Posts Tagged: näyttelyt
Duane Michals – The portraitist
Ollut hiljaista helmikuussa, kaikenlaista kiirettä ja flunssaa ja muuta. Helsingissä kävin saattamassa pikkumussukan kotimatkalle. Samalla tuli käytyä Kansallismuseon Gallen-Kallela näyttelyssä. Porukkaa ihan helvetisti, eikä kyllä säväyttänyt se näyttely. En mene toista kertaa.
Matka jatkui. Ei uskoisi, kuinka kovin voi ikävöidä sellaista alle kaksivuotiasta pikku-ukkoa ja miten ei mikään taas huvita vähään aikaan. Menimmepä valokuvataiteen museon K1 Galleriaan. Tässäpä oli hyvä näyttely. Hauska, suorastaan vitsikäs paikoitellen. Hyvä näyttely – parempi mieli. Mielenkiintoista, miten voi olla eroa poseerauksessa ja poseerauksessa. Varmasti mallillakin on tekemistä asian kanssa. Tietenkin näyttelijä osaa näytellä kaikille kuvaajille, mutta silti, olen edelleen sitä mieltä, että jos olisi laitettu vaikka Johnny Cash nojaamaan betoniseinään, niin Anton Corbijn ottaisi enemmän Johnny Cashin näköisen kuvan kuin minä. Miten Anton tähän liittyy? Ei mitenkään, paitsi mussukan isän nimi on Anton.
Suosittelen. Suosittelen myös tuota selkäni takana olevaa ravintolaa.
Helsinki Hans Op De Beeck
Amos Rexin hyvin suosittu näyttely. Päästiin käymään kun järjestyi lomapäivä. Vaikuttava näyttely, valtavasti yksityiskohtia ja voi vaan arvuutella, miten nuo kaikki on tehty. Hieno musiikki. Amos Rex oli tälle hieno tila. Hyvän näyttelyn merkki on, että siellä viipyy, ehkä viivyttelee. Mielessä on, että toista kertaa ei tule vastaavaa kokemusta eteen. Muistaa kuolevaisuuden, muistaa kuolevansa – memento mori.
Turun taidemuseo Shoji Ueda
Pitkästä aikaa valokuvaa. Tällaiseen taiteilijaa esittelevään näyttelyyn pitää tietenkin yrittää ottaa mukaan jotain koko tuotannosta. Hyvä vai paha – molempia. Mielestäni kaikki taideprojektit ja muut hömpötykset voisi jättää pois ja olla vain kuvia, joita tällaiset maalaisetkin ymmärtävät. Ei siinä mitään, pidin kyllä näyttelystä. Jossain kuvissa oli jotain outoa, mutta en keksinyt mitä, esimerkiksi neljän tytön kuvassa yhden tytön varjo. Surrealistiset kuvat olivat hauskoja. Parasta oli kuitenkin sarja Lasten kalenteri (Children the year around). Tavallisia ihmisiä omassa ympäristössään. Tuo toinen kuva on siitä sarjasta. Sommittelu, miten lapset ovat sijoittuneet, tuo lyöjä ja tausta – huippu. Muutenkin perspektiiviä osattiin käyttää. Taitava kuvaaja, kyllä. Annan suosituksen, että kannattaa käydä. Ei tätä Suomeen toista kertaa tule ja eikä ole tullut vastaan muuallakaan.
Harmittavaa, että ei ollut mitään näyttelyjulkaisua ja kirjoja tuntuu olevan vaikea löytää. Shoji Udeo museon sivuiltakaan en löytänyt mitään minun ymmärtämälläni kielellä.
Kompassissa itä
Kulttuurivuosi 2023 on avattu – viuh ja pum. Koska Amokseen ei maalaiset kerkiä viikonloppuna, niin mennään sitten muualle.
Sinebrychoffin taidemuseossa oli japanilaisia puupiirroksia. Tämä oli pakko nähdä, koska näitä ulkoilutetaan vain 30 vuoden välein, enkä usko että toista kertaa pääsen näitä katsomaan. Aika moni muu on ajatellut samoin. Porukkaa oli minun näkökulmasta epämiellyttävän paljon.
Hienoja töitä, järjettömän hienoa viivaa ja värejä ja tekniikkaa. Vaikka nuo kankaiden laskokset. (Chobunsai Eishi: Geisha)
Toisena kohteena Kiasma ja siellä Kompassissa pohjoinen. Wihurin kokoelmasta pohjoisen töitä. No, menihän tuo, mutta olis siellä varmaan ollut jotain vielä pohjoisempaakin.
Marja Helanderin videoista tykkään. Ne ovat viihdyttävän hauskoja ja ymmärrettäviä.
Ensimmäisen kerran sain kuviin noin rankat viirut. Ne eivät siis kuulu teoksiin. Mikähän on mahtanut muuttua?
Päivää Helsingistä
Museokortti taas vinkumaan ja matkaan. Valokuvataiteen museon kumpaankin toimipisteeseen ja HAMiin. Pääpaikalla – niin kuin kuvastakin näkee – Robert F. Kennedyn viimeinen matka. New Yorkista Washingtoniin, 8.6.1968. Tämä oli mielenkiintoinen juttu. Kerätään kuvia niiltä ihmisiltä, jotka olivat tulleet varteen, kuka jättämään jäähyväisiä, kuka uteliaisuuttaan ja kuka mistäkin syystä. Aika oli tuolloin levotonta ja Kennedy oli monelle toivo paremmasta. Tapahtuma ei ollut erikoisesti järjestetty (vrt Elisabet) vaan ihmiset tulivat paikalle melko spontaanisti. Kuvat, niin kuin kuvasta näkyy ovat pieniä. Sellaisia albumikuvia, joistakin oli ilmeisesti negakin tallessa. Ei niissä kuvissa ollut mitään ihmeellistä, aika monessa oli juna ja ihmisiä. Eipä tässä näyttelyssä haettukaan teknistä suvereeniutta. Suosittelen. Se oli sellainen surullinen tapaus.
Toinen surullinen tapaus oli Kämp K1 galleriassa. Pohjoistuulen metsä: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Eipä juuri toivoa jaettu luonnonmetsille eikä metsäluonnolle. Tätäkin näyttelyä kun katselee, kuuntelee ja miettii, niin aika hiljaiseksi menee. Kuvat ovat hienoja. Joskus 54 vuoden päästä tehdään muistonäyttely, jossa muistellaan, missä näit viimeksi luonnonmetsän. Joo se oli silloin 2022 siellä Kämpissä.
Taidehallin Viggo Wallensköld meni läpikävelyksi. Ei riittänyt energia. Kolme näyttelyä päivässä on liikaa ja kun nuo kaksi ensimmäistä jättivät päähän niin paljon ajatuksia, niin Viggo sai jäädä taustalle.
Turun taidetarjonta
Museokierros suuntautui tällä kertaa Turkuun. WAMiin eli Wäinö Aaltoselle ja Ars Novaan. Taidemuseossakin oltiin, mutta ei siitä enempää – tuli sellainen Deja Vuu.
WAMissa Antti Laitinen. Valokuvausmielessä näistä ei ole juuri apua. Yksi Antti Laitisen työ voisi tosin sopia himoharrastajille kameran tarkennuksen testaamiseen. Toimiiko risukossa vai ei. Mulla toimi, kännykkä toimii aina.
Monia Laitisen töitä katselleena tule mieleen absurdius hyvällä ei järjettömyys pahalla. Valtava työmäärä ja tekeminen, esim siinä Aari metsästä työssä. Nää on hienoja. Näyttelytekstissä oleva maininta: ”Tärkeintä on tavoitteen eteen tehtävä työ, ei lopputulos. Eihän sitä tiedä mitä tulee, ennen kuin on tehnyt.
Ars Novassa Kustaa Saksi. Just kun olen saanut pyyhittyä hien otsalta Antti Laitisen uurastuksen jälkeen, tulee eteen Saksin kuvakudoksia. Ensimmäinen ajatus on, että voi hemmetti, eihän noita vaan ole tehty käsin. En tutustunut etukäteen aiheeseen, siksi hämmästyin. Alaa tuntemattomana ei voi taas kuin ihmetellä. Kaikki ne kerrokset, värit, materiaalit ja kuviot. Miten noita tehdään, ajetaanko testejä ja tietääkö sen heti mitä tulee. Vaikka meidän kelim-matot ovat värikkäitä ja niihin voi kuvitella tarinaa, niin ottaisin kyllä tällaisenkin.
