Posts Tagged: kaupunkimaisemat

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä viimeinen

Lähtöpäivä, lyhyt päivä. Lähdettiin puistokävelylle Holland Parkiin. Matkalla näin murenevan kirkon, enää torni näkyvissä. Perillä puistossa sain täyteen 30 lintuhavaintoa, riikinkukkokin lasketaan. Saan laskea myös äänihavainnon chiffchaffista eli tiltaltista. Lauloi aivan kuin suomalainen tiltaltti eli tilt talt, mutta silti se laulaa englanniksi kuulemma chiff chaff. Väärin kuultuja linnunlauluja.

Lisää arkkitehtuuria aidanraosta. Hienot funkis-portaat. Näyttää tosin olevan menossa purkuun. Koiranomistajille tiedoksi. Se on tonnin sakko kun jättää kikkarat korjaamatta. Tossa on pakko olla pilkkuvirhe. Sitten Heathrow Expressiin ja kohti lentoasemaa.

Mitä jäi käteen: Englantilaiset ovat tosi kohteliaita, niinä aikoina kun liikuimme oli rauhallista ja siistiä, Lontoo on iso kaupunki, kaikkea ei kuitenkaan ehdi yhdellä reissulla nähdä, ota siis rauhallisesti, tuli taas pohdittua omaa suhdetta valokuvaan; taiteeseen ja videoon.

Loppuhuomautus: Omalla rahalla matkustin. Kuvat Olympus OM-D E-M1 ja 12-40/2.8 Pro, omalla rahalla sekin.

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 5

Nyt tulee 10 pisteen vinkki! Osta paikallisesta kioskista Black+White Photography. Siinä on kerrottu paikallinen näyttelytarjonta. Tästä painotuotteesta huomasin, että maaaailmaaan suuurimman luontokuvakilpailun Wildlife Photographer of the Year finalistit ovat esillä National History Museum’issa. (Saksaan mennessä vastaavat tiedot löytyvät LFI (Leica Foto International) lehdestä.

Eikä ku liikkeelle. Kerrotaan heti, että jonoa oli, mutta niin taitaa tähän paikkaan olla melkein aina. Täälläkin oli vain hyviä kuvia. Yksittäisiä hienoja otoksia eri aiheista eri puolelta maailmaa. Sama juttu siis kuin Sony-kilpailun kanssa. Norjalainen Audun Rikardsen oli saanut esille ainakin kolme kuvaa. Yle Areenassa on vielä jonkun aikaa mielenkiintoinen Audunista kertova dokumentti Seikkailu linssin läpi, jossa kerrotaan esimerkiksi sen paljon vatvotun valassillilaivakuvan synty. Kannattaa katsoa. Dokumentista käy ilmi myös ripaus siitä sitoutumisesta, jolla sitä kuvaa lähdetään hakemaan. Sama pätee tietenkin myös Sonyn kilpailun kuviin.

Näin museossa myös dodon. Kaivoin muististani, että Harri Kallio voitti dodoilla Foto-Finlandian vuonna 2006. Hieno projekti näin kymmenen vuoden miettimisen jälkeen.

Seuraavaan kohteeseen, joka myös löytyi lehdestä, joka on Saatchi Gallery. Alkuoletus oli, että siellä ei kauaa tarvitse kierrellä. Tämäpä oli iloisesti pieleen mennyt oletus. Näyttely oli From Selfie to Self-Expression. Sponsorina Huawei, joka näkyi ensimmäisessä salissa. Kuvia vanhojen mestareiden selfieistä. Näitä sai käydä tykkäämässä, tökkäämällä puhelimesta sydämen kuvaa. Picassoa oli tykätty reilun 8000:n tökkäyksen verran. Tää on tätä interaktiivista vuorovaikutusta.

Sitten oli sellainen työ kuin Christopher Baker, Hello World! Or: How I learned to stop listening and love the noise, 2008. Tuhansia netistä kerättyjä videopäiväkirjoja, kolmella seinällä, muistaakseni seitsemän projektoria.

