Posts Tagged: näyttelyt
Takaisin kotiin
Taiteiden yön yli alkaa saapua päätökseen. Vielä yksi kohde. Valkeakoskella, entisen Sääksmäen kunnan alueella oleva Voipaalan taidekeskus. Sääksmäen kihlakunta on ulottunut joskus melkein Saloon asti jos Salo on ollut silloin edes olemassa, vaan oli vielä erottamaton osa Uskelaa.
Kuitenkin, jostain syystä tämä paikka on mennyt aivan ohi. Siinähän se on aivan Iittalan eli Kalvolan vieressä, samalla reissulla voisi poiketa täällä kun käy katsomassa laatutaidetta naivistinäyttelyssä.
Tällä kertaa oli kultaisia töitä Teija-Tuulia Ahola, Auringon hyvästijättö. Näissä on siis käytetty kultaa ja muita metalleja. Tulee mielenkiintoinen pinta ja kuva on eri näköinen, riippuen siitä, mistä valo tulee.
On nämä rankkoja kierroksia. Minneköhän seuraavaksi.
Pyörähdys Mäntässä
Ihmettelin tähän aluksi, että mitähän tuo mänttä tarkoittaa. Selvishän se kun googletteli. Mäntsän Tuomas on ollut liikkeellä.
Laitan Mäntän tähän samaan, vaikka kronologisesti päivä ehtikin vaihtua Gustavissa käynnin jälkeen. Kohteena olivat Mäntän kuvataideviikot, Gösta ja Gustaf.
Kuvataideviikoilla en ole ennen ollut, enkä vanno, että tulen enää menemäänkään. Ei vaan oikein tuo nykytaide sellaisena kuin se tuolla oli oikein nappaa. Taidan vaan olla sen verran klassinen ja hidas, että sanoman pitäisi tulla sen enempää miettimättä. Jossain vaiheessa sydäntäni kosketti eniten tuo tuntemattomaksi jääneen tekijän työ Tapionsali. Ei sentään.
Rupurannasta tuttu Jan Eerala, Laura Naukkarinen, Ulla Taipale ja työryhmä ja monet muut audiovisuaalinen kuoroteos Chorus Sinensis. Omistettu merimetsoille (Phalacrocorax carbo sinensis). Tuo kuoro siis on tuolla saarella (vai luodolla) ja matkii merimetsojen ääniä. Ihan oikeasti oli hieno.
Toinen, kerrassaan räjähtävän hauska musiikkiesitys oli Raakel Kuukka, Rumpali 2003. Hauska, humoristinen, ketään pilkkaamaton, hyväntuulinen esitys. Tämä on pakko katsoa kokonaan jos tulee vastaan.
Videoista muuten, niin Marja Helanderin, Anssi Kasitonnin työt jaksan katsoa, sitten oli se yksi donitsi metsässä video, varmaan olen nähnyt muitakin, mutta nämä ovat jääneet mieleen. Sellaisia haahuiluvideoita tai mennään metsään valojen kanssa huutamaan niin, niitä en ymmärrä yhtään. En vaikka saatesanoissa kerrottaisiin mitä tahansa.
Gustafissa oli Minna Henrikssonin ja Ahmed Al-Nawasin Genesis. Tehtaan synty työväen näkökulmasta, talouspolitiikkaa ja ammattiyhdistyspolitiikkaa. Rohkea kokonaisuus. Yksittäisenä upeana työnä, ryijy. Minneköhän se tulee esille.
Sitten vielä pääkohteeseen eli Göstaan. Göstassa Lorna Simpson, Haze. Näyttelyn esittelytekstissä arvellaan, että en oikein tiedä, missä kuljen, koska ennakkoasenteet ovat sumentaneet (haze) näkymäni, siksi näyttely haastaa minut tarkastamaan käsityksiäni.
Tässä on varmasti kyse myös mustista, mustien asemasta, naisista, sorrosta, Yhdysvaltojen historiasta ja nykyisyydestä. Myönnän, että näkymäni on sumea, koska en ole siellä koskaan elänyt, edes käynyt, enkä tunne kaikkea symboliikkaa, joka tähän liittyy. Edellisen päivän Gustafin näyttelyssä minun ei tarvinnut kulkea sumussa kun kerrotaan työläisten asemasta, työläisperheen kasvattina nämä ovat tuttuja asioita.
Pois mukavuusalueelta
Lähdin siis pois omasta pihasta. Kohti Mänttää Kangasalan kautta. Kimmo Pyykkö taidemuseossa Erika Adamsson, hänkin pois mukavuusalueeltaan eli Turusta. Hänellä on mielenkiintoinen tekniikka maalata alumiinille ja akryylille. Alumiinilevyn suojamuovia voi käyttää maskina. Jos sivellin menee liian lujaa, niin revitään muovi pois ja alta löytyy puhdas pinta. Akryylille maalatuissa käytettiin hienosti levyn molemmat puolet. Kyllä mää tykkäsin. Sopivan kokoinen, eri aikakausilta, tunnistettava, hienoja miljöökuvia. Sopivat hyvin noihin tiloihin.