Kierros Tampereella
Laatukierros Tampereella, ei mennyt päivä hukkaan.
Sara Hildenin taidemuseossa Anna Retulainen, ihan huippua. Näyttelyä voisi kiertää monta kierrosta ja aina löytyisi jotain uutta. Suosittelen valokuvaajille – löytämään kuvasta kuvan. En väitä olevani taideasiantuntija, mutta banaanit luulin tuntevani. Kävikin hassusti, että luulin yhdessä taulussa olevan artisokan hedelmä vai mikä se on. Se olikin banaaniterttu. Sellainen anekdootti tähän väliin.
Taidemuseossa vuoden nuori Emma Jääskeläinen ja vuoden entinen nuori Kristian Krokfors. Jääskeläisen kivityöt ja niiden materiaalit. Varsinkin se norjalainen ruusumarmori. Mielenkiintoista, sekin miten kiven saa elämään. Krokforsin työt ovat jotain sellaista, että en tiedä missä mielentilassa minä niitä tekisin. Todella taitavaa valoa, varjoa, väriä ja perspektiiviä.
Jälkiruokana Touko Hujasen lomakuvia. Ne olivat hauskoja. Hassuja kun oikein miettii – hyvällä sanoen.
Loppuun vielä Wäinö Aaltosen patsastaidetta. Hämeensillan kauppias. Mitähän se kauppaa? Onko niin kova myyntimies, että on myynyt housunsakin. Vai ojentaako yrittäjä viimeisiään veromiehelle? Jos tällainen veistoskilpailu järjestettäisiin nyt, niin mitä olisi kauppiaan kädessä?
Hämeenlinna Ars-Häme ry kesänäyttely
Piti taas niin tutustua Hämeenlinnaan, mutta eihän sitä muutamassa tunnissa mitään ehdi. Ison osan ajasta vei jo tuo näyttely. Hienot tilat. Ideana ja toteutuksena. Jokaisella taiteilijalla oma huone, joillakin useampiakin. Kun vaihdoit huonetta, niin vaihtui taitelija. Hmm – toisaalta – työt eivät päässeet keskustelemaan keskenään. Kuitenkin, kannattaa käydä vaikka tilan vuoksi, kuten kuvista näkyy. Yhdestä työstä otin kuvan, Hanna Vihriälä, Nousutuki 2020. Mahdatko arvata, mikä?
Kouvola Poikilo Mika Honkalinna
Poikilo kuulostaa ihan salolta, niin kuin olisi jotain kirjaimia jäänyt pois. En tiedä lausutaanko se poik ilo vai poikilo, ihan sama – löysin perille. Kouvolassa kun olin, niin täällä kävin.
Ennakkokäsitys oli taas minulle tyypillisesti, että katotaan nyt, ei se mitään maksa kun vingutetaan museokorttia. Kuvata puita, kaarnoja, yms… Kaikkihan me sitä teemme. Myönnän olleeni taas väärässä. Tuon kokoisina, laadukkaasti vedostettuna, oikealla terävyysalueella – hienoja. Ne kuvat, mitkä iskivät kuin Jussin kuokka otsaan, olivat nuo vasemmalla olevat mustesuihkutulosteet turvelevylle. Kuvina jo hienoja, mutta materiaali vie homman loppuun. Hieno struktuuri ja kun muste leviää turpeeseen ei ole niin karvan tarkkaa. Näitä haluan käydä katsomassa jossain joskun toistekin. Mielenkiintoista jos näistä tulee joskus kirja, niin miten tehdään teknisesti.
Tämä näyttely menee asteikollani kategoriaan suosittelen.
(Unohtui tuosta ensimmäisestä kuvasta säätää valkotasapainoa.)
Someron kivimeijeri #gosomerogogo
Näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti. Kesästä toiseen siis samoja reittejä. Kivimeijerillä kävin ensimmäisen kerran 2013 ja sen jälkeen yksi vuosi on jäänyt väliin. Kertaakaan en ole pettynyt. Enkä pettynyt nytkään. Arvostan kauheasti tällaista sitoutumista ja asialle omistautumista. Tila on mielenkiintoinen, ei turhaa hienostelua, kotoisa olo.
Kuvassa Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, Autokulta ja takaikkunan läpi pilkistää peuran korvat. Pään korvineen on tehnyt Antero Kare.
