Posts Tagged: näyttelyt
Galleriakierros jatkuu
Vielä yksi galleria tälle viikolle tältä seudulta. Kävin Teijon Masuunissakin, mutta sieltä jäi mieleen vain kardemummapulla. Paikka on Joro’s Gallery suomeksi Juha Joron galleria. Taas tällainen intohimosta ja rakkaudesta lajiin. Esillä kokoelma Taneli Eskolan valokuvia vuosikymmenien ajalta. Eskola oli nimeltä tuttu, mutta en muista hänen töitänsä näyttelyissä nähneeni. Noilla kuvilla ja meriiteillä luulisi toisin. Taas sai ihmetellä sitä miten joku saa maisemakuvissa niin monta asiaa onnistumaan samanaikaisesti. Miten ne kerrokset rakennetaan. Olen viime aikoina miettinyt, että kun saisi jostain hyvän croissantin ja/tai mansikkaviinerin. Ensimmäisestä haukkauksesta jotenkin tietää, että nyt on hyvä. Sama valokuvissa kun näet hyvän kuvan, kyllä sen tietää.
Ystävällinen vastaanotto ja hyvä taustamusiikki (Joe Bonamassa) olivat mansikka viinerin päälle.
Lummekilpi
Matka Somerolle vie, Someron kivimeijeriin, kesänäyttelyyn Lummekilpi.
Paljon yhteistä edellisen postauksen Wiurilan kanssa, paitsi että tämä on joka vuosi yhtä laajana. Monesti esillä sekä maalauksia, keramiikkaa, valokuvia ja veistoksia. Maalaukset Kristiina Uusitalon maisemia, joita ei ensin välttämättä ymmärtänyt maisemiksi, koska muu kuva-aihe kehysti maiseman niin hienosti. Valot toivat värit kirkkaina esiin. Keskellä on Pekka Pitkäsen veistoksia puuta, nahkaa, lyijyä, pigmenttiä, valurautahiekkaa ym… Saivat kiertelemään. Kuvassa ei näy Ylva Holländerin keramiikkapiperrykset (hyvällä sanottuna). Niitä oli paljon, hauskoja, pitää välillä katsoa teoksen sisälle eikä vain vilkaista.
Mikä on ssitten Lummekilpi? Ulla-Maija Alasen vedenalaiskuvia lumpeista. Olen näitä netistä nähnyt ja lukenut, mutta nyt oli hieno nähdä vedoksina. Tämähän on se maailmanluokan spektaakkeli kun lumpeen kukka räjähtää ja siemenet leviävät pitkin jorpakkoa. Oli kauniita kuvia.
Tällekin iso kumarrus, että joka vuosi saadaan tämän laatuista esille.
Wiurilan kesä
Wiurilalla viitataan Salossa olevaan Wiurilan kartanoon ja kesällä kartanon alueella olevaan taidenäyttelyyn. Selvennykseksi ulkopaikkakuntalaisille.
Koska nyt on joka toinen vuosi näyttele järjestetään suppeampana kuin niinä toisina joka toisina vuosina. Kahdessa galleriassa viidellä taitelijalla. Määrä voi kuulostaa pieneltä, mutta laatu korvaa. Anssi Jääskeläisen piirrokset (vasemmalla) ja Markku Laakson maalaukset olivat upeaa katsottavaa. Oispa mullakin liitua ja osaispa piirtää.
Tällaisten pienten vapaaehtois- ja intohimopohjalta toimivien näyttelyjen ja gallerioiden toimijoille iso kiitos. En seuraa Suomen taidekenttää enkä siten tunnista juurikaan taiteilijoita nimeltä tai tyyliltä. Siksi onkin hienoa kun saa jonkun elämyksen näyttelyssä käydessään.
Salon taidemuseo – Helena Blomqvist, Uusi ystäväni The New Friend
Mielenkiintoisia kuvia. Lavastettuja, rakennettuja mutta jotenkin niin aitoja. Taidokkaasti tehtyjä, hienot valot, tasot, syväykset ja terävyysalueet. Kuvissa on niin paljon yksityiskohtia, että on turha miettiä, miten ne ovat lopulta muodostuneet. Miettii ennemmin kuville annettua tarinaa tai keksii itse uutta. Kiva nähdä kuvia, joita ei itse pystyisi mitenkään tekemään. Tekoäly tulee näiden kohdalla keskusteluun tai mieleen. Niinkuin ensimmäisessä lauseessa totesin nämä ovat aitoja sanoisin jopa inhimillisiä.
(Kevät)retki Tallinnaan
Luulin matkaa varatessa, että täällä peipposet jo laulelee joka oksalla ja västäräkkejä sinkoilee tiheämmin kuin Wolt-kuskeja. No ei. Eikö se riitä, että asteita on vähän niin pitääkö vielä tuullakin ja eivätkö nuo riittäisi, niin pitääkö tuulla vielä puuskissa. Alkoi reisi palella kun en huomannut pakata pitkiä kalsareita mukaan.
Ensimmäinen kuva. Perinteinen A View from the Window -kuva. Tällä kertaa ei oltu padel-kentän puolella hotellia.
Seuraava päivä oli Kadriorg-päivä. Säästä huolimatta kävellen mennään, pitää saada happea ja liikuntaa.
Kadriorgin taidemuseossa vierailijana Serlachiuksen taidemuseo. Muutama sellainen, joita en muista nähneeni Mäntässä. Hyvä kokonaisuus. Tuossa sisääntulokuvan perällä on Hugo Simberg: Veljekset. Samat pojat, jotka kantavat haavoittunutta enkeliä.
Seuraavana Kumu. Tarkoitus ei ollut kiertää koko museota vaan käydä katsomassa vain vaihtuvat näyttelyt. Saksalais-virolaisyhteistyönä tehty Spiegel Im Spiegel. Täällä oli yksi teospari, en tiedä oliko se pariksi tarkoitettu, mutta sellaisena sen koin. Gerhard Richterin: Birkenau ja Arvo Pärtin käsikirjoituksia ja musiikkia. Katsot Birkenau teosta ja taustalla soi Pärtin sävellys Spiegel im Spiegel (viulu ja piano) en ymmärrä miten kovin se iski. Aivan sama missä kohtaa seisoi ja mitä katseli, niin musiikki meni niin syvälle tunteisiin. Käsittämättömän vahva lataus. Kun kerran päädyt ajattelemaan Birkenauta ja nykypäivän tilannetta, ei voi kuin itkeä. Kuuntelin tätä myöhemmin YouTubesta ja luin kommentteja. En ole ainoa, jolle tuo kappale on pudonnut, johonkin erikoiseen tilanteeseen liittyen.
Päivän loppuun toinen perinteinen aihe, valitettavasti jo vuodesta 2022.
Seuraava päivä oli Telliskivi-päivä eli Fotografiska. Paljon puhuttu ja kehuttu Anton Corbijn. Kuvaa kaikkien tuntemia julkisuuden henkilöitä, muusikoita, taiteilijoita, näyttelijöitä jne… Täytyy myöntää, että vähän liioittelin, oli siellä joku never heard joukossa. Hyviä kuvia, en kiistä. Ikoninen Nick Cave, missä Nick on aivan itsensä näköinen, Captain Beefheart oli upea ja monta muuta. Olen nähnyt näitä ainakin kerran Tukholmassa ja kerran Hampurissa. Odotin aika paljon, mutta ilmeisesti aika on kullannut muistot niin, ettei enää iskenyt samalla lailla kuin ennen. Pitää myös kysyä: Missä oli Johnny Rotten?
Yksi yllätys oli. Eiliseen Kumu-käyntiin viitaten. Hän on täällä tänään: Gerhard Richter.
Toisena mielenkiintoisena näyttelynä latvialaisen Inta Rukan s. 1958 kuvia. Kuvaa henkilökuvia ihmisistä, joita kukaan ei tunne. Vähän liioittelen, naapurit ja sukulaiset varmaan tuntevat – minä en tuntenut ketään. Mielenkiintoinen kontrasti Corbijniin. Kun peilaa näitä kuvia ja kuvien henkilöiden tarinoita viimeiseen 35 vuoteen eli Latvian viimeisen itsenäistymisen aikaan, voidaan puhua isosta kulttuuriteosta.
Se on ihme juttu kun kuvaan vaivaudutaan tekemään joku teksti kuvaa taustoittamaan, niin onko se pakko tehdä niin pienellä ja pimeällä, että sitä ei näe lukea tai kykene lukemaan kun selkä ja jalat ei taivu lukuasentoon. Ei sitä ihmisen tarinaa aina päältä näe.
Hannu Hautala – Poika joka rakasti lintuja
Sain kyydin Veturitallille ja takaisin niin tuli tämä käytyä. En noissa pakkasissa lähde mitään näyttelyää kävellen katsomaan. Aikaahan olisi vielä melkein sata päivää odotella suotuisampia säitä.
Katsoin kuvat, mutta muun ohjelman jätin seuraavaan kertaan. Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei niin Hautala-fani olisikaan. (Itse diggailen Jorma Luhtaa enemmän.) Lintukuvia tietenkin, monta. Joukossa luonnollisesti monta hyvääkin. Tarkoitan, edelleen hyvää kun ottaa huomioon millaisessa lintu- ja luontokuvatsunamissa nyt ollaan. Mustavalkokuvia olisi voinut olla enemmänkin. Maisemakuvat olivat niitä, jotka minua miellyttivät.
Olin edellisenä päivänä saanut luettua Hautalan elämänkerran Markku Turunen: Nokikkain. Julkaistu 2007 eli ennen Hautalan kuolemaa. Kirjassa kerrotaan suomalaisen luontokuvauksen historiaa ja siitä mikä Hautalan rooli oli. Yhdellä sanalla sanottuna: merkittävä. Tekstistä saa perspektiiviä sille, mistä on aloitettu ja lähdetty liikkeelle. Kirjan loppuvaiheilla päästiin myös suureen manipulaatiokeskusteluun. Helsingin Sanomien osalta tämä kahakka päättyi Hautalan kirjoitukseen. Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjoituksessa Hautala kirjoittaa: ”Keskustelun suurin harha on siinä, että eihän kukaan voi tehdä kuvia tietokoneella tyhjästä. Ensin ne kuvat on haettava, vanhaan malliin.” Voi että, kun ne keskustelijat olisivat silloin arvanneet mihin maailma menee.
