Salon tunnetuimpia nähtävyyksiä on kesätorstaiden iltatori. Torstaina 14.8. esiintyjänä Neljä Ruusua.
Popmuseon ensimmäiset tahdit ilmoille, niin kyyneleet tulivat silmiin. Muistutus siitä, miltä oikea elävä musiikki tuntuu. Kyynelten mukana tuli taas havahtuminen ja muistutus siitä, mitä viime aikoina on menettänyt, kuinka paljon on paskaa satanut ja kuinka loppuelämä on aivan muissa kuin omissa käsissä. Aikamoinen kokemus.
Mielenkiintoista, että älykello oli niin fiksu, että koko keikan aikana se tajusi olla hilljaa, eikä mitannut minulle lainkaan stressiä.



Opastinhäiriöiltä vältyttiin ja toinen yritys päästä Turkuun onnistui. Hengityksen tasaannuttua astuimme sisään taidemuseoon. Odotukseni olivat melko korkealla sen perusteella mitä olin etukäteen jostain lähteistä lukenut. Lähinnä kiinnosti tekniikka, jota käytettiin. On siinä ollut pipertämistä ja keskittymistä, voi kauhia. Läheltä katsottuna ei näkynyt mitään siveltimen jälkiä, paperin struktuuria, sävyt sulautuivat toisiinsa. Kuin valokuvia, mutta ilman pikseleitä. Eikä lainkaan samanlaisia kuin lyijykynätyöt. Aiheena käytetty vanhoja valokuvia. Jotenkin ne näyttivätkin vanhoilta valokuvilta. Tarkkaa kopiointia, mitään lisäämättä. Voisi kysyä, että miksei laita sitten esille valokuvia? Ei kysytä tyhmiä, kuvilla ja niiden tekemisellä voi olla taiteilijalle muitakin merkityksiä.
Museokäynti ei montaa tähteä ansaitse. Tauluissa heijastuksia, huono valaistus, joissakin kohteissa jos haluaa katsoa tarkemmin saa katsella omaa varjoa, äänimaailma kuin jossain viljankuivurissa kun jäähdytyslaitteet ulisevat. Sitten kun on kova taustamelu pitää puhua kovemmin. Omaa on kiva kehua. Kyllä Salon Veturitalli on näyttelypaikkana Suomen parhaita, tilaa, valoa ja viileyttä riittää.
Retken päätteeksi tutustuimme paikalliseen kahvilatarjontaan. Ei olis tarvinnut olla artesaanimansikoita, tavallisetkin olis kelvannut.




Pikkainen pyrähdys Rovaniemen maisemiin. Matka-aikaa meni sentään vähemmän kuin paikallaoloaikaa. Jos haluaisi käydä Rovaniemellä sellatteen pikasesti, niin yöjunalla sinne ja toisella takaisin, niin ehtisi olla perillä noin kuusi tuntia ja paluupäivä olis vielä melkein kokonaan hyödynnettävissä kotihommissa. Siinä ajassa ehtii hyvin vaikka taidemuseoon.
Matka alkoi kotoa ja jatkui Turusta.

Pääkohde oli Reidar Särestöniemen 100 v näyttely. Tavoitteena ollut käydä katsomassa siitä lähtien kun tästä ensimmäisen kerran ilmoitettiin jos 2024 tai silleen. Paljon ehti kyllä tapahtua sen jälkeen. Se oli vuosi 2018 kun ensimmäisen kerran tutustuin laajemmin Särestöniemen taiteeseen. Tämä tapahtui Särestössä eli Reidarin omassa museossa. Vaikutus oli huima. Värit, aiheet, luonto, luonnon kuvaaminen, luontosuhde menivät päähän kuin tärpätti. Olen sitä mieltä, että aidoimmillaan nämä työt olisivat kotonaan eli Särestössä. Valitettavasti sinne ei tällä ollut kertaa ollut mahdollista poiketa.

Toisenkin kuvan otin päivän aikana. Kemijoen ylittävästä Jätkänkynttilästä, koivuisella twistillä.

