Posts Tagged: katukuvat

Kevätretki Tallinnaan osa 1

Aikaisemminkin olen Tallinnaa kehunut ja kehun nytkin. Karuilla kuvilla ja kauniilla sanoilla. Aivan ensimmäiseksi pitää kertoa, että kamerana oli Olympus OM-D E M10 I, koska Olympus OM-D E M1 I:seni on kohdannut tyyppivian ja kadottanut toisen rungossa olevan kantohihnan kiinnikkeensä. Olin siis liikkeellä hyvin kevyellä varustuksella. Tämä vain varoituksena, koska se varmasti näkyy kuvien laadussa. Olympuksella on hienot järjestelmäkamerat ja hieno kamerajärjestelmä. Loppuis vaan niiden nappien siirtely ja akkujen tyypin vaihto, jotta voisi hyllystä ottaa aina kulloiseenkin tarpeeseen soveltuvan rungon. Vielä kun voisi kameran setupin siirtää vaikka puhelimen kautta rungosta toiseen niin a-vot. Mennäänpä asiaan eli Tallinnaan.

Vanha kaupunki on niin moneen kertaan tallattu, että sieltä ei enää löydy kuin läpikäveltävää. Nykyisin askel vetää enemmän Telliskiven suuntaan. Telliskiveen aukeavaan Fotografiskan Tallinnan yksikköön asetan kovat odotukset. Voi kun se vain asettaisi tason heti niin korkealle, ettei tarvitsisi Tukholmaan enää lähteä kuin korkeintaan kerran vuodessa. Tallinna olisi niin lähellä. Telliskiven jälkeen teimme pienen kävelyn kohti Kalamajaa. Linnahallilta lähtevä kulttuurikilometri loppui hyvin pikaisesti kun pääsimme rantaa seuraavalle polulle. Vanhat satamat, joutomaat, rytökasat ovat minulle paljon hienompaa kulttuuria, kuin byroossa suunniteltu kulttuuri. Tuli mieleen Lontoon matka, kun tongin Thamesin rantaa innoissani kun siellä oli luita, posliinin palasia, värikkäitä kiviä ja muita aarteita. No löytyi sentää höyhen.

Hampuri 2018, päivä 4

Ei mitään erikoista ohjelmaa. Kävelyä kuusi kilometriä Elben rantaa ja takaisin. Ymmärrys kasvoi taas juna-, laiva- teollisuuskuvaajia kohtaan. Paljon jäi mietittävää Saksasta ja saksalaisista ja miten heidän lähihistoriaa voi peilata meidän historiaan.

Matkassa oli mukana Olympus OMD-EM1 ja siinä se lyhyt Pro Zoomi sekä Hui hai Huawei. Monessa kuvassa huomasin, että linjat kaatuivat aika pahasti. Sanoisin, että se johtui tietenkin milleistä, mutta välillisesti myös siitä, että kuvasin paljon takatöllöltä (koska oli niin kuuma niin lippalakki ja silmälasit). Etsinreiästä katsottuna kuvaan kiinnittää enemmän huomiota, näkee kerralla koko kuvan. Joissain kuvissa olisi toki auttanut jos olisin ollut 20 metriä pidempi – no geeneille ei voi mitään.

Suosittelen Hampuria matkakohteena. Kaupunki on kompakti, kohteet lähellä, helppo kulkea, helppo pääsy lentoasemalle ja takaisin. Ota hotelli läheltä rautatieasemaa ja näet värikästä elämää, kulje muutama sata metriä raatihuoneelle ja olet kuin eri kaupungissa. Kannattaa seurata näyttelytarjontaa.

Matkan maksoin itse, enkä saanut siihen avustusta miltään ulkopuoliselta taholta. Se on E niin kuin End – Endlich. Pian pääsee taas metsään.

Hampuri 2018, päivä 3

Aloitetaan puistokävelyllä. Suunta Planten und Blomen, joka on kohtalaisen iso puistoalue. Siellä on yrttitarhat, ruusutarhat, japanilaiset tarhat ja kaikki. Japanilainen puutarha oli elementteineen sinällään ihan hieno teetupineen kaikkineen. Täällä(kin) harmitti se, että tähän genreen kuuluvat ne viimeisen päälle huolitellut yksityiskohdat. Roskat eivät ole niitä. Roskaamalla mitätöit suunnittelijan ja puiston hoitajan työn kertaneppauksella.