Ivan Argote All My Girlfriends, 2007 – 2009 oli kertakaikkisen ihastuttava kokonaisuus. Niin simppeli ja hauska.

Sitten oli muitakin töitä, joihon katsojat saivat osallistua. Niinku sellanen kiva systeemi, missä silmät niinku palaa ja niistä alkaa nousta niinku savua. Pahoillani olen, mutta en tiedä kenelle tästä menee respektit.

Lopputoteama. Tämä oli kertakaikkisen riemastuttava. Hauskoja kuvia ja videoita, katso vaikka Youtubesta Simon Roberts, Sight Sacralization: (Re)Framing Switzerland Part 1, Winter. Aina kun nauratti niin nauroi samalla itselleen. Kyllä ne selfiet välillä vaan niin korneja on.  Hei, siellä oli yksi suomalainenkin kuvaaja – selfiekuningatar Elina Brotherus.

Sitten käppäilemään kotia kohti. Kissa oli kateissa. Pulut olivat ronkeleita tai eivät olleet kannibaaleja, eivät syöneet kanansiipiä, mutta eivät myöskään tajunneet, että kassissa oli myös jauhelihapihvejä. Maailma on täynnä ihmeitä. Näin roskapussin, missä oli SAUNAVIHTOJA! Englantiin asti piti tämäkin mennä näkemään.

 

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 4

Uusi päivä. Eilinen pyöreä arkkitehtuuri on tänään viiltävän terävää. Päivän kohteeksi otettiin Tate Britain. Tämän matkan suurimmat etukäteisodotukset olivat tässä päivässä. William Turner kokoelma ja museossa esillä oleva David Hockney retrospektiivi. Ensimmäinen kuoli 1851, jälkimmäinen elää. Odotellessa pääsyä Hockneyn näyttelyyn ehdittiin kiertää muu museo. Taas kerran ihmettelin sitä, miten jo 1700 luvun lopulla – 1800 luvun alussa taiteilijoilla oli siveltimet, joissa oli järjetön dynamiikka ja tajuton tarkkuus. Sitäkin ihmettelin, että kun maalattiin sitä idyllistä perhekuvaa – isä, äiti, kaksi lasta ja koirat – niin eikö sille isännälle olisi voinut jättää maalaamatta ne Britannian suurimmat silmäpussit. Pientä rajaa realismiinkin.

Hockneyn näyttely on sillä tavalla merkittävä, että vastaavaa tuskin tullaan ihan pian uudelleen kasaamaan. Uusimmat työt olivat iPhone töitä ja yksi videotyö. Neljä vuodenaikaa, kuvattu yhdeksällä videokameralla, toistettiin 36 ruudulla. Kuvia Hockneyn töistä löytää Googlella, sitä lienee turha sanoa, että porukkaa oli täälläkin enemmän kuin värikyniä alakoululaisen penaalissa.

Sitten eteenpäin. Suunnitelmiin tuli muutos kun jouduimme kuitenkin sekaantumaan Lontoon Maratonin reittiin. Alunperin oli tarkoitus välttää koko tapahtuma. Mistä sitä tietää mitä painekattilamiehiä siellä liikkuu. Ihmismassa vyöryivät, kansa huusi, toiset juoksivat joko omaksi tai muiden hyväksi. Juoksijoita 40000, katsojia 800000 ei ihme jos kulkeminen vähän tökki. Juoksijoiden fiilistä voi vain arvailla kun yleisö mylvii ja kannustaa.

Eilen ei ollut yhtään lintukuvaa. Tänään tulee kaksi. Ota tai ota.

