Posts Tagged: näyttelyt

Hampuri 2018 päivä 1

Hampurissa tuli käytyä. Seuraa lyhyt tekstillinen ja kuvallinen kertomus näiden muutaman elokuisen päivän tunnelmista. Ensin tulee teksti ja sitten kuvat.

Ensimmäinen kohde, kuten ennenkin on Museum für Kunst und Gewerbe. Siellä on rauhallista syödä aamulennon jälkeen lounas. Museo on tyylilitään lähinnä design-museo, mutta on siellä kaikkea muutakin ihan riittävästi. Suurimmasta päästä on Spiegel-kustantamon toimitalosta pelastettu Verner Pantonin suunnittelema ravintola. Hampurissa vietetään Photo-Triennaalia ja valokuvaa oli dotettavissa. Tässä paikassa teema oli Delete, miten muut tahot vaikuttavat kuvajournalistien työhön.

Esillä oli muun muassa Thomas Hoepker’in töitä. Hoepker teki 1963 Amerikan roadtripin New Yorkista länsirannikolle ja takaisin. Matkan jonkinlaisena johtotähtenä oli Robert Frank, jonka matkakuvaus The Americans julkaistiin 1958. Kuvia julkaistiin Kristall lehdessä kuudessa numerossa 56 sivulla. Lehdissä vain viidellä sivulla sivuttiin mustien asiaa. Julkaistavista kuvista keskusteltiin ja lopuksi päätoimittaja päätti. Matkasta on tehty myös Heartland niminen kirja. Esipuheessa Hoepker toteaa: Kyllä, ihmiset olivat mukavia, ystävällisiä, spontaaneja, enemmän kuin meidän osassa maailmaa. Mutta miksi he olivat niin oppimattomia muista maista? Miksi niin suvaitsemattomia muita ihmisiä kohtaan, varsinkin jos heillä oli tumma iho?

Toinen kova juttu oli Ryūichi Hirokawa. Hirokawa kuvasi Sabran ja Sabinan verilöylyjä Libanon sisällissodan aikana 1982. Satoja palestiinalaispakolaisia murhattiin. Hirokawa päätti, että hän haluaa itse kontrolloida missä kuvia julkaistaan ja miten käytetään. Viikkoa myöhemmin kuvia julkaistiin kahdessa japanilaisessa lehdessä ja vähän myöhemmin Japanin Playboyssa julkaisi artikkelin Hirokawasta.

Kolmas oli video  Sirah Foighel Brutmann and Eitan Efrat: Printed Matter (2011). Siinä plarattiin Israelissa ja Palestiinassa työskennelleen lehtikuvaaja André Brutmann’n pinnakkaiset ja negat vuodesta 1982 vuoteen 2002. Sekaisin menivät poliitikkojen puheet, muotinäytökset, palestiinalaisten kansannousut ja Yitzhak Rabinin salamurha.

Kaiken kaikkiaan hyvä aloitus päivälle. Muistetaan kuitenkin, että myös kuvaaja päättää mitä kuvaa ja miten kuvaa.

Seuraavaan kohteeseen, joka on Bucerius Kunst Forum ja näyttely Anton Corbijn: The Living and the Dead. Corbijnilla oli joskus iso näyttely myös Fotografiskassa, jonka kävin katsomassa, mutta ei se mitään, kyllähän näitä katsoo useamminkin. Buceriuksella ei kameroiden kanssa hilluta, joten menkää nettiin. Fotografiskassa jo ihmettelin, että vaikka laittaisin Tom Waitsin minkälaista seinää vasten, niin kuvassa olisi joku muu, vaikka mitä tekisin. Nää on hyviä, loistavia ja upeita. Jos ja kun nämä joskus tulevat Veturitalliin, niin hommaan varmuuden vuoksi toisen museokortin. Toisaalta, kuka päättää, miltä Tom Waits, Nick Cave tai Johnny Cash näyttävät. Onko se TomNickJohnny vai kuvaaja? Kuvaaja ne maneerit tallentaa, kuten tuon minulle tuntemattomaksi jääneen kitaristin sormimerkki, jota myös John Lee Hooker käytti. Yläkerran omakuvanäyttely oli mielestäni vähän pöhkö, mutta ei siitä enempää. Tähän loppuun vitsi, jota en päässyt tässä näyttelyssä käyttämään: Oli tutun näköinen mies, mutta en heti tuntenut, että olikin mandela.

Sitten seuraakin sikermä kuvia kaduilta eri siirtymätaipaleilta.  Pahoittelen jos ratakuvia tulee vielä lisää, tuo asema vetää niin puoleensa. Päivä oli kuuma, jonka huomaa jo hatustakin.

 

Fotografiska kesä2018

Niin kiva kuin olisikin käydä Vickania ja Maddeliinia moikkaamassa, niin eihän Tukholmaan mennä siniverisiä toljottamaan vaan värillisiä ja mustavalkoisia. Tähän tarjoaa oivan mahdollisuuden Fotografiska, missä oli ainakin kuusi näyttelyä. Pari sanaa tarjonnasta. Ennen sitä kuitenkin mainos, jota ei ole maksettu, että kannattaa käydä itsekin. Pääsylippu on vain 190 kruunua + matkat, ruoat ja tuliaiset.

Päänäyttelynä tai ainakin ensimmäisenä tuli vastaan ja paljon seinätilaa sai Cathleen Naundorf: Secret Times. Muotikuvaa, isossa koossa. Muodista mitään ymmärrä enkä varmaan kuvistakaan. Käsiteltyjä, tehtyjä kuvia, mutta mitä sitten – olivat nämä silti upeita. Oli taustana sitten kangas tai miljöö tai oli rekvisiittaa paljon tai vähän, aina malli nousi ensimmäisenä esille. En repronnut kuvia, koska niitä on livenä nähtävänä paikan päällä ja tietenkin netis. Hae vaikka hakusanalla ”Secret times (Grand palais I)”, se oli upea.

Seuraavassa salissa oli luontokuvia. Näyttelyn takana on SeaLegacy, jonka perustivat Paul Nicklen ja Cristina Mittermeier. Voittoa tuottamaton kanadalainen yhdistys, jonka missiona on pelastaa maailma tai edes meret. Seisovaa ja liikkuvaa kuvaa on tarjolla. Eikä kuvissa mitään vikaa ollut, upeita nämäkin. Hienoa vedenalaiskuvausta. Lapsetkin tykkäävät. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Kertakäyttöisestä muodista elämän kokoiseen agendaan.

Jos olivat edelliset luontokuvat autenttisia – ehkä vähän lavastettuja, niin seuraavat olivat ihan kukkua. Ei se mitään, taiteilijalla on vapautensa. Esillä on Simen Johan: Until the Kingdom Comes. Näissä on jotain tuttua, mutta myös jotain täysin asiaan kuulumatonta. Otetaan eläin ja laitetaan se uuteen ympäristöön (joka sekin on koostettu eri kuvista). Osa kuvista menee katsojille varmasti täydestä. Esimerkiksi hirvet, joiden ympärillä lentelee kymmenittäin pieniä papukaijoja. Hienoja olivat nämäkin. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Aidosta luonnosta lavastettuun – ehkä tulevaan luontoon.

Vielä yksi. Linda ja Mary McCartneyn Mother Daughter. Tässä näyttelyssä joku tökki. Otetaan Lindan kuvia ja laitetaan rinnalle vähän samanlaisia uudempia Maryn kuvia. Lindan kuvia olen nähnyt aikaisemminkin. Pitää muistaa, että Linda oli tunnustettu valokuvaaja jo ennen kuin hän meni naimisiin Lennon-McCartneyn kanssa. Oli sellainen olo, että katseli McCartneyn perheen kotialbumia. Rumasti sanottu, tiedän. Näyttelyssä hyvää oli musiikki sekä Lindan lausahdus, että jätetään se kalustosähläys vähemmälle niin saa parempi kuvia.

 

Taidekeskus Salmela

Kaakkois-Suomen käynti eteni Etelä-Savoon asti, Mäntyharjulle, Taidekeskus Salmelaan. Ikänä ollu ennen käyny. Kassalla annettiin mukaan arvontalippu, johon voi kirjoittaa näyttelyn oman suosikkitaiteilijan nimen. Mitä pidemmälle kierros eteni, niin sitä mukaa suosikki vaihtui. Oliko se Antti Hakkarainen, Jakke Haapanen, Jasmina Ijäs vai Paavo Pelvo – en enää edes muista, mihin loppujen lopuksi päädyin. Eikä sillä ole niin väliäkään, kunhan todistan näyttelyn monipuolisuutta. Edellisenä päivänä olin käynyt Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolla katsomassa Juha Taskisen ja Pekka Tuurin valokuvia. Kuvat olivat luontodokumentteja, eivätkä tuottaneet juuri niitä elämyksiä, joita tällä hetkellä haen. Siitä huolimatta kaikki kunnia Taskisen pitkälle norppatyölle. Tähän elämysvajeeseen iskivät Salmelassa olevat Jasmina Ijäksen työt. Hienoja dokumentteja ja tarinaa, fiktiota tai faktaa – samapa tuo.