Päivä Helsingissä
Aika kiirettä on jos päivässä käy Ateneumissa, Design-museossa ja K1:ssä. Ei jaksa vanha mies enempää raahustaa.
Ateneumin uusi perusnäyttely on hyvä. Se tulee kierrettyä vielä uudelleen. Edelfelttiä en olisi Pariisiin asti mennyt katsomaan. On se ruumissaatto/ristiäissaatto vaan kova kuvapari. Ateneumista reproan Pascal Adolphe Jean Dagnan-Bouveret (huh mikä nimi) työn Häät valokuvaajan ateljeessa , 1879. Valokuvaaja ottaa kuvan maalauksesta, joka on tehty valokuvaajasta joka tekee työtään. Ehtiköhän joku luonnostella minut. Koska valokuvaus on minulle niin tuttua, huomioni kiinnittyi ulkovalokuvauksellisiin asioihin oikeassa alakulmassa. Ukko kuristaa lasta ja puhaltaa sikarinsavut naamaan. Oi aikoja, oi tapoja.
Kustaa Saksi Design-museossa on hieno, minkä 100000000 ihmistä on jo todistanut. Sanoisin ja sanonkin, että Turun Ars Novassa oli hienompi. Valot olivat paremmat, ihmisiä vähemmän ja pääsi lähemmäs töitä. Ne ovat oikeasti häikäiseviä.
K1:n Tiina Itkosen kuvia on myös kehuttu. Eikä tietenkään turhaan, hienoja töitä. Hienot valot Grönlannissa. Ettei tärkein jäisi sen taakse, kuinka paljon Itkonen on tehnyt näiden kuvien eteen töitä ja miksi hän sitä tekee, niin Grönlannin ja grönlantilaisten asema ja ilmastonmuutoksen ja kolonialismin puristuksessa ei ole millään lailla kadehdittava.
Turun taidemuseo Sasha Huber
Olin taas liikkeellä kevyellä ennakkotiedolla = kevyellä ennakkoluulolla. Jonkun lauseen olin näyttelystä lukenut ja todennut itselleni, että en ymmärrä taaskaan, mutta mennään katsomaan.
Sellainen näyttely, ettei tiedä mitä sanoisi. Sisällä on jotain, mutta ei tiedä miten sen sanoisi. Sama tunne kuin keväällä Andreas Serranon näyttelyn jälkeen. Maailma on paska paikka, on ollut aina ja tulee olemaan.
Kuvan tahatonta huumoria. Huber lentää helikopterilla Agassizhornille ja vie sinne tuon uuden Rentyhorn nimilapun. Sitten tulee joku Victor ja tuo oman taulunsa. Vitsi kun olisi ollut talvi
Duane Michals – The portraitist
Ollut hiljaista helmikuussa, kaikenlaista kiirettä ja flunssaa ja muuta. Helsingissä kävin saattamassa pikkumussukan kotimatkalle. Samalla tuli käytyä Kansallismuseon Gallen-Kallela näyttelyssä. Porukkaa ihan helvetisti, eikä kyllä säväyttänyt se näyttely. En mene toista kertaa.
Matka jatkui. Ei uskoisi, kuinka kovin voi ikävöidä sellaista alle kaksivuotiasta pikku-ukkoa ja miten ei mikään taas huvita vähään aikaan. Menimmepä valokuvataiteen museon K1 Galleriaan. Tässäpä oli hyvä näyttely. Hauska, suorastaan vitsikäs paikoitellen. Hyvä näyttely – parempi mieli. Mielenkiintoista, miten voi olla eroa poseerauksessa ja poseerauksessa. Varmasti mallillakin on tekemistä asian kanssa. Tietenkin näyttelijä osaa näytellä kaikille kuvaajille, mutta silti, olen edelleen sitä mieltä, että jos olisi laitettu vaikka Johnny Cash nojaamaan betoniseinään, niin Anton Corbijn ottaisi enemmän Johnny Cashin näköisen kuvan kuin minä. Miten Anton tähän liittyy? Ei mitenkään, paitsi mussukan isän nimi on Anton.
Suosittelen. Suosittelen myös tuota selkäni takana olevaa ravintolaa.
Helsinki Hans Op De Beeck
Amos Rexin hyvin suosittu näyttely. Päästiin käymään kun järjestyi lomapäivä. Vaikuttava näyttely, valtavasti yksityiskohtia ja voi vaan arvuutella, miten nuo kaikki on tehty. Hieno musiikki. Amos Rex oli tälle hieno tila. Hyvän näyttelyn merkki on, että siellä viipyy, ehkä viivyttelee. Mielessä on, että toista kertaa ei tule vastaavaa kokemusta eteen. Muistaa kuolevaisuuden, muistaa kuolevansa – memento mori.
Turun taidemuseo Shoji Ueda
Pitkästä aikaa valokuvaa. Tällaiseen taiteilijaa esittelevään näyttelyyn pitää tietenkin yrittää ottaa mukaan jotain koko tuotannosta. Hyvä vai paