Koitetaanpas, miten tämä tänä vuonna lähtee. Kiire on ja kiire tulee.

(Ensimmäinen kerta tässä muodossa. Kolmaskos ja puoleskos versioko tämä nyt on. Jotain ajankohtaista, tätä aikaa ja loput ihan hömppää.)

Pääsee jo puoliksi kuivin jaloin liikkumaan. Enää toinen kenkä kastuu. Oikeesti kun katsoo mihin astuu, niin voi päästä hyvinkin kuivin jaloin – jos vaan sammalmattoa riittää. Heinien ja varpujen kohdalla on märkää, varmaan pitkäänkin.

Samasta paikasta kuin edelliset, mutta alempaa. Tämä on oman postauksen arvoinen paikka. Tuo puurykelmä on niin mielenkiintoinen, että se joka kerta pakko tarkastaa. Jonain päivänä saan siitä vielä The Kuvan.

Oli mielessä joku kuningasajatus, miksi tänne menin, mutta se ei kuvista ainakaan minulle selviä. Onhan tuo hieno paikka, varsinkin silloin kun vettä piisaa tai jäätä ja lunta. Liukas keli vain oli. Mitä varovaisemmin kulkee, sitä varmemmin kaatuu. Itsellä myös sellainen ominaisuus, että tarvitsen näkemiseen ja tuntemiseen myös kuulon. Tulee kömpelöksi ja luulee, että takana seisoo joku.

Ei kalliita kameroita ja lentohärveleitä ole vitsien vuoksi hankittu. Tässä aitoa maisemakuvaa. Hieno maisema ja hieno kuvakin. Rakas paikka.

Olikin korjauslakkaa, jos tiedätte. Näen tuossa friisiläisen lehmän tai dalmatialaisen koiran. (Enpä tiennyt, että Dalmatia on Kroatiassa.)

Vuoden luontokuvakilpailuun voisi tulla talvikuville luova sarja. Monesti olen talvella hyvinkin luova, kolalla ja ilman kolaa. Ei sattunut pilkkivehkeitä mukaan, niin en uskaltanut kokeilla olisiko jää kestänyt. Vetäisin sitten kotona tussin kanssa tuollaisen ilveskissan naaman tuohon pallukoiden ympärille. Jatkoon vai ei – juu.

Sitäkin miettinyt, että jos some oikeasti räjähtäisi, niin mihin asti koivunsäleet lentäisivät. Koivu on niin nätti puu, että siitä voi aina laittaa kuvia. Nämäkin oikein vaativat. Nätisti on tuuli koivunsiemenet ripotellut.