Seuraava päivä meni Ounasvaaralla ulkoillessa. Suunnitelma oli kiertää joku lenkki kun kartassa näytti polkuja menevän. Aikaa meni loppujen lopuksi neljä tuntia ja kilometrejä tuli 12. Polkuja tosiaan oli ja tuli, mutta reitti noudatteli talvikävelyreittiä, pienillä poikkeamilla. Näkötorniin kiivettiin, missä tunsin oloni hieman epämukavaksi. Kuvat ovat tosin Juhannuskalliolta ja jonkun rinteen laelta, minne tuli onneksi kiivettyä. On kiehtovaa katsoa noin kauas ja nähdä noin paljon taivasta yhdellä silmäyksellä. Tällaiselle kattilassa asuvalle nämä ovat huikeita kokemuksia.


Viimeisenä matkapäivänä Arktikumiin, jäähyväiset Ounasjoelle, asemalle ja kohti ja kohti auringonlaskua. Arktikum on tiedekeskus ja lappilaisen kulttuurin museo. Vuoden luonnonkuvat kiertue oli myös päässyt tänne asti. Voi kun olisivat olleet isompina vedoksina. Kelpasivat toki sellaisinakin kuin olivat. Mukavampi niitä oli seinältä katsoa kuin ruudulta.
Vaara- ja tunturimaiseman lisäksi tällaiseen savipeltojen ja kuravesien keskellä elävään tekee vaikutuksen sininen kirkas vesi.


Sellainen matka. Matkalla mukana Fuji XE-4, mutta kaikki kuvat otettu Pixel 9 Pro:lla. Lähes suoraan puhelimesta, joitain kroppauksia tehty.
Taas alkoi mediassa ja somessa rusokirsikkakausi. Taisi kyllä jo loppuakin. Kehvelit alkoivat kukinnan etuajassa ja sitten tuli tuulet ja sateet. Tämä siitä sitten jäi.
Huoltovarmuuden kannalta uusiin puistoihin voisi istuttaa oikeita kirsikoita. Kaupunkilaiset voisivat käydä niitä sitten poimimassa ja tehdä vaikka hilloa. Melkein jokaiselle riittäisi ehkä yksi. Tällaisena ihan yhtä turhaa puuhaa kuin blogin pitäminen.

Kouvolasta. Asemat ovat ovat hienoja paikkoja. Raiteet varsinkin.

Seuraava kohde oli Kotka. Siellä Valkmusan kansallispuisto ja Merikeskus Vellamo.
Valkmusa nimessä on jotain salolaista. Aivan kuin kirjaimia puuttuisi, viehättävää. Iso suoalue, missä kaksi noin kolmen kilometrin reittiä. Sääksestä oli tuore pesähavainto, taisi tällä kertaa olla niin matalana, etten ainakaan minä nähnyt. Kyllähän tuolla lintuja näkisi kuin ottaisi aikaa. Paikallisella oppaalla vaan oli niin kiire, että piti mennä juosten koko lenkki.
Merikeskus oli hieno paikka. Lapsillekin tekemistä. Arvostaa pitää kaupunkia, jotka tuollaisen kohteen on laittanut ja pitää yllä.


(Tuo Valkmusakuva on jotenkin outo, siinä on jotain päälle liimattua tai koneen tekemää, jotain muovista. Kannattaisko sittenkin ottaa laajakulman sijaan vaikka kahden kuvan panoraama normaalilinssillä 50MP moodissa ja cropata – jos se ylipäätään on mahdollista. Samalla laajakulmalla tosin otettu tuo nosturikuva ja sille tehty vain suoristus Lightroomissa.)
Matka vei Kouvolaan ja eteenpäin. Ei nyt varsinaisesti kierros vaan sinne ja takaisin. Ensin Kouvolaan. Jätetään ne betonikolossivitsit tälläkin kertaa kertomatta. En ole vielä päässyt perille, mistä ne juontavat. Kulttuuri- ja kyläreissulla ollaan ja kaupunki otetaan sellaisena kuin se meille tarjotaan.
Kaupungin taidemuseossa oli lainassa teoksia Viipurin taiteenystävien kokoelmista. Kassalla eräs asiakas tuli katsomaan sitä näyttelyä, missä on niitä oikeita tauluja. Niitähän nämä olivat. Kesäisiä kuvia. Maisemat trendaa. Yläkerran kinossa oli Pink Twins, The Transient 2023. Jälleen yksi video, jonka jaksoin katsoa alusta loppuun. Hienosti tehty, väriä ja tapahtumia riitti ja hyvä musiikki.
Varmaan arviostani huomaa, että olen vain katsellut enkä tehnyt muistiinpanoja.


