Posts Tagged: maisemat

Hurraata suolle

Kauan eläköön suo ja kauan se on jo elänytkin. Edelleen pitäydyn mielipiteessäni, että suo on se maisema, joka tuottaa eniten mielihyvää – no on joku koivikkokin ihan kiva ja vanha metsä jos sellaisen löytää tai merenranta ja miksi ei pieni järvikin tai keittiön ikkuna kun kirsikat kukkivat. Vaihdetaan siis otsikoksi Hurraata tuollekin.

Villat

Kadehtien katselen joidenkin suo- ja tupasvillakuvia, joiden tunnelma on utuinen ja satumaisen salaperäinen. Ei onnistu eikä tule onnistumaan minulta. Pitäisi herätä aikaisin tai mennä myöhään nukkumaan ja se ei minulle käy. Kun olen vapaalla, nukun silloin kun nukuttaa. Jatkan siis kadehtimista ja mutkuttelua ja otan villakuvani kirkkaassa valossa. Yhtä Urpo Häyrisen suokuvaa katsoin, niin siinä oli noita palloja moninkertaisesti per neliö. Niiden vuoksi voisin jo harkita.

Järvimaisema

Koska maailma on globaali (J. Karjalainen) niin internetin mittakaavassa järvimaiseman kuvia ei varmasti ole niin paljon kuin auringonlaskukuvia. Ei näihin vielä kyllästy, niin kaunista.

Salo Pertteli Uskelanjoki

Löysinpä taas pitkästä aikaa kameran ja lähdin sitä inhasti ulkoiluttamaan, siis polkupyörällä. Tämän vuoden lämpimän ajan tavoitteena on aktivoitua tutkimaan lähiseutua laajemminkin pyörän satulan päältä. Tästä myöhemmin, aika näyttää miten käy. Pääsin kuitenkin jo kymmenen kilometrin päähän (ja takaisin).

Koko jokea ei ole tarkoitus dokumentoida. Siitä on jo olemassa Lasse Kylänpään kirja Uskelan joki.

Itse pidän tuosta jälkimmäisestä kuvasta. Se voisi tosin olla mistä tahansa paikallisesti kuraprunnista.

Postikorttipäivä

Aurinkoinen ilmestyi ja kaikki ryntäs heti kuvaamaan.

Valoisaa riittää

Ei tosin pitkää sillä systeemillä, että yhdeksältä herää, pari tuntia miettii ja sitten saa itsensä viimein liikkeelle. Hyvä , kun tuonkin verran.

Pienellä järvellä X:s kerta

Tänään tuli taas mietittyä, että joko sitä tohtisi alkaa kulkea metsässä ilman kamerareppua. Kuvia tulee otettua niin vähän ja tuntuu, että suuri osa vuodesta on vain uuden vuodenajan ja muutoksen odottelua. Vai pitäisikö itse muuttua ja tehdä jotain muuta.

Puiden varjot

Olipa nerokas otsikko. Omaansa pitää aina kehua, koska muut eivät sitä tee. Tästä kuvasta minä tykkään – kopterikuvana. Taiteellinen vaikutelma, valon ja varjon käyttö, värit, kompositio. Tätä kuvaa ei olisi voinut ottaa ilman kopteria.

Sen huomasin taas, että jos valo on lattea, niin kuvat ovat latteampia. Ei ole harmaan päivän kamera tämä – jos mikään. Tässä kuvassa taivas onneksi repesi ja aurinko pääsi vapaasti paistamaan.

Harmauteen liittyen sattui myös sellainen tapahtuma, että puhelimen näytöstä ei oikein saanut selvää, mitä olin kuvaamassa. Se oli jotenkin tumma. Pääsääntöisesti kuvaan histogrammin kanssa, koska näytön kirkkauteen ei voi juurikaan voi luottaa. Keskeytin lennätyksen hetkeksi ja säädin näytön kirkkautta. En tiedä mitä tapahtui, mutta se meni kuitenkin lähes pimeäksi. Niin pimeäksi, että ei siitä nähnyt ainakaan kopterin lennätysohjelmaa. Tässä kohtaa oli hyvä, että oli näköyhteys kopteriin ja sen sai tuotua hallitusti alas. Muutama tunti myöhemmin tuli mieleen, että olisihan sen saanut kotiin myös ohjaimen H-painikkeella, mutta sitä tiedä minkä puskan kautta se olisi yrittänyt palata. En ole vieläkään kokeillut metsässä tuota toimintoa.

Maisema on kuin harmaakortti

Tunnustan, en koskaan ole harmaakorttia nähnyt, en ainakaan käyttänyt. Olkoon sitten vaikka kuin meidän keittiö. Eihän nyt pimeää ole, harmaata vain. Kuvia kun katsoo erikseen niin molempi parempi, mutta vierekkäin katsottuna toinen on liian lämmin ja toinen liian kylmä. Jätetään ne kuitenkin näin.

Kopterikuvaamisessa tuli taas esiin ongelma polttovälin kanssa. Liian laaja. Voisi olla isompi kenno, josta voisi kropata sopivan siipaleen. Voisi olla sama kenno, mutta pidempi polttoväli. No ei, pitäisi olla isompi kenno, vaihdettavat objektiivit ja isompi kenno. Mitä siitä taas seuraisi? Köyhyyttä ensisijaisesti, isompaa reppua ja kauheeta säätöä ja hermostumista kamojen kanssa.

Vihreä on uusi normaali

Vaikka mukama väitän löytäväni hakkuuaukioilta jotain kaunista, niin tästä vihreästä mönjästä en saa esteettisiä kiksejä. Airojen heiluttelu tässä vaikuttaa kuin soutaisi minttuliköörissä. Pienikin määrä vettä iholla käynnistää kutinareaktion. Kuumana päivänä pelkää, että joutuu hengittämään vedestä nousevaa levähöyryä. Tämä taisi olla kolmas kerta tänä vuonna kun käyn suurella järvellä. On niin vihainen olo. Ensin toukokuussa joku tunari piti patoluukut auki ja laski järvestä vedet ennätysalas, sitten tulee vuosituhannen kuivin ja kuumin kesä. Siitähän se levä riemastui. Tuulen suunnasta riippuen jostain poukamasta se lautta aina löytyy.

Kalakuvasta tulee mieleeni 70-luvun luonnonsuojeluhenkiset luontokuvat. Kontrastikkaat mustavalkoiset, joissa on kuolleita lintuja, öljyttyjä rantoja, hakattuja metsiä ynnä muuta Koijärvi-kuvastoa. Hetkinen? Luonnonsuojelua on siis tehty jo ainakin 50 vuotta. Ei aina uskois.