Kolmen tunnin puistokävely oli hyvää verryttelyä seuraavaan museokäyntiin. Hiljattain avattiin korjausten jälkeen jälleen Kunsthalle koko laajuudessaan. Täälläkin on kaikkea ja paljon. Maalauksia 1600-luvulta eteenpäin. Tekijöiltä, jotka eivät ole saavuttaneet Rembrantin nimekkyyttä, mutta ei se laatua heikennä. Silloin kun valokuvaa ei oltu vielä keksitty riitti maalattavaa monelle muullekin mestarille. Eikä kukaan ollut Huippuvuorilla maailmaa pelastamassa. Hienosti entisöity, katsottavaa riittää. Valokuvaan liittyvä osuus oli kuitenkin uudemmassa osassa ja aiheena oli [Control], miten meitä valvotaan. Nyt mentiin alueelle, joka ei ole meikäläisen vahvuuksia eli videota ja nykyvalokuvataidetta. Hyvin vaikuttava työ oli Richard Mosse, Ben Frost, Trevor Tweeten: Incoming 2014 – 2017. Työssä oli kuvattu pakolaisten matkaa lämpökameroilla. Kolmekanavainen HD-video ja 7.3 Surround ääni, joten myös ulkoinen vaikuttavuus oli voimakas.

Vielä kurkistus museon muuhun nykytaiteen osioon ja pikku pysähdys erään videon ääreen – Annika Kahrs: Strings, 2011. Jousikvartetto soitti jotain. Odotin, että mikä tässä on se juttu, mutta sitten… Tämä olikin hauska, soittajienkin mielestä. Aikaisempi suosikkivideoni on ollut Teräsmies ja voimanimijä, joka jo kertookin paljon.

Kuuma päivä purkautui ukkoseen ja sateeseen. Myrskyn jälkeen on poutasää ja sainkin nähdä sateenkaaren ja kaksi Nooan arkista tullutta tiedustelijapulua. Sitten tanssikoulun kautta kämpille ja lepäämään.

 

Hampuri 2018, päivä 2

Toinen päivä alkaa ja museomailerit ovat jo valmiina tossut kuumina. (Hampurissa on kolmen päivän kortti museomailille – viisi paikkaa – 25 €, edullista eikö totta.) Kohteena Hampurin House of the Photography eli Deichtorhallen. Täällä aiheena on on [SPACE) eli Street ja Life. Ensiksikin kuvia oli ihan kiitettävästi. En laskenut, mutta noin 50 kuvaajaa. Vaikka kuvia ja kuvaajia oli paljon, niin ei silti ahistanut, koska kuvat oli lajiteltu karkeasti aiheittain ja yhdeltä kuvaajalta oli monta kuvaa taas omana sarjanaan. Elämän näköisiä kuvia. Ei kaikki katukuvaus ole vain hassujen tilanteiden ja ihmisten kuvaamista. Kaikissa kuvissa ei ole ihmisiä lainkaan, silti niissä voi näkyä elämä.

Deichtorhallenilla on hieno kirjakauppa, mistä lähti mukaan Alec Sothin Sleeping by The Mississippi. Sothin kirjat ovat olleet vaikeasti tavoitettavissa. Siinä vielä yksi Amerikan kuvaaja. Eilen sain kympillä Henri Lartiguen värissä. Näitä kuvia olisi saanut olla Turun näyttelyssä enemmänkin.

Lähdenkin tästä loppupäiväksi kadulle. Saan tietää mistä Deg Spiegel on saanut nimensä, menen katsomaan onko musiikkitalo jo valmistunut viime kerran jälkeen, näen lentäviä mattoja, päättömän miehen etsimässä aurinkolaseja, bussista karanneen turistilauman, rautatieaseman viettelemässä meitä seuraavalle matkalle, herttaiset liikennevalot ohjaamassa meitä illalla kotiin onnellisina siitä, että molemmat saimme pitää päämme. Näimme streettiä ja laiffia.

 

 

 

Hampuri 2018 päivä 1

Hampurissa tuli käytyä. Seuraa lyhyt tekstillinen ja kuvallinen kertomus näiden muutaman elokuisen päivän tunnelmista. Ensin tulee teksti ja sitten kuvat.

