Monthly Archives: tammikuu 2018

Rappiotaidetta trilogia täydentyi

Näytti tulevan huonoilmainen päivä. Täältä Hämeenlinnaan ei ole kuin reilu sata kilometriä ja suunnilleen saman verran takaisin. Viikonlopun metsäkävely sai muuttua autossa istumiseksi. Ensin kuitenkin muraalin kautta, sitä en ollut vielä nähnyt. Hieno ja upea, arvostan ja vähän kadehdin. Hämeenlinnan taidemuseossa oli tätä kirjoitettaessa Vexi Salmen kokoelmista nostona pääasiassa grafiikkaa ekspressionistisen taidesuunnan saksalaisilta taiteilijoilta. Oli kova juttu. Kahden sodan ajan nähneitä ja käyneitä taiteilijoita. Muistetaan vielä, että Hitlerin aikana ekspressionisteja ei voitu sanoa vapaiksi taiteilijoiksi. Kumun näyttelyssä joulukuussa töiden vahvuus tehtiin väreillä ja vahvalla viivalla. Näissä viiva ei ollut vain vahva, se oli väkevä.

Yläkerrassa oli vähän kevyempää tarjontaa Vexi Salmen kokoelmista ja piharakennuksessa melko uusi näyttely 60-70 lukujen modernismista. Näitä muita mitenkään vähättelemättä, mutta en pystynyt niihin oikein keskittymään aikaisemmin saaneen voimakkaan kokemuksen liikuttamana. Talvikengätkin narisivat niin ärsyttävästi. Kesällä tulee varmasti poikettua uudelleen.

Omista kokoelmista tuollaisia settejä. Hienoa, että niitä saadaan esille.

 

Pauli Tapola, Undo-Redo 2013

Siniharmaa hetki

Päivän pidentyminen eli valon lisääntyminen näkyy jo selvästi. Valkeus tulee läpi harmaan pilven. Ennen sinistä hetkeä on siniharmaat tunnit. Nautitaan vielä, kohta ne lumet taas lähtevät.

Riippukoivusta olen huolissani. Eihän se nyt vielä taitu, eihän.

P1210073.jpg

P1210067.jpg

P1210060.jpg

Veljekset von Wright Ateneum

Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.

Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.

Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.

Hutikotka

Mikä on ärsyttävämpää kuin suhru kuva? No, sellainen kun on melkein tarkka. Melkein pääsin maaliin, melkein voitin 42 miljoonaa. Ei vaan osuus meikällä tarkennus merikotkaan.

Ajatus on tärkein, onhan noita kotkia maailmalla. Tämä oli kyllä villi- eikä kojukotka. Päästä ylipäätään ulos edes muutamaksi tunniksi viikossa on niin iso juttu, että ei tärähtänyt kotka kauaa mielessä liitelee.

P1070008.jpg

P1070014.jpg

Kun talvi tulee tosissaan

Tein viime vuonna uudenvuodenlupauksen, että kuvaan enemmän kotikaupunkia kuin aikaisemmin. Enpä sitten montaa kuvaa ottanut. Salolla on niin kivat naapurit, että enemmän niistä tuli kuvia.

Kotikaupungissa on monesti vähemmän ihmeteltävää kuin vieraassa kaupungissa. Otsikkoon liittyen, kun tulee oikea talvi, tarvitaan lumenkaatopaikka.  Lumenkaatopaikka on yksi asia, mitä ihmettelen. Toisella puolella tietä on penkka, johon eräänä erittäin runsaslumisena talvena kerättiin lunta, koska sitä ei enää muualle mahtunut. Penkka erottaa yhden jätevedenpuhdistamon käytöstä poistetun altaan Halikonlahdesta. Kuulemani mukaan penkka on perustettu aika epämääräisellä materiaalilla – kaatopaikkakuormilla. Lumesta sulava vesi voisi suodattua maahan tai valua altaaseen, joka on siis jo valmiiksi aika rikasta vettä. Lunta ei kuitenkaan saa kasata tälle aluelle, koska se on Natura-aluetta. Lumen saa kuitenkin kasata merenrantaan, se ei vissiin ole Naturaa. Ottaen huomioon, mitä nykyisin tiedetään lumensulamisvesistä, niin ihmettelen. Asianhan voisi tarkistaa ympäristötoimistosta, mutta mukavampi olla epätietoisuudessa ja ihmetellä. Eikä lumiasioita muutenkaan tarvitse ihmetellä kuin puolet vuodesta.