Siirrytään reklamaatio-osastolle. Isäni ei ollut lasimestari, lävitseni ei kulje valo. Täällä ja ainakin Turussa on tämä tauti. Tämäkin työ, hieno akvarelli (lapussa taisi kyllä lukea vesiväri) jota haluaisin katsoa lähempää, koska en sitä kaukaa näe, muuttuu sitä mustemmaksi, mitä lähemmäksi menen. Ymmärrän kyllä jotenkin, että ikkunattomassa matalassa tilassa on pimeää ja kun laittaa valoja, niin tulee varjoja. Eikö tosiaan ole muuta ratkaisua kuin laittaa spotteja. Oma kehu ei haiskahda yhtään kun sanon, että Salon taidemuseo Veturitallissa tämä on hanskattu paremmin – vaikka ei olekaan minun suunnittelema valaistus.

Arkkitehtuurikierros suoritettiin Alvar Aallon hengessä. Kuvassa Aallon suunnittelema kasarmialueen portti. Pylväät erottuvat hyvin, portit huonommin.

Kaupungilla huomio kiinnittyi eroon Salon ja Kouvolan välillä. Monessa tolpassa ja pömpelissä oli eläinten oikeuksiin liittyviä plakaatteja, graffiteissa oli poliittisia kannanottoja, kuten syö tofua ja Gaza sekä Free Palestine. Salossa en muista omalla kulkureitilläni nähneeni ainoatakaan vastaavaa, enkä loppujen tägejä ja muita maalauksia juuri muutenkaan. Pitääkö olla huolissaan?

Loppukevennyksenä painorajoitus. Melkoista kehorauhan rikkomista jos joku tulee huomauttelemaan, että herra on tainnut nauttia hieman liikaa, tällä kadulla on 5000 kilon painorajoitus. Saattaa olla, että tuolla rajoitetaan kokoontumisia. Jalkakäytävällä voi olla yhtä aikaa vappumarssilla 32 keskimääräistä naista ja miestä, miinus liput ja lipputangot.

(Nimimerkki ULeF oli näköjään käynyt täälläkin.)
Pala, ei palo. Haaveillut siitä, että asuisi korkeammalla. Paikassa mistä näkisi kokonaisen taivaan, eikä vain näitä paloja. Ei voi mitään, kun pituus ei riitä ja montussa asutaan.

Sattuneesta syystä matkailu on jäänyt vähiin ja olikin jo vuosi siitä kun viimeksi kävin Tallinnassa. Pääkohteina Kumun Latinalaisen Amerikan taiteen näyttely, joka täyttikin odotukset sekä Banksy-näyttely, josta edelleen mietin, että huijattiinko mua vai ei. Siinäpä asiantuntijan arviot näyttelyistä. Fotografiska oli kiinni (yksityistilaisuus!), Juhan Kuus doku-keskus oli näyttelyvaihto, Kunstihalli ei ollut auki, lähtöpäivänä räkätauti eskaloitui 38+ asteen kuumeeksi, mutta muuten meni ihan OK.
Kuvia siis tässä
Ensin hattu pois ja kunniaa Ukrainalle

Ensimmäisenä päivänä ei paljon ehdi


Seuraavaan päivään Kumuun, Kadriorgiin, rannalle ja kaupungille haahuilemaan.