Ensimmäinen kohde, kuten ennenkin on Museum für Kunst und Gewerbe. Siellä on rauhallista syödä aamulennon jälkeen lounas. Museo on tyylilitään lähinnä design-museo, mutta on siellä kaikkea muutakin ihan riittävästi. Suurimmasta päästä on Spiegel-kustantamon toimitalosta pelastettu Verner Pantonin suunnittelema ravintola. Hampurissa vietetään Photo-Triennaalia ja valokuvaa oli dotettavissa. Tässä paikassa teema oli Delete, miten muut tahot vaikuttavat kuvajournalistien työhön.

Esillä oli muun muassa Thomas Hoepker’in töitä. Hoepker teki 1963 Amerikan roadtripin New Yorkista länsirannikolle ja takaisin. Matkan jonkinlaisena johtotähtenä oli Robert Frank, jonka matkakuvaus The Americans julkaistiin 1958. Kuvia julkaistiin Kristall lehdessä kuudessa numerossa 56 sivulla. Lehdissä vain viidellä sivulla sivuttiin mustien asiaa. Julkaistavista kuvista keskusteltiin ja lopuksi päätoimittaja päätti. Matkasta on tehty myös Heartland niminen kirja. Esipuheessa Hoepker toteaa: Kyllä, ihmiset olivat mukavia, ystävällisiä, spontaaneja, enemmän kuin meidän osassa maailmaa. Mutta miksi he olivat niin oppimattomia muista maista? Miksi niin suvaitsemattomia muita ihmisiä kohtaan, varsinkin jos heillä oli tumma iho?

Toinen kova juttu oli Ryūichi Hirokawa. Hirokawa kuvasi Sabran ja Sabinan verilöylyjä Libanon sisällissodan aikana 1982. Satoja palestiinalaispakolaisia murhattiin. Hirokawa päätti, että hän haluaa itse kontrolloida missä kuvia julkaistaan ja miten käytetään. Viikkoa myöhemmin kuvia julkaistiin kahdessa japanilaisessa lehdessä ja vähän myöhemmin Japanin Playboyssa julkaisi artikkelin Hirokawasta.

Kolmas oli video  Sirah Foighel Brutmann and Eitan Efrat: Printed Matter (2011). Siinä plarattiin Israelissa ja Palestiinassa työskennelleen lehtikuvaaja André Brutmann’n pinnakkaiset ja negat vuodesta 1982 vuoteen 2002. Sekaisin menivät poliitikkojen puheet, muotinäytökset, palestiinalaisten kansannousut ja Yitzhak Rabinin salamurha.

Kaiken kaikkiaan hyvä aloitus päivälle. Muistetaan kuitenkin, että myös kuvaaja päättää mitä kuvaa ja miten kuvaa.

Seuraavaan kohteeseen, joka on Bucerius Kunst Forum ja näyttely Anton Corbijn: The Living and the Dead. Corbijnilla oli joskus iso näyttely myös Fotografiskassa, jonka kävin katsomassa, mutta ei se mitään, kyllähän näitä katsoo useamminkin. Buceriuksella ei kameroiden kanssa hilluta, joten menkää nettiin. Fotografiskassa jo ihmettelin, että vaikka laittaisin Tom Waitsin minkälaista seinää vasten, niin kuvassa olisi joku muu, vaikka mitä tekisin. Nää on hyviä, loistavia ja upeita. Jos ja kun nämä joskus tulevat Veturitalliin, niin hommaan varmuuden vuoksi toisen museokortin. Toisaalta, kuka päättää, miltä Tom Waits, Nick Cave tai Johnny Cash näyttävät. Onko se TomNickJohnny vai kuvaaja? Kuvaaja ne maneerit tallentaa, kuten tuon minulle tuntemattomaksi jääneen kitaristin sormimerkki, jota myös John Lee Hooker käytti. Yläkerran omakuvanäyttely oli mielestäni vähän pöhkö, mutta ei siitä enempää. Tähän loppuun vitsi, jota en päässyt tässä näyttelyssä käyttämään: Oli tutun näköinen mies, mutta en heti tuntenut, että olikin mandela.

