Posts Tagged: näyttelyt
Herb Ritts In Full Light
Veturitallissa NYT! Herb Ritts. Jotenkin missasin tämän kun se oli Fotografiskassa, mutta ei se mitään, ehtiihän tämän täälläkin katsoa. Eivät nuo kuvat vanhene.
Kaikki on täydellistä. Kuvien sommittelu viimeisen päälle, niin kuin muotikuvaajilla on tapana. Täydelliset valot. Upeat vedokset. Kauniita ja kuuluisia ihmisiä malleina. Luulisi, että noilla eväillä saisi aikaan muovia. Eipäs kuitenkaan. Kuvia jää katsomaan ja nuo super celebrityt ja huippumallit näyttävät aivan tutuilta ja tavallisilta ihmisiltä. Upeaa!
Jos Los Angelesin seudulla järisee, se johtuu siitä, että Herb on kääntynyt haudassaan kun on huomannut, että mitä hemmettiä tuolle kädelle on tapahtunut.
Fiskarsin kesänäyttely 2018 – About clay
Pitkästä aikaa näyttely, joka ei tuoksu. En ainakaan väitä tunteneeni poltetun saven tuoksua. Savea eli keramiikkaa oli siis tarjolla. Erilaisia tekniikoita, erilaisia pintoja ja muotoja. Siinä kuraattorit olivat onnistuneet hyvin. Kyseessä on tekninen laji, siksi töitä tulee arvioitua esteettisten arvojen lisäksi myös tekotapaa pohdiskellen. Mitä kaipasin niin sitä, miten savi yhdistetään muihin materiaaleihin. Muutaman työn nostan omiksi suosikeikseni tällä kierroksella. Tulee varmaan käytyä toisenkin kerran. Nyt tuli ihan vahingossa osuttua paikalle avajaispäivänä.
Tiia Matikainen, Myrsky, Myrsky II, Myrskyn jälkeen Sarjasta hämärän peitossa, 2017 ja Saana Murtti, Beyond Preconceptions, 2018. Näissä oli pinta ja muoto sellaiset, että ne houkuttelivat koskemaan. Se oli niin elävän näköinen. Hieno pintakäsittely ja miten niin kova voi laskeutua noin pehmeästi. Myrskyissä tuli jotenkin mieleen marmorin läpikuultavuus.
Susan O’Byrne, a Family Tree, 2018 oli hauska, suorastaan naurattava. Satumaisia hahmoja, jotka lienevät karikatyyrejä kuvaamistaan henkilöistä.
Kirsi Kivivirta, Vessels and Shadows I, 2018 oli kuin maalaus. Ei näin saisi sanoa, mutta sanon kuitenkin. Heti ovelta katsoessa alkoi kiinnostaa mitä nuo ovat.
Kaksi viimeistä kuvaa eivät liity näyttelyyn. Ne ovat päättymättömästä sarjasta Kunniaa kuihtuneille ja tuoreille – kukkakuvia matkoiltani.
–
–
–
–
–
Kotiinpaluut
Asemalla junaa odotetaan, mutta voi sen tehdä muuallakin. Vaikka Rovaniemen taidemuseossa. Siellä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta koottu näyttely Kuviteltu kohtaaminen ja siitä muutama työ teossarjasta Jorma Puranen: Kuvitteellinen kotiinpaluu. Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun tästä ensimmäisen kerran jostain luin, vaikka tämä on jo melkein 20 vuotta vanha juttu. Ihmettelen, että en ole tähän aikaisemmin törmännyt. Aiheeltaan tämä on edelleen ja aina vaan ajankohtainen. Alkuperäiskansat ja heidän oikeudet ovat edelleen ajankohtaisia aiheita. Tämä on hieno teos, hieno kunnianosoitus kuvien kohteille ja aiheeltaan tulee olemaan iätön.
Museo muuten, hienot tilat, kaksi kerrosta, isot salit. Seinät aika platut, valkoiset.
Turun tarjontaa
Tämähän alkaa tulla tavaksi. Joka vuosi Turussa, jo toisen kerran tänä vuonna. Ensin tepsuteltiin Taidemuseoon. Rut Bryk: Taikalaatikko. Nämä tuli nähtyä jo Emmassa, jonkin verran laajemmassa näyttelyssä. Monipuolinen taiteilija oli saatu hienosti esille, tiloista huolimatta. Positiivinen kokemus tästä jäi.
Toinen kohde oli WAM ja siellä oleva Hannu Väisänen: Anna Ahmatovan neljä huonetta. Näyttelyn aikana tuli olo, että nyt menee taas meikäläiseltä vähän yli. Ja niin taisi mennäkin. Teoksia katselun lomassa ja myöhemmin tehdyn googlettelun jälkeen asiat alkoivat yhdistyä. Seuraavana päivänä kun tein muistikirjaani omaa versiotani Puninin takista, sai tämä näyttely päätöksensä. Koin näyttelyn niin, että loppujen lopuksi tutustuminen Anna Ahmatovan elämään sekä aikaan jota hän eli oli näyttelyn töitä isompi asia. Tuo aikakausi on ollut lähellä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Onko se jo päättynyt?
Samalla tuli katsottua Perissä oleva Marjaana Kella / SUPERILLUUSIO: Ted Seriosin ihmeellinen maailma. Tämäpäs olikin mielenkiintoinen juttu. En ollut ennen kuullutkaan.
Rappiotaidetta trilogia täydentyi
Näytti tulevan huonoilmainen päivä. Täältä Hämeenlinnaan ei ole kuin reilu sata kilometriä ja suunnilleen saman verran takaisin. Viikonlopun metsäkävely sai muuttua autossa istumiseksi. Ensin kuitenkin muraalin kautta, sitä en ollut vielä nähnyt. Hieno ja upea, arvostan ja vähän kadehdin. Hämeenlinnan taidemuseossa oli tätä kirjoitettaessa Vexi Salmen kokoelmista nostona pääasiassa grafiikkaa ekspressionistisen taidesuunnan saksalaisilta taiteilijoilta. Oli kova juttu. Kahden sodan ajan nähneitä ja käyneitä taiteilijoita. Muistetaan vielä, että Hitlerin aikana ekspressionisteja ei voitu sanoa vapaiksi taiteilijoiksi. Kumun näyttelyssä joulukuussa töiden vahvuus tehtiin väreillä ja vahvalla viivalla. Näissä viiva ei ollut vain vahva, se oli väkevä.
Yläkerrassa oli vähän kevyempää tarjontaa Vexi Salmen kokoelmista ja piharakennuksessa melko uusi näyttely 60-70 lukujen modernismista. Näitä muita mitenkään vähättelemättä, mutta en pystynyt niihin oikein keskittymään aikaisemmin saaneen voimakkaan kokemuksen liikuttamana. Talvikengätkin narisivat niin ärsyttävästi. Kesällä tulee varmasti poikettua uudelleen.
Omista kokoelmista tuollaisia settejä. Hienoa, että niitä saadaan esille.
—
—
Pauli Tapola, Undo-Redo 2013
Veljekset von Wright Ateneum
Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.
Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.
Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.
Sara Hildenin taidemuseo – Robert Longo
On taas näyttelyarvion aika. Matka vei Tampereelle Sara Hildenin taidemuseoon. Näyttelyn esittelyssä kerrotaan taas niin hienosti ja monin sanoin kaikkea fiksua. Sitä ei sanota, että onhan ihan järkyttävän hieno tekniikka. Silloin kun pitää olla terävää niin on terävää ja kun pitää olla epäterävää niin on epäterävää. Musta ja valkoinen menevät nollasta sataan eivätkä puhkipalamiset ja mustaakin mustempi musta haittaa yhtään. Heijastukset, valon väri, kaikki ovat jotain jota en ole ennen elävänä nähnyt. Kermana kakun päällä vielä töiden koko. Tätähän luullakseni näyttelyyn tullaan katsomaan. St Louis Ramsin pelaajien protesti, vangittu tiikeri, jäävuoret, mellakkapoliisit ja hunnutetut naiset, ei niitä kukaan muista.
Esillepano oli taidokas. Väljä ja kuvapareja hyödyntävä. Heijastukset lasipinnoilla toivat töihin vielä oman laajennetun todellisuutensa. (Ensimmäisen kuvan olisin kyllä vaihtanut vastakkaisen kuvan kanssa.)
Hieno näyttely. Oikeesti.
—
—
—
Veturitalli – Elliott Erwitt
Toisen käyntikerran jälkeen voin jo kirjoittaa jotain. Avajaispäivä on usein sellainen pikakävely. Muistan kun Fotografiskassa oli 2013-2014 Erwitt’n 100+1 näyttely. Tuntui, että se oli pelkkiä hittejä. Veturitallin näyttely on retrospektiivinen, joten joukossa on myös sellaisia, joista tulee vähemmän tunteikas awesome-reaktio. Kuraattori näyttelyn kokoaa ja museo ottaa vastaan mitä tarjotaan. Materiaalia Erwitt’llä riittää useampaankin näyttelyyn. Tietenkin mukana on paljon niitä hittejäkin. Ellei sinulla ole mahdollisuutta vierailla näyttelyssä useampaan kertaa, varaa kiireetöntä aikaa. Ihan jo kuvien suuren määrän ja kuvissa olevien jippojen löytämiseksi. Eikä aikaa mene vain kuviin. Kannattaa hiljentyä kuuntelemaan kuviin liitetyt runsaat selostukset. Kuvan sitominen aikakauteen ja tarinaan tekevät näistä kuvista kuvauksia. Selostuksen rikas sisältö kerrottuna miellyttävällä äänellä tuovat tälle(kin) näyttelylle ison lisäarvon. Näistä selostuksista viimeistään ymmärtää, kuinka paljon nämä vanhat Magnumin patut ovat elämänsä aikana nähneet. Samanlaista kokemuskokoelmaa ja maailmadokumnettia ovat kerryttämässä toki nykyisetkin kuvaajat. Nähtyäni Nick Brandtin viimeisimmän näyttelyn ei huvittanut kuvata vähään aikaan mitään. Tämän näyttelyn jälkeen tulee ajatus, että: “Miksen minäkin?”. Mitenkään näyttelyä, kuvia ja kuvaajaa väheksymättä. Fotografiskassa oli hauska video, pääosassa Erwitt’n alter ego Andre S. Solidor. Sisällä olevaa energiaa, intohimoa ja ideoita riittää purettavaksi toisenkin hahmon kautta. Siinähän se suurin syy taisi ollakin miksi seinillä on Erwitt’in eikä “minun” kuvia.
Kuvia? Ei ole. Siellä ne ovat seinillä. Eihä näyttelyy kukka menisis jos kaik netis olisis – niin kuin kuvasta voisi yrittää päätellä.
Tyko Sallinen Turun taidemuseo
Fanitin Tyko Sallista jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, jopa niin paljon, että ajattelin, että jos joskus saan pojan niin hänen nimeksi tulee Tyko. No ei sitten kuitenkaan, tulivat Ferdinand, Magnus ja Wilhelm Von – tai sitten ei. Mikä niissä kuvissa sitten viehätti, en osaa sanoa. Varmaan osaltaan se, että niissä ei jää ihastelemaan mäyränkarvasiveltimen tarkkuutta ja tekniikkaa, vaan sitä voimaa ja jonkinlaista kiihkeyttä ja paloa. Antaa mennä kun pensseli on liekeissä.
Neljäkymmentä vuotta sitten en tiennyt, että koko ukkohan oli ihan kusipää, ainakin mitä tulee perhe-elämään. Heräsin vasta nyt, että en ole koskaan kuvia katsellessa ajatellut, että millainen ihminen niitä tekee. Ties minkälaisia kissanrääkkääjiä ihailemani (ketään oikeasti ihaile) taiteilijat ja kuvaajat ovat. Ainoat adjektiivit taitavat olla luova, mielikuvituksellikas?, kosiskeleva. Toisaalta, en kyllä mieti kenenkään muunkaan kohdalla.
Koska Turun taidemuseossa ei tietääkseni saa kuvata kameroilla, niin turvaudun kuvituksessa muistikirjaani. Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa ja samalla muutkin näyttelyt ja Sallisen aikalaiset. Victor Westerholm Eckerön postilaituri kannattaa katsoa tarkemmin, se on vaan lainassa.
Toivon, että saan ekspressionismitrilogian täyteen Hämeenlinnan taidemuseon ja Kumun näyttelyillä. Siinäpä sitä olisi aimo annos rappiotaidetta.
Nuutajärvi – Sydämen puolella
Nuutajärvi on myös paikka, jossa tulee käytyä joka kesä – viime kesä jäi kyllä väliin – kesänäyttelyssä. Tämän kesän teema oli Sydämen puolella – Korut ja kunniamerkit. Näissä näyttelyissä tulee useimmiten ihmeteltyä ja ihasteltua lasin monipuolisuutta, miten sillä on enemmän ulottuvuuksia kuin maalauksella tai veistoksella. Sen heijastukset, läpinäkyvyys, väri, varjot, varjon värit, elävyys. Monessa työssä oli hienosti yhdistetty lasia muihin materiaaleihin.
Alla olevissa kuvissa Markku Salo – Kunniallinen merkitys 2017, Johannes Rantasalo – A-luokan DADA-mitali yhdellä banaanilla 2017 ja Ritva-Liisa Pohjalainen – Kaikki kaikessa. Rantasalon työ on huikea. Tässä yhteydessä ja tässä ajassa mitalille voisi olla useitakin saajaehdokkaita. Hei, oliko tämä kantaa ottava teos? Pohjalaisen työssä on hieno tekniikka ja siinä tulee esiin juuri äsken mainitsemani ulottuvuudet.
Ehdottomasti kannattaa poiketa ja tehdä vaikka tikusta asiaa.
—
—
—
—-
