Posts Tagged: näyttelyt
Visit Kouvola edelleen
Kouvolassa kun käy, niin useimmiten tulee poikettua natiivioppaiden johdattamana pienellä metsäretkellä ja ilman oppaita taidemuseo Poikilossa. Niin nytkin.
Metsäretki oli Käyrälammen alueella Paaskoskella. Kaunis paikka ja hienot puitteet. Paljon oli ihmisiä liikkeellä eikä ihme. Kouvola on laittanut aika paljon näihin paikkoihin. Edellisen kerran käytiin täällä 24.10.2022. Löytyy hakemalla hakusanalla Paaskoski tai Kouvola. Olisin laittanut linkin sivulle, mutta en osannut. Tämä Safari taitaa on vähän outo.
Poikilossa oli Mari Keto, Taianomainen todellisuus. Museon esittelytekstissä on tarkemmin, mistä on kysymys. Itseeni suurimman vaikutuksen teki käsilaukuista tehdyt trofeet, joiden taustalla oli Perttu Saksan videoteos. En muista ennen nähneeni näin hienosti tehtyä häivytystä, en aluksi edes tajunnut, että kuva vaihtuu.
Vuohijärvi Särestöniemi
Kävipä onnekkaasti, että Taidekeskus Salmela jatkoi Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon Särestönieminäyttelyä, auto valmistui korjaamolta ja kuljettaja oli vapaaehtoinen. Pääsin siis katsomaan tämänkin Reitari-näyttelyn. Kiitos kaikille asiaan myötävaikuttaneille. Reidarin luontokuvia katsoisi pidempään ja useimminkin.
Turun taidemuseo – Gunnel Wåhlstrand
Opastinhäiriöiltä vältyttiin ja toinen yritys päästä Turkuun onnistui. Hengityksen tasaannuttua astuimme sisään taidemuseoon. Odotukseni olivat melko korkealla sen perusteella mitä olin etukäteen jostain lähteistä lukenut. Lähinnä kiinnosti tekniikka, jota käytettiin. On siinä ollut pipertämistä ja keskittymistä, voi kauhia. Läheltä katsottuna ei näkynyt mitään siveltimen jälkiä, paperin struktuuria, sävyt sulautuivat toisiinsa. Kuin valokuvia, mutta ilman pikseleitä. Eikä lainkaan samanlaisia kuin lyijykynätyöt. Aiheena käytetty vanhoja valokuvia. Jotenkin ne näyttivätkin vanhoilta valokuvilta. Tarkkaa kopiointia, mitään lisäämättä. Voisi kysyä, että miksei laita sitten esille valokuvia? Ei kysytä tyhmiä, kuvilla ja niiden tekemisellä voi olla taiteilijalle muitakin merkityksiä.
Museokäynti ei montaa tähteä ansaitse. Tauluissa heijastuksia, huono valaistus, joissakin kohteissa jos haluaa katsoa tarkemmin saa katsella omaa varjoa, äänimaailma kuin jossain viljankuivurissa kun jäähdytyslaitteet ulisevat. Sitten kun on kova taustamelu pitää puhua kovemmin. Omaa on kiva kehua. Kyllä Salon Veturitalli on näyttelypaikkana Suomen parhaita, tilaa, valoa ja viileyttä riittää.
Retken päätteeksi tutustuimme paikalliseen kahvilatarjontaan. Ei olis tarvinnut olla artesaanimansikoita, tavallisetkin olis kelvannut.
Veturitalli – Erika Adamsson
Matka Suomen parhaaseen kesäkaupunkiin eli Turkuun tyssäsi jo asemalaiturille kun semaforivika jossain Kaukasuksella myöhästytti lähtöä yli tunnilla. Jäimme siis Suomen kolmanneksi parhaaseen kesäkaupunkiin eli Saloon. Veturitallissa Erika Adamsson. Aikaisemmin nähnyt näitä pari vai kolme vuotta sitten Kangasalalla Kimmo Pyykkö taidemuseossa. Omaperäinen, tunnistettava tekniikka. Alumiinille ja lasille maalaaminen antaa hienon struktuurin. Veturitallin valoissa maalauspohja tuli hienosti esiin.
Retken päätteeksi tutustuimme paikalliseen kahvilatarjontaan, jonka jälkeen pyöräilimme kotiin hankkimaan lisäenergiaa päivän askareita varten.
Someron kivimeijeri kesänäyttely 2025
Kesän vakio- ja mieluinen kohde on Someron kivimeijeri kesänäyttely (ei siellä muita näyttelyjä kyllä olekaan).
Raili Tang maalaukset ja Vesa-Pekka Rannikko kipsiveistokset sopivat hienosti yhteen ja hienosti tähän tilaan. Hieno ripustus. On siellä muutakin kuten maisemamaalauksia Tuomo Saali. Mittakaava, ihmisen pienuus ja maisema missä kuljetaan. Vaikuttavia.
(Aboa vetus) Ars nova
AV suluissa, koska siellä tehdään parhaillaan uutta historiaa. Ars novassa Raisa Raekallio ja Misha del Val. Muistin, että näyttelynvaihdot menivät pidempään, mutta onneksi tuli tarkastettua. Taisin sotkea sen kahvilan remonttiin. Tämän parin töitä oli näköjään Turussa viime vuonna esillä Makasiinissa. Viime vuoden jälkimmäinen puolisko meni muissa ajatuksissa, enkä tätä näyttelyä ollut noteerannut millään tavalla.