Sitten seuraakin sikermä kuvia kaduilta eri siirtymätaipaleilta.  Pahoittelen jos ratakuvia tulee vielä lisää, tuo asema vetää niin puoleensa. Päivä oli kuuma, jonka huomaa jo hatustakin.

 

Tuhannen tukholmaista

Ni ei sentään tuhannes kerta eikä ihan tuhatta kuvaa. Tulimmaista oli, hikinen aamu-, keski- ja iltapäivä.

Ennen kaupungille viilettämistä olisi voinut käydä viilyntämässä Fotografiskan vieressä, mutta jätimme sen väliin. Lokit vilvoittelivat tuulessa koska niille olisi tullut hiki käsien heiluttelusta. Projekt Slusssen etenee en tiedä onko aikataulussa vai ei. Pitkään noita purkuja on jo tehty. Nuo kerrostumat ovat edelleen mielenkiintoisia.Slussenin suoja-aitoihin oli kiinnitetty tosi hyvälaatuisia tosi laajakuvaisia teräpiirtoikkunoita. Realitydokumenttia 24h plusmiinus aikaero. Vanhakaupunki on ihan helvetillinen turistirysä. Se kannattaa kiertää ja mennä jotain muuta kautta kuninkaanlinnalle. Sen kauemmaksi ei tällä risteilyllä koskaan ehdi. Vaikka siellä kulkee ihmisiä massor av, niin silti ihmislaumanauha katkesi hetkeksi ja sain pihan hedelmät taltioitua. Liikkeessä myytiin ilmeisesti käytettyjä appelsiineja vaikkapa marmelaadin valmistukseen. Kuninkaanlinna pihalla tämä yksi heppakuningas oli karsinoitu. Haluaisin todella nähdä kun kuuluu käsky “hoppa nu heppa” ja kuningas liitelee piikkiesteen yli kohti vihreämpää lehtoa eli Gröna Lundiin. Miksi ruotsalaisella vartiosotilaalla on laastari leuassa? Se on pilkkinyt vartiossa.

Kaikkein erikoisin elämys oli – vaimo tämän ensin bongasi – katutaitelija näkymätön nainen tai saattoi olla mieskin, mistä sitä tietää kun ei näe. Todella aidon näköinen. Huh-huh, taitaa jo olla aika vetäytyä varjoon nauttimaan Fotografiskan kanelipullasta.

Lisää tulee kunhan saan pensasaidan leikattua.

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä viimeinen

Lähtöpäivä, lyhyt päivä. Lähdettiin puistokävelylle Holland Parkiin. Matkalla näin murenevan kirkon, enää torni näkyvissä. Perillä puistossa sain täyteen 30 lintuhavaintoa, riikinkukkokin lasketaan. Saan laskea myös äänihavainnon chiffchaffista eli tiltaltista. Lauloi aivan kuin suomalainen tiltaltti eli tilt talt, mutta silti se laulaa englanniksi kuulemma chiff chaff. Väärin kuultuja linnunlauluja.

Lisää arkkitehtuuria aidanraosta. Hienot funkis-portaat. Näyttää tosin olevan menossa purkuun. Koiranomistajille tiedoksi. Se on tonnin sakko kun jättää kikkarat korjaamatta. Tossa on pakko olla pilkkuvirhe. Sitten Heathrow Expressiin ja kohti lentoasemaa.

Mitä jäi käteen: Englantilaiset ovat tosi kohteliaita, niinä aikoina kun liikuimme oli rauhallista ja siistiä, Lontoo on iso kaupunki, kaikkea ei kuitenkaan ehdi yhdellä reissulla nähdä, ota siis rauhallisesti, tuli taas pohdittua omaa suhdetta valokuvaan; taiteeseen ja videoon.

Loppuhuomautus: Omalla rahalla matkustin. Kuvat Olympus OM-D E-M1 ja 12-40/2.8 Pro, omalla rahalla sekin.

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 5

Nyt tulee 10 pisteen vinkki! Osta paikallisesta kioskista Black+White Photography. Siinä on kerrottu paikallinen näyttelytarjonta. Tästä painotuotteesta huomasin, että maaaailmaaan suuurimman luontokuvakilpailun Wildlife Photographer of the Year finalistit ovat esillä National History Museum’issa. (Saksaan mennessä vastaavat tiedot löytyvät LFI (Leica Foto International) lehdestä.