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 3

Turistimoodi päälle ja kohti uusia kohteita. Portobello Road – täysin ylimainostettu kohde. Pelkkää rihkamaa ja vanhaa roinaa. Hirvee ryysis, kylmä ja sateinen paikka. Samanlaista kuin Somerniemen torilla, mutta siellä on aina lämmin eikä koskaan sada. Tuolla kamerakauppiaalla oli hieno SX-70, kullattu ja käärmekuosilla. En tiedä mitä tuolta levykaupasta jonotettiin, mutta vinyyliaatetta siellä levitettiin. Uskalsin myöhemmin tarkistaa olisko siellä ollut vaikka Bono keikalla – ei ollut.

Kylmyys ja sade saivat siirtymään seuraavaan kohteeseen. Se oli Somerset House (jossain päin Lontoota). Motiivi tuohon kohteeseen oli Martin Parr + Sony World Photography Awards näyttely. SWPA taitaa olla maaaailman suuuurin valokuvakilpailu. Juu, paljon oli kuvia. Asioilla on puolensa. Tällaisissa näyttelyissä on vain hyviä kuvia. Sittenkin ja kuitenkin, mieluummin katsoisi isompia sarjoja, teemoja ja tarinoita – mieluummin kuin tilkkutäkkiä. Täälläkin, yllätys, yllätys, porukkaa ku pipoa. Huipennus oli kuitenkin Martin Parr, ihan huippu. Toivottavasti kaikki lukijani käyttivät tilaisuuden hyväksi ja kävivät Fotografiskassa katsomassa Parrin näyttelyn vuonna, en muista. En tiedä saiko näyttelyssä kuvata, mutta kuvasin kuitenkin. Tuo tumma nainen ihastelee kilpailun voittajan – mikäli se rahassa mitataan – kuvia. Voittaja Frederik Buyckx sai 25000 dollaria.

Kohteessa mielenkiintoisin työ oli pihalla. Jonn Gerrard, Western Flag 2017. Löytyy internetistä nimellä Jonn Gerrard. Eikä missään nimessä kannata unohtaa samassa pihapiirissä olevaa taidekokoelmaa. Ainakin yksi Modigliani ja tämä.

Sitten jotenkin majapaikkaa kohti mennessä Thameksen rannalta tarttui kennolle turistikuvia. Tarkistin, että en päässyt London Eye Cliche TOP10:een. Sain bussifetissini tyydytettyä ja pääsin harjoittamaan arkkitehtuurikuvausta tarkoitukseen erinomaisesti sopivalla 14 millin polttovälillä. Kylmyyskin oli jossain vaiheessa poistunut ja oli paikoitellen jopa liian kuuma.

(Martin Parr kuva on viimeisenä. Hermo menee tämän WordPressin kanssa kuvia laitellessa.)

 

 

 

 

4-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa päivä 2

Onhan joku syy oltava, että lähden pois kotoa. Yksi oli Tate Modernissa oleva Sir Eltonin Johnin kokoelmista koottu The Radical Eye näyttely. Vintage-vedoksia vaikka keneltä. Näyttelyjulisteessa oleva kuva on Man Rayn Glass Tears. Näyttelyssä oli kuvaaminen kielletty. Muistikuvana mieleen jäi Irving Penn’in Corner Portraits sarja. Videolla Sir Elton kertoi muuttaneensa isompaan asuntoonkin vain sen vuoksi, että saisi enemmän kuvia seinille. Näytti, että olisi niistä saanut toisenkin näyttelyn. Vaikka uudemmasta materiaalista.

Samalla rahalla tai oikeastaan ilmaiseksi käveltiin läpi koko museo. Onhan siellä vaikka mitä. Esimerkiksi Cildo Meireles Babel, 2001. Radioita eri vuosilta, vanhat alhaalla ja uudet päällä. Radiot päällä, tietenkin.

Sitten matka jatkui Millennium Bridge kautta kohti turistialueita. Lontoossa huonosti markkinoitu alue on joen penkka. Valtavasti potentiaalia kaltaiselleni tonkijalle. Löysin hienon hampaan ja posliinin palasia. Big Ben vaikka Big ja High onkin ei ole kovin usein tiellä ja bombaamassa kuvia. Toisin kuin vaikka Berliinin TV-torni. Theresa Mayn työpaikan kohdalla oli aina iso joukko ihmisiä vahtimassa, että Theresa pysyisi kaltereiden takana. Poliisit heittää herjaa ja ihmiset ottavat kuvia. Sitten tuli joku hevosnäytös. Ei mitään käryä mitä tapahtui, ihmislauma taulutelkkarit tanassa. Sitten taas kun joku soittaa kunnon rokkia Travalgar Squarella niin pääsee viereen kuuntelemaan ja katselemaan. Ihmeellinen maailma.

Linnustajille vielä päivän tunnistustehtävä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulkoilutan kameraa Lontoossa

Monista vuosistani huolimatta en ollut aikaisemmin käynyt Lontoossa. Ennakkoluuloinen olen, tunnustan sen. Joku voi ajatella, että kuka tollo menee Lontooseen ja innostuu jostain hemmetin kottaraisista ja puluista. Varmaan sellainen, jonka tietämys englannista on tasolla Never Mind the Bullocks, London Calling ja God Save the Queen.

Tulopäivä on aina lyhyt. Kävely Kensington Parkissa ja huoneeseen. En ole ennen nähnyt, että kottaraiset syö pullaa. Mainiota tyyppejä. Ensin kottaraisena paikalle nappaamaan patonki ilmasta ja sitten pakoon perässä lyllertäviä puluja.

 

Salo, hyvää ja kaunista 6

Salossa on kivaa se, että siellä karhutkin voivat kulkea vapaasti keskustassa. Talvellakin?

Missä muussa suomalaisessa kaupungissa on taidemuseo, joka järjestää niin pienillä resursseilla niin kansainvälisen tason näyttelyitä. Häh? Ei missään. Heikki Willamo Salossa taidemuseo Veturitalli 4.2.2017 alkaen. Eikä tässä vielä kaikki, jatkona muille ulkomaan elävien näyttelyille syksyllä Elliott Erwitt.

Salo, hyvää ja kaunista 5

Epäilemättä tuo 100 % American Style on hyvää. Kaunista on, että tuossakin kioskissa jaksaa aina joku yrittää. Välillä taukoa on vähemmän ja joskus enemmän. Edelliset lähtivät lomalle – eivätkä palanneet. Kaunista on tuo kioski-kyltti, joka on jäänyt ties kuinka monennelta edelliseltä yrittäjältä Se on yksi ajan kerrostuma. American style grill kioski 100 % – tasan.

Pahkavuoren kioski

Salo, hyvää ja kaunista 4

Enpä sanoisi, että Rautatiesillan ja Mariansillan alue olisi mikään ruma olisi näin valaistuksen aikaan. Oletuksella, että keinovaloista tykkää. Valokuvaajalle eri valkotasapainoiset valonlähteet tuovat mukavaa väriä pimeyteen. Vandalismin seurauksena rautatiesillassa on vain kolme valaisinta. Suurena haasteena olisi saada jokaisen spotin alle yhtä aikaa ihminen. Se on vaikeaa jo senkin takia, että pitäisi olla yhtä aikaa kolme ihmistä liikkeellä pimeän aikaan. Muutenkin jännityksellä odotan, milloin kohtaan ensimmäisen ihmisen.

 

 

 

Salo, hyvää ja kaunista 3

Ympyräparkin luistinrata on ainakin hyvää ja kaunista. Normaalisti parkkialueella on autoja. Mitään ihmis- tai autoilijaryhmää erikseen leimaamatta ja tarpeettomasti yleistämättä jää näiden jälkeen monesti röykkiö roskia. Parkki on työmatkani varrella ja sen ajan kun tuo jää on tuossa, niin eipä ainakaan roskat ärsytä. Se on hyvä se. Näillä keleillä tilapäistä kaikki on vain, siinäkin on puolensa.

Metsäläisyyteni näkyy tästä kuvasta. Onhan siellä ihmisiäkin, mutta kyllä nuo valot ja jää ovat tärkeämmät.