä perhekuvaa – isä, äiti, kaksi lasta ja koirat – niin eikö sille isännälle olisi voinut jättää maalaamatta ne Britannian suurimmat silmäpussit. Pientä rajaa realismiinkin.

Hockneyn näyttely on sillä tavalla merkittävä, että vastaavaa tuskin tullaan ihan pian uudelleen kasaamaan. Uusimmat työt olivat iPhone töitä ja yksi videotyö. Neljä vuodenaikaa, kuvattu yhdeksällä videokameralla, toistettiin 36 ruudulla. Kuvia Hockneyn töistä löytää Googlella, sitä lienee turha sanoa, että porukkaa oli täälläkin enemmän kuin värikyniä alakoululaisen penaalissa.

Sitten eteenpäin. Suunnitelmiin tuli muutos kun jouduimme kuitenkin sekaantumaan Lontoon Maratonin reittiin. Alunperin oli tarkoitus välttää koko tapahtuma. Mistä sitä tietää mitä painekattilamiehiä siellä liikkuu. Ihmismassa vyöryivät, kansa huusi, toiset juoksivat joko omaksi tai muiden hyväksi. Juoksijoita 40000, katsojia 800000 ei ihme jos kulkeminen vähän tökki. Juoksijoiden fiilistä voi vain arvailla kun yleisö mylvii ja kannustaa.

Eilen ei ollut yhtään lintukuvaa. Tänään tulee kaksi. Ota tai ota.

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 3

Turistimoodi päälle ja kohti uusia kohteita. Portobello Road – täysin ylimainostettu kohde. Pelkkää rihkamaa ja vanhaa roinaa. Hirvee ryysis, kylmä ja sateinen paikka. Samanlaista kuin Somerniemen torilla, mutta siellä on aina lämmin eikä koskaan sada. Tuolla kamerakauppiaalla oli hieno SX-70, kullattu ja käärmekuosilla. En tiedä mitä tuolta levykaupasta jonotettiin, mutta vinyyliaatetta siellä levitettiin. Uskalsin myöhemmin tarkistaa olisko siellä ollut vaikka Bono keikalla – ei ollut.

Kylmyys ja sade saivat siirtymään seuraavaan kohteeseen. Se oli Somerset House (jossain päin Lontoota). Motiivi tuohon kohteeseen oli Martin Parr + Sony World Photography Awards näyttely. SWPA taitaa olla maaaailman suuuurin valokuvakilpailu. Juu, paljon oli kuvia. Asioilla on puolensa. Tällaisissa näyttelyissä on vain hyviä kuvia. Sittenkin ja kuitenkin, mieluummin katsoisi isompia sarjoja, teemoja ja tarinoita – mieluummin kuin tilkkutäkkiä. Täälläkin, yllätys, yllätys, porukkaa ku pipoa. Huipennus oli kuitenkin Martin Parr, ihan huippu. Toivottavasti kaikki lukijani käyttivät tilaisuuden hyväksi ja kävivät Fotografiskassa katsomassa Parrin näyttelyn vuonna, en muista. En tiedä saiko näyttelyssä kuvata, mutta kuvasin kuitenkin. Tuo tumma nainen ihastelee kilpailun voittajan – mikäli se rahassa mitataan – kuvia. Voittaja Frederik Buyckx sai 25000 dollaria.

Kohteessa mielenkiintoisin työ oli pihalla. Jonn Gerrard, Western Flag 2017. Löytyy internetistä nimellä Jonn Gerrard. Eikä missään nimessä kannata unohtaa samassa pihapiirissä olevaa taidekokoelmaa. Ainakin yksi Modigliani ja tämä.

Sitten jotenkin majapaikkaa kohti mennessä Thameksen rannalta tarttui kennolle turistikuvia. Tarkistin, että en päässyt London Eye Cliche TOP10:een. Sain bussifetissini tyydytettyä ja pääsin harjoittamaan arkkitehtuurikuvausta tarkoitukseen erinomaisesti sopivalla 14 millin polttovälillä. Kylmyyskin oli jossain vaiheessa poistunut ja oli paikoitellen jopa liian kuuma.

(Martin Parr kuva on viimeisenä. Hermo menee tämän WordPressin kanssa kuvia laitellessa.)

 

 

 

 

4-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 2

Onhan joku syy oltava, että lähden pois kotoa. Yksi oli Tate Modernissa oleva Sir Eltonin Johnin kokoelmista koottu The Radical Eye näyttely. Vintage-vedoksia vaikka keneltä. Näyttelyjulisteessa oleva kuva on Man Rayn Glass Tears. Näyttelyssä oli kuvaaminen kielletty. Muistikuvana mieleen jäi Irving Penn’in Corner Portraits sarja. Videolla Sir Elton kertoi muuttaneensa isompaan asuntoonkin vain sen vuoksi, että saisi enemmän kuvia seinille. Näytti, että olisi niistä saanut toisenkin näyttelyn. Vaikka uudemmasta materiaalista.

Samalla rahalla tai oikeastaan ilmaiseksi käveltiin läpi koko museo. Onhan siellä vaikka mitä. Esimerkiksi Cildo Meireles Babel, 2001. Radioita eri vuosilta, vanhat alhaalla ja uudet päällä. Radiot päällä, tietenkin.

Sitten matka jatkui Millennium Bridge kautta kohti turistialueita. Lontoossa huonosti markkinoitu alue on joen penkka. Valtavasti potentiaalia kaltaiselleni tonkijalle. Löysin hienon hampaan ja posliinin palasia. Big Ben vaikka Big ja High onkin ei ole kovin usein tiellä ja bombaamassa kuvia. Toisin kuin vaikka Berliinin TV-torni. Theresa Mayn työpaikan kohdalla oli aina iso joukko ihmisiä vahtimassa, että Theresa pysyisi kaltereiden takana. Poliisit heittää herjaa ja ihmiset ottavat kuvia. Sitten tuli joku hevosnäytös. Ei mitään käryä mitä tapahtui, ihmislauma taulutelkkarit tanassa. Sitten taas kun joku soittaa kunnon rokkia Travalgar Squarella niin pääsee viereen kuuntelemaan ja katselemaan. Ihmeellinen maailma.

Linnustajille vielä päivän tunnistustehtävä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa

Monista vuosistani huolimatta en ollut aikaisemmin käynyt Lontoossa. Ennakkoluuloinen olen, tunnustan sen. Joku voi ajatella, että kuka tollo menee Lontooseen ja innostuu jostain hemmetin kottaraisista ja puluista. Varmaan sellainen, jonka tietämys englannista on tasolla Never Mind the Bullocks, London Calling ja God Save the Queen.

Tulopäivä on aina lyhyt. Kävely Kensington Parkissa ja huoneeseen. En ole ennen nähnyt, että kottaraiset syö pullaa. Mainiota tyyppejä. Ensin kottaraisena paikalle nappaamaan patonki ilmasta ja sitten pakoon perässä lyllertäviä puluja.