Mitään hienoa osaa näistä sanoa, olkoot vaikka naivistisexpressinistiskubistiscoloristisnaturalistis -suuntauksen mukaisia. Ihmisiä elämässään ja luontoa, reilusti väritettynä. Tykkäsin kovasti.
Ei saisi vetää, enkä vedäkään mitään viiruja tämän ja sen välillä, että odotan kovasti matkaa Rovaniemelle Särestöniemen näyttelyyn. Kunhan nyt totesin. (Särestöniemeä on Helsingissäkin, mutta sen paikan nimi on niin vaikea kirjoittaa ja lausua, että en tiedä pääsenkö sinne.)
Turun taidemuseo – Kolme katsetta maisemaan
Tällainen mestarit areenalla, Holmberg, Munsterhjelm, Westerholm. Ketään, enkä mitään esille nosta, koska niin erilaisista taiteilijoista kuitenkin on kysymys. Kirjoitanpa kuitenkin, että mainoksessa oleva Holmbergin Syysaamu, 1856 on yksi hienoimmista töistä. Westerholmin viimeiset työt taisi olla vuodelta 1917, joten aika pitkältä ajalta työt ovat, siten niiden vertailu on aivan turhaa.
Siinä kulkiessa mietin, että pitäisikö ToDo-listalle heti karpalon keräilyn jälkeen kiilata syysmatka Pariisiin, katsomaan Pekka Halosen talvimaisemia. Talvet kun ovat olleet tällaisia kuin ovat. Kuinka ollakaan. Museossa käynnin aikana oli satanut lunta. Maisema oli muuttunut kertarykäisyllä. Hienoa, taas säästyi 2000 €, niin voi ostaa vaikka siikafilettä ja muikunmätiä paahtoleivän päälle.
Harro Koskinen, Aika saaressa Salon taidemuseo Veturitalli
En ole saariston kasvatti enkä veneilijä. Minulle nuo kuvat eivät sillä lailla kolahtaneet kuin asian kanssa enemmän eläneille. Minuun iski tuo kokonaisuus. Useimmiten näyttelyistä poimitaan niitä hienoja yksittäisiä töitä. Kokonaisuus sillä lailla, että Koskinen manitsi videolla kahdesti, että tämä on rakas paikka ja hän selailee usein sieltä otettuja valokuvia. Niin minäkin teen. Selaan vanhoja kuvia ja muistelen. Luopumisen hetken ollessa päivä päivältä lähempänä, tulevat nuo kuvat aina vain tärkeämmiksi.
(Hienoja kalusteita kuvissa oli, niitä tuli katsottua tarkemmin.)
Daido Moriyama
Itsellä oli hoitovapaa ja avustajalla saldovapaa, niin kiirehdimme Helsinkiin Daido Moriyaman retrospektiiviin. Jäi hieman ristiriitainen olo. Ymmärrän, että reprospetkiivi ei ole sama kuin best of the best. Joukkoon mahtuu ”huonoja” kuvia ja taidepläjäyksiä ja kuvia ilman, että osaan yhdistää niitä mihinkään. Rosoisuus, ylivalottuneet kohdat, epäterävyys – ne eivät minua missään häirinneet. K1:n on yllättävän hyvä näyttelytila. Valokuvat eivät tarvitse viiden metrin huonekorkeutta ja väliseinäsermeillä saa helposti seinätilaa. Tässä(kin) näyttelyssä häiritsi se, että en tiennyt miten sitä pitäisi kiertää. Haluaisin katsoa kuvat aikajärjestyksessä, varsinkin näissä retrostektiiveissä. Paras osuus oli Record-lehden kuvat. Niistä olisi saanut oman näyttelyn.
Mielenkiintoista oli yhdellä reissulla käytetty puolikoon kinokamera. Yhdelle filmille saa 72 kuvaa ja kymmenelle 720. Oli hyödynnetty kuvapareina, eikä pelkästään filmin säästämisenä.
Toinen mielenkiintoinen asia on Japanin ja USA:n suhde sodan jälkeen. Tähän kannattaisi jokaisen käyttää aikaa ainakin yhden Wikipedia-artikkelin verran. Daido syntyi 1938, joten hän oli 7-vuotias kun sota päättyi ja 13-vuotias kun miehitys päättyi. Sodan ja miehityksen jälkeisessä ajassa on varmasti riittänyt kuvattavaa ja verrattavaa vanhaan kulttuuriin.
Museoon jätetyissä heippa-lapuissa ei näyttelystä mitään huonoa sanottu. Muutamassa oli maininta ”inspiroiva”. Inspiroiduin siis ja kaivoin kännykän esiin ja suuntasimme kuvia näppäillen kotia kohti.
(Onkohan tuo ensimmäisen kuvan vihreä Fujin vihreä? Kim Simonssonin töissä on sammaleen vihreä ja junassa VR:n vihreä.)
Ars Nova Alvar Gullichsen
Mielenkiintoisia kolmiulotteisuuksia. Paljon muutakin, laajasti koko uralta. Miten pallo alkoi näyttää kuutiolta. Silmät ja mieli saivat tehdä tässä näyttelyssä töitä. (AG 2018 Golden Path)