Eikä ku liikkeelle. Kerrotaan heti, että jonoa oli, mutta niin taitaa tähän paikkaan olla melkein aina. Täälläkin oli vain hyviä kuvia. Yksittäisiä hienoja otoksia eri aiheista eri puolelta maailmaa. Sama juttu siis kuin Sony-kilpailun kanssa. Norjalainen Audun Rikardsen oli saanut esille ainakin kolme kuvaa. Yle Areenassa on vielä jonkun aikaa mielenkiintoinen Audunista kertova dokumentti Seikkailu linssin läpi, jossa kerrotaan esimerkiksi sen paljon vatvotun valassillilaivakuvan synty. Kannattaa katsoa. Dokumentista käy ilmi myös ripaus siitä sitoutumisesta, jolla sitä kuvaa lähdetään hakemaan. Sama pätee tietenkin myös Sonyn kilpailun kuviin.

Näin museossa myös dodon. Kaivoin muististani, että Harri Kallio voitti dodoilla Foto-Finlandian vuonna 2006. Hieno projekti näin kymmenen vuoden miettimisen jälkeen.

Seuraavaan kohteeseen, joka myös löytyi lehdestä, joka on Saatchi Gallery. Alkuoletus oli, että siellä ei kauaa tarvitse kierrellä. Tämäpä oli iloisesti pieleen mennyt oletus. Näyttely oli From Selfie to Self-Expression. Sponsorina Huawei, joka näkyi ensimmäisessä salissa. Kuvia vanhojen mestareiden selfieistä. Näitä sai käydä tykkäämässä, tökkäämällä puhelimesta sydämen kuvaa. Picassoa oli tykätty reilun 8000:n tökkäyksen verran. Tää on tätä interaktiivista vuorovaikutusta.

Sitten oli sellainen työ kuin Christopher Baker, Hello World! Or: How I learned to stop listening and love the noise, 2008. Tuhansia netistä kerättyjä videopäiväkirjoja, kolmella seinällä, muistaakseni seitsemän projektoria.

Ivan Argote All My Girlfriends, 2007 – 2009 oli kertakaikkisen ihastuttava kokonaisuus. Niin simppeli ja hauska.

Sitten oli muitakin töitä, joihon katsojat saivat osallistua. Niinku sellanen kiva systeemi, missä silmät niinku palaa ja niistä alkaa nousta niinku savua. Pahoillani olen, mutta en tiedä kenelle tästä menee respektit.

Lopputoteama. Tämä oli kertakaikkisen riemastuttava. Hauskoja kuvia ja videoita, katso vaikka Youtubesta Simon Roberts, Sight Sacralization: (Re)Framing Switzerland Part 1, Winter. Aina kun nauratti niin nauroi samalla itselleen. Kyllä ne selfiet välillä vaan niin korneja on.  Hei, siellä oli yksi suomalainenkin kuvaaja – selfiekuningatar Elina Brotherus.

Sitten käppäilemään kotia kohti. Kissa oli kateissa. Pulut olivat ronkeleita tai eivät olleet kannibaaleja, eivät syöneet kanansiipiä, mutta eivät myöskään tajunneet, että kassissa oli myös jauhelihapihvejä. Maailma on täynnä ihmeitä. Näin roskapussin, missä oli SAUNAVIHTOJA! Englantiin asti piti tämäkin mennä näkemään.

 

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 4

Uusi päivä. Eilinen pyöreä arkkitehtuuri on tänään viiltävän terävää. Päivän kohteeksi otettiin Tate Britain. Tämän matkan suurimmat etukäteisodotukset olivat tässä päivässä. William Turner kokoelma ja museossa esillä oleva David Hockney retrospektiivi. Ensimmäinen kuoli 1851, jälkimmäinen elää. Odotellessa pääsyä Hockneyn näyttelyyn ehdittiin kiertää muu museo. Taas kerran ihmettelin sitä, miten jo 1700 luvun lopulla – 1800 luvun alussa taiteilijoilla oli siveltimet, joissa oli järjetön dynamiikka ja tajuton tarkkuus. Sitäkin ihmettelin, että kun maalattiin sitä idyllistä perhekuvaa – isä, äiti, kaksi lasta ja koirat – niin eikö sille isännälle olisi voinut jättää maalaamatta ne Britannian suurimmat silmäpussit. Pientä rajaa realismiinkin.