Toisenlaisia luontokuvia – taatusti fiktiota – olivat Paavo Pelvon työt. Kertakaikkisen upeita, hyvän tuulen tuottajia.

Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan. Kannattaa poiketa kauempaakin, kyllä – ehdottomasti, kyllä.

Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan.

Nuutajärvi Glass Village

Niinkuin Iittalassa niin täälläkin tulee ainakin kerran vuodessa käytyä. Ainakin kesänäyttelyä katsomassa. Nyt ei valitettavasti tullut samanlaista vautsi-wau elämystä kuin monena aikaisempana kertana. Elämys tai oivallus kiteytyköön tähän työhön: Heikki Viinikainen, Perintö. Enpäs kerrokaan mitä työn selostuksessa lukee, mutta sanotaan, että työssä on kaikki – mennyt ja tuleva. Pysyköön ja jatkukoon näiden henkilöiden työ niin taiteessa kuin käyttötavaroissa.

Herb Ritts In Full Light

Veturitallissa NYT! Herb Ritts. Jotenkin missasin tämän kun se oli Fotografiskassa, mutta ei se mitään, ehtiihän tämän täälläkin katsoa. Eivät nuo kuvat vanhene.

Kaikki on täydellistä. Kuvien sommittelu viimeisen päälle, niin kuin muotikuvaajilla on tapana. Täydelliset valot. Upeat vedokset. Kauniita ja kuuluisia ihmisiä malleina. Luulisi, että noilla eväillä saisi aikaan muovia. Eipäs kuitenkaan. Kuvia jää katsomaan ja nuo super celebrityt ja huippumallit näyttävät aivan tutuilta ja tavallisilta ihmisiltä. Upeaa!

Jos Los Angelesin seudulla järisee, se johtuu siitä, että Herb on kääntynyt haudassaan kun on huomannut, että mitä hemmettiä tuolle kädelle on tapahtunut.

 

 

Fiskarsin kesänäyttely 2018 – About clay

Pitkästä aikaa näyttely, joka ei tuoksu. En ainakaan väitä tunteneeni poltetun saven tuoksua. Savea eli keramiikkaa oli siis tarjolla. Erilaisia tekniikoita, erilaisia pintoja ja muotoja. Siinä kuraattorit olivat onnistuneet hyvin. Kyseessä on tekninen laji, siksi töitä tulee arvioitua esteettisten arvojen lisäksi myös tekotapaa pohdiskellen. Mitä kaipasin niin sitä, miten savi yhdistetään muihin materiaaleihin. Muutaman työn nostan omiksi suosikeikseni tällä kierroksella. Tulee varmaan käytyä toisenkin kerran. Nyt tuli ihan vahingossa osuttua paikalle avajaispäivänä.

Tiia Matikainen, Myrsky, Myrsky II, Myrskyn jälkeen Sarjasta hämärän peitossa, 2017 ja Saana Murtti, Beyond Preconceptions, 2018. Näissä oli pinta ja muoto sellaiset, että ne houkuttelivat koskemaan. Se oli niin elävän näköinen. Hieno pintakäsittely ja miten niin kova voi laskeutua noin pehmeästi. Myrskyissä tuli jotenkin mieleen marmorin läpikuultavuus.

Susan O’Byrne, a Family Tree, 2018 oli hauska, suorastaan naurattava. Satumaisia hahmoja, jotka lienevät karikatyyrejä kuvaamistaan henkilöistä.

Kirsi Kivivirta, Vessels and Shadows I, 2018 oli kuin maalaus. Ei näin saisi sanoa, mutta sanon kuitenkin. Heti ovelta katsoessa alkoi kiinnostaa mitä nuo ovat.

Kaksi viimeistä kuvaa eivät liity näyttelyyn. Ne ovat päättymättömästä sarjasta Kunniaa kuihtuneille ja tuoreille – kukkakuvia matkoiltani.