Sitten kolmanteen päivään, jonka piti olla Fotografiska- ja Banksy-päivä. Kuva on siis Banksy-näyttelystä. Se on yksi kuvista, jotka Banksy teki Ukrainaan. Tietenkin ihmettelin, että miten täällä voi olla ja varsinkin miten muutkin voivat olla tässä samassa huoneessa. Ihmettelin myös sitä, että miten samaan aikaan voi sama näyttely kiertää Euroopan eri kaupungeissa. Sitäkin ihmettelin, että miten kymmenien miljoonien arvoiset työt oli tuotu tällaiseen tehdashalliin, eikä yhtään vartijaa missään. Minäpä sitten myöhemmin Googlettelin. Näyttelyn töitä ei ole tehnyt Banksy vaan parikymmentä nimettömänä pysyvää taiteilijaa, eikä niitä aidoiksi väitettykään. Työt eivät ole aitoja Banksyja vaan Copyrights are for losers periaatteella tehtyjä. Ne esittelevät Banksyn taidetta.
Aiemmin Mäntässä ollut Banksy-näyttely, jossa myös kävin, myytiin niin, että näyttelyllä ei ollut Banksyn auktorisointia, mutta kokoelman omistaja vannoo, että kaikki työt on ostettu Banksylta eli ovat aitoja.
Ota tuostakin nyt selvää kun ei edes tiedetä kuka on Banksy ja onko hän hän vai he ja mikä on aitoa ja mikä väärennettyä. Banksyn töitä en kritisoi, pidän niitä oivaltavina ja yhteiskuntaa taitavasti arvioivana.

Koska aikaa jäi ja koko Tallinna tuntui olevan kiinni, otettiin ratikka ja ajettiin Kopliin. En ole ennen käynyt ja tämän kokemuksen perusteella tuntui siltä, että olisi ehkä kannattanut perehtyä aiheeseen paremmin, ennen kuin alkaa moittia sitä ylihypetetyksi paikaksi. Kävelimme sentään Stroomin rantaan, joka olisi varmaan kiva paikka evästellä, ellei juuri olisi tullut syötyä lihapiirakka ja pulla Coca Colalla kostutettuna.

Itsellä oli hoitovapaa ja avustajalla saldovapaa, niin kiirehdimme Helsinkiin Daido Moriyaman retrospektiiviin. Jäi hieman ristiriitainen olo. Ymmärrän, että reprospetkiivi ei ole sama kuin best of the best. Joukkoon mahtuu ”huonoja” kuvia ja taidepläjäyksiä ja kuvia ilman, että osaan yhdistää niitä mihinkään. Rosoisuus, ylivalottuneet kohdat, epäterävyys – ne eivät minua missään häirinneet. K1:n on yllättävän hyvä näyttelytila. Valokuvat eivät tarvitse viiden metrin huonekorkeutta ja väliseinäsermeillä saa helposti seinätilaa. Tässä(kin) näyttelyssä häiritsi se, että en tiennyt miten sitä pitäisi kiertää. Haluaisin katsoa kuvat aikajärjestyksessä, varsinkin näissä retrostektiiveissä. Paras osuus oli Record-lehden kuvat. Niistä olisi saanut oman näyttelyn.
Mielenkiintoista oli yhdellä reissulla käytetty puolikoon kinokamera. Yhdelle filmille saa 72 kuvaa ja kymmenelle 720. Oli hyödynnetty kuvapareina, eikä pelkästään filmin säästämisenä.
Toinen mielenkiintoinen asia on Japanin ja USA:n suhde sodan jälkeen. Tähän kannattaisi jokaisen käyttää aikaa ainakin yhden Wikipedia-artikkelin verran. Daido syntyi 1938, joten hän oli 7-vuotias kun sota päättyi ja 13-vuotias kun miehitys päättyi. Sodan ja miehityksen jälkeisessä ajassa on varmasti riittänyt kuvattavaa ja verrattavaa vanhaan kulttuuriin.
Museoon jätetyissä heippa-lapuissa ei näyttelystä mitään huonoa sanottu. Muutamassa oli maininta ”inspiroiva”. Inspiroiduin siis ja kaivoin kännykän esiin ja suuntasimme kuvia näppäillen kotia kohti.





(Onkohan tuo ensimmäisen kuvan vihreä Fujin vihreä? Kim Simonssonin töissä on sammaleen vihreä ja junassa VR:n vihreä.)