Hockneyn näyttely on sillä tavalla merkittävä, että vastaavaa tuskin tullaan ihan pian uudelleen kasaamaan. Uusimmat työt olivat iPhone töitä ja yksi videotyö. Neljä vuodenaikaa, kuvattu yhdeksällä videokameralla, toistettiin 36 ruudulla. Kuvia Hockneyn töistä löytää Googlella, sitä lienee turha sanoa, että porukkaa oli täälläkin enemmän kuin värikyniä alakoululaisen penaalissa.

Sitten eteenpäin. Suunnitelmiin tuli muutos kun jouduimme kuitenkin sekaantumaan Lontoon Maratonin reittiin. Alunperin oli tarkoitus välttää koko tapahtuma. Mistä sitä tietää mitä painekattilamiehiä siellä liikkuu. Ihmismassa vyöryivät, kansa huusi, toiset juoksivat joko omaksi tai muiden hyväksi. Juoksijoita 40000, katsojia 800000 ei ihme jos kulkeminen vähän tökki. Juoksijoiden fiilistä voi vain arvailla kun yleisö mylvii ja kannustaa.

Eilen ei ollut yhtään lintukuvaa. Tänään tulee kaksi. Ota tai ota.

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 3

Turistimoodi päälle ja kohti uusia kohteita. Portobello Road – täysin ylimainostettu kohde. Pelkkää rihkamaa ja vanhaa roinaa. Hirvee ryysis, kylmä ja sateinen paikka. Samanlaista kuin Somerniemen torilla, mutta siellä on aina lämmin eikä koskaan sada. Tuolla kamerakauppiaalla oli hieno SX-70, kullattu ja käärmekuosilla. En tiedä mitä tuolta levykaupasta jonotettiin, mutta vinyyliaatetta siellä levitettiin. Uskalsin myöhemmin tarkistaa olisko siellä ollut vaikka Bono keikalla – ei ollut.

Kylmyys ja sade saivat siirtymään seuraavaan kohteeseen. Se oli Somerset House (jossain päin Lontoota). Motiivi tuohon kohteeseen oli Martin Parr + Sony World Photography Awards näyttely. SWPA taitaa olla maaaailman suuuurin valokuvakilpailu. Juu, paljon oli kuvia. Asioilla on puolensa. Tällaisissa näyttelyissä on vain hyviä kuvia. Sittenkin ja kuitenkin, mieluummin katsoisi isompia sarjoja, teemoja ja tarinoita – mieluummin kuin tilkkutäkkiä. Täälläkin, yllätys, yllätys, porukkaa ku pipoa. Huipennus oli kuitenkin Martin Parr, ihan huippu. Toivottavasti kaikki lukijani käyttivät tilaisuuden hyväksi ja kävivät Fotografiskassa katsomassa Parrin näyttelyn vuonna, en muista. En tiedä saiko näyttelyssä kuvata, mutta kuvasin kuitenkin. Tuo tumma nainen ihastelee kilpailun voittajan – mikäli se rahassa mitataan – kuvia. Voittaja Frederik Buyckx sai 25000 dollaria.

Kohteessa mielenkiintoisin työ oli pihalla. Jonn Gerrard, Western Flag 2017. Löytyy internetistä nimellä Jonn Gerrard. Eikä missään nimessä kannata unohtaa samassa pihapiirissä olevaa taidekokoelmaa. Ainakin yksi Modigliani ja tämä.

Sitten jotenkin majapaikkaa kohti mennessä Thameksen rannalta tarttui kennolle turistikuvia. Tarkistin, että en päässyt London Eye Cliche TOP10:een. Sain bussifetissini tyydytettyä ja pääsin harjoittamaan arkkitehtuurikuvausta tarkoitukseen erinomaisesti sopivalla 14 millin polttovälillä. Kylmyyskin oli jossain vaiheessa poistunut ja oli paikoitellen jopa liian kuuma.

(Martin Parr kuva on viimeisenä. Hermo menee tämän WordPressin kanssa kuvia laitellessa.)

 

 

 

 

4-