Kotiinpaluut

Asemalla junaa odotetaan, mutta voi sen tehdä muuallakin. Vaikka Rovaniemen taidemuseossa. Siellä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta koottu näyttely Kuviteltu kohtaaminen ja siitä muutama työ teossarjasta Jorma Puranen: Kuvitteellinen kotiinpaluu. Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun tästä ensimmäisen kerran jostain luin, vaikka tämä on jo melkein 20 vuotta vanha juttu. Ihmettelen, että en ole tähän aikaisemmin törmännyt. Aiheeltaan tämä on edelleen ja aina vaan ajankohtainen. Alkuperäiskansat ja heidän oikeudet ovat edelleen ajankohtaisia aiheita. Tämä on hieno teos, hieno kunnianosoitus kuvien kohteille ja aiheeltaan tulee olemaan iätön.

Museo muuten, hienot tilat, kaksi kerrosta, isot salit. Seinät aika platut, valkoiset.


 

Turun tarjontaa

Tämähän alkaa tulla tavaksi. Joka vuosi Turussa, jo toisen kerran tänä vuonna. Ensin tepsuteltiin Taidemuseoon. Rut Bryk: Taikalaatikko. Nämä tuli nähtyä jo Emmassa, jonkin verran laajemmassa näyttelyssä. Monipuolinen taiteilija oli saatu hienosti esille, tiloista huolimatta. Positiivinen kokemus tästä jäi.

Toinen kohde oli WAM ja siellä oleva Hannu Väisänen: Anna Ahmatovan neljä huonetta. Näyttelyn aikana tuli olo, että nyt menee taas meikäläiseltä vähän yli. Ja niin taisi mennäkin. Teoksia katselun lomassa ja myöhemmin tehdyn googlettelun jälkeen asiat alkoivat yhdistyä. Seuraavana päivänä kun tein muistikirjaani omaa versiotani Puninin takista, sai tämä näyttely päätöksensä. Koin näyttelyn niin, että loppujen lopuksi tutustuminen Anna Ahmatovan elämään sekä aikaan jota hän eli oli näyttelyn töitä isompi asia. Tuo aikakausi on ollut lähellä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Onko se jo päättynyt?

2018-04-01_07-25-08

Samalla tuli katsottua Perissä oleva Marjaana Kella / SUPERILLUUSIO: Ted Seriosin ihmeellinen maailma. Tämäpäs olikin mielenkiintoinen juttu. En ollut ennen kuullutkaan.

2018-04-01_07-26-54

Rappiotaidetta trilogia täydentyi

Näytti tulevan huonoilmainen päivä. Täältä Hämeenlinnaan ei ole kuin reilu sata kilometriä ja suunnilleen saman verran takaisin. Viikonlopun metsäkävely sai muuttua autossa istumiseksi. Ensin kuitenkin muraalin kautta, sitä en ollut vielä nähnyt. Hieno ja upea, arvostan ja vähän kadehdin. Hämeenlinnan taidemuseossa oli tätä kirjoitettaessa Vexi Salmen kokoelmista nostona pääasiassa grafiikkaa ekspressionistisen taidesuunnan saksalaisilta taiteilijoilta. Oli kova juttu. Kahden sodan ajan nähneitä ja käyneitä taiteilijoita. Muistetaan vielä, että Hitlerin aikana ekspressionisteja ei voitu sanoa vapaiksi taiteilijoiksi. Kumun näyttelyssä joulukuussa töiden vahvuus tehtiin väreillä ja vahvalla viivalla. Näissä viiva ei ollut vain vahva, se oli väkevä.

Yläkerrassa oli vähän kevyempää tarjontaa Vexi Salmen kokoelmista ja piharakennuksessa melko uusi näyttely 60-70 lukujen modernismista. Näitä muita mitenkään vähättelemättä, mutta en pystynyt niihin oikein keskittymään aikaisemmin saaneen voimakkaan kokemuksen liikuttamana. Talvikengätkin narisivat niin ärsyttävästi. Kesällä tulee varmasti poikettua uudelleen.

Omista kokoelmista tuollaisia settejä. Hienoa, että niitä saadaan esille.

 

Pauli Tapola, Undo-Redo 2013

Veljekset von Wright Ateneum

Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.

Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.

Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.