Tällainen tapaus tällä kertaa. Olin kotijärvellä iltasoutelemassa ja samoilla hoodeilla kuin ennenkin hengaili pari kurkea, yksikössä kurkipari. Oli siinä harmaita turistilintujakin paikalla. Huopailin hiljaa lähemmäksi. Kolme työntöä ja lepo ja antaa purkin lipua. Lähestyessäni näin kaislikossa liikettä. Jotain valkoista ja luulin, että ne ovat kurkien poikasten päät tai nokat. En kylläkään ole koskaan näillä poikasia nähnyt. Taas lähemmäksi. Lievää hermostuneisuutta jo ilmassa. Harmaat turistilinnut ovat selvästi arempia kuin paikalliset kurjet. Nokat ja päät saavat uuden muodon. Ne olivatkin hirven korvat, kaislikosta alkaa nousta hirven turpa. Jonkin aikaa kävi mielessä, että onko elän jäänyt mutaan kiinni. Kai se olisi siellä mylvinyt. Sitten nousi koko mittaansa ja käveli pois. Kävi vähän vilvoittelemassa ja napsimassa muutaman ulpukan. Hirville kaikki kukat ovat syötäviä.

Pitkästä aikaa metsässä, vakioreitillä. Aika paljon linnut ovat vielä äänessä. Peipposet ja rastaat sekä ne varoittelijat, joilla poikaset ovat jo lähteneet tutustumaan maailmaan. Jonkinlaista metsästysvietin tyydyttämistä lintujen kuvaamisessa on ja toisaalta taas keräilyä, vaikka eivät niin erikoisia kuvina olekaan. Toisessa on metsäviklo hälytysasennossa ja toisessa on sirittäjä siritysasennossa. Mukavaa oli, tosi mukavaa. Kumpikin tältä reitiltä uusia tuttavuuksia.

–

Omalla tyky-reissulla järvellä. Kyky koheni taas kummasti. Yritin saada kuikkaa joutsenten keskelle, mutta ei onnistunut. Olen pitänyt kuikkaa on isona lintuna, mutta on se joutsenen rinnalla kuitenkin aika pieni.

–

Viikonlopun lintukierroksen terävimmät linnut olivat puukiipijämaisesti käyttäytyvä peippo ja oksalla istuva mustarastas. Olympus osasi taitavasti tulkita mustan ja sinitaivaan välisen kontrastieron ja tarkennus nappasi heti kiinni kuin räkätti kastematoon. Pajulintu, tiltaltti, pussitiainen kuvissa ei tarkennus meni sinne, missä kohde oli – pöpelikköön. Elämys on tärkein, kuva ei – eikös?

Olen ennenkin yrittänyt mustarastasta vastavaloon niin, että tuo nokka oikein loistaisi. Nyt tuli aika hyvä, eikä tarvinnut saturaationamiskaa juurikaan veivata.

–

Joutsenet, innokkaina kuin turkulaiset Raision Verkkokaupan avajaisissa ovat palanneet suurelle järvelle. Pieni sulaa muistuttava läntti, missä pulikoidaan. Välillä käydään lentelemässä ja töräyttelemässä, että muutkin tietävät meidän tulleen. Lunta ja jäätä on vielä niin paljon, ettei pesän rakentamisen voi alkaa. Tontti on jo katsottu. Ilmeikäs lintu ja häikäisevä akrobaatti. Yhdellä jalalla jaksoi seistä kauemmin kuin minä jaksoin tarkkailla.

Näytti kauempaa närheltä. Kiva tuossa on tarkkailla maastoa ja arpoa mihin mäntyyn sitä singahtaisi pinjan siemeniä hakemaan jos vaikka peston laittaisi tulemaan.

Mikä on ärsyttävämpää kuin suhru kuva? No, sellainen kun on melkein tarkka. Melkein pääsin maaliin, melkein voitin 42 miljoonaa. Ei vaan osuus meikällä tarkennus merikotkaan.

Ajatus on tärkein, onhan noita kotkia maailmalla. Tämä oli kyllä villi- eikä kojukotka. Päästä ylipäätään ulos edes muutamaksi tunniksi viikossa on niin iso juttu, että ei tärähtänyt kotka kauaa mielessä liitelee.

—

Tarkoitus oli viimeisen lomapäivän iltana kerätä voimia töihin palaamisen helpottamiseksi. Auringonlasku nyt ainakin piti bongata ja ehkä pala tähtitaivastakin. Välillä soudan ja vaihtelun vuoksi huopaan, koska tuntuu, että kaikki jännä tapahtuu aina selän takana. Huopaussession aikana huomasin, että kaikki lokit pyrähtivät kiveltä veteen ja joku iso vaalea tuli tilalle. Kiikarit silmille ja voi vitsit ilmoille – jalohaikara. Varovaista lähestymistä hiljalleen, samalla kuvaten. Päivän elämyskiintiö tuli täyteen ja jätin taivaanrannan maalailujen dokumentoinnin seuraavaan kertaan. Olihan alkamassa myös Suomi-Puola koripallo-ottelu.

Jalohaikara ja onhan siellä rantasipikin

Edellinen outo lintu tällä järvellä oli elokuun alussa. Olin taas soutelemassa ja kuulin harmaahaikaran ääntä. Katselin kiikarilla kaislikkoja – enkä nähnyt mitään. Äänen kyllä kuulin edelleen. Jatkoin eteenpäin ja nyt ääni kuului takaani. Kovasti ihmettelin, että miten ne nyt tuonne olisivat koukanneet. Katse ylöspäin ja joku tiiraa muistuttava otus lentelee veneen ympärillä. Räyskä!

Tämä olkoon minun ensimmäinen ja viimeinen Suomi100-postaus. Tänään taas yli neljä tuntia henkisessä kotimetsässä. On se hienoo saada vapaasti kävellä toisten mettissä ja soilla, keräillä sieniä, mustikoita, puolukoita, juolukoita, variksenmarjoja ja istahtaa välillä kannolle kahvittelemaan. Ihan vaan ittekseen kuunnella ja kattella. Onhan se hienoo kävellä kaduillakin, mutta sieniä ja marjoja sais olla enemmän.