Näyttely kannattaa käydä katsomassa ja tuo kirja kannattaa lukea.
Turku-päivä
Pääsin sitten viimein Turkuun. Museokortin ulkoiluttamista.
ArsNovassa Matti Rag Paananen. Hauskoja, teräviä, helppoja katsella, ilolla tehtyjä akryylimaalauksia kovalevylle. Tuotanto on laaja ja suurin osa töistä on hänen taitelijakodissaan. Täällä oli vain 130 työtä.
Turun taidemuseossa Nelli Palomäki. Hienoja, taidokkaita voisiko sanoa oikeita valokuvia. Isolle filmikoolle, veikkaan 8X10 tuumaa, isoja vedoksia. Tarkennus ja terävuusalue hienosti hallittu. Kohteet erottuvat hyvin taustasta. Verrattuna joihinkin näyttelyssä oleviin pigmenttivedoksiin ero jäljessä on silmin huomattava. Eikä niihin olisi saanut koskeakaan. Meni valitettavasti tekniikan ihmettelyksi, mutta noista kolmesta kuvasta voi päätellä jotain aiheesta.
Hyvä reissu. Hyvä Turkku.
Visit Kouvola edelleen
Kouvolassa kun käy, niin useimmiten tulee poikettua natiivioppaiden johdattamana pienellä metsäretkellä ja ilman oppaita taidemuseo Poikilossa. Niin nytkin.
Metsäretki oli Käyrälammen alueella Paaskoskella. Kaunis paikka ja hienot puitteet. Paljon oli ihmisiä liikkeellä eikä ihme. Kouvola on laittanut aika paljon näihin paikkoihin. Edellisen kerran käytiin täällä 24.10.2022. Löytyy hakemalla hakusanalla Paaskoski tai Kouvola. Olisin laittanut linkin sivulle, mutta en osannut. Tämä Safari taitaa on vähän outo.
Poikilossa oli Mari Keto, Taianomainen todellisuus. Museon esittelytekstissä on tarkemmin, mistä on kysymys. Itseeni suurimman vaikutuksen teki käsilaukuista tehdyt trofeet, joiden taustalla oli Perttu Saksan videoteos. En muista ennen nähneeni näin hienosti tehtyä häivytystä, en aluksi edes tajunnut, että kuva vaihtuu.
Vuohijärvi Särestöniemi
Kävipä onnekkaasti, että Taidekeskus Salmela jatkoi Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon Särestönieminäyttelyä, auto valmistui korjaamolta ja kuljettaja oli vapaaehtoinen. Pääsin siis katsomaan tämänkin Reitari-näyttelyn. Kiitos kaikille asiaan myötävaikuttaneille. Reidarin luontokuvia katsoisi pidempään ja useimminkin.
Turun taidemuseo – Gunnel Wåhlstrand
Opastinhäiriöiltä vältyttiin ja toinen yritys päästä Turkuun onnistui. Hengityksen tasaannuttua astuimme sisään taidemuseoon. Odotukseni olivat melko korkealla sen perusteella mitä olin etukäteen jostain lähteistä lukenut. Lähinnä kiinnosti tekniikka, jota käytettiin. On siinä ollut pipertämistä ja keskittymistä, voi kauhia. Läheltä katsottuna ei näkynyt mitään siveltimen jälkiä, paperin struktuuria, sävyt sulautuivat toisiinsa. Kuin valokuvia, mutta ilman pikseleitä. Eikä lainkaan samanlaisia kuin lyijykynätyöt. Aiheena käytetty vanhoja valokuvia. Jotenkin ne näyttivätkin vanhoilta valokuvilta. Tarkkaa kopiointia, mitään lisäämättä. Voisi kysyä, että miksei laita sitten esille valokuvia? Ei kysytä tyhmiä, kuvilla ja niiden tekemisellä voi olla taiteilijalle muitakin merkityksiä.
Museokäynti ei montaa tähteä ansaitse. Tauluissa heijastuksia, huono valaistus, joissakin kohteissa jos haluaa katsoa tarkemmin saa katsella omaa varjoa, äänimaailma kuin jossain viljankuivurissa kun jäähdytyslaitteet ulisevat. Sitten kun on kova taustamelu pitää puhua kovemmin. Omaa on kiva kehua. Kyllä Salon Veturitalli on näyttelypaikkana Suomen parhaita, tilaa, valoa ja viileyttä riittää.
Retken päätteeksi tutustuimme paikalliseen kahvilatarjontaan. Ei olis tarvinnut olla artesaanimansikoita, tavallisetkin olis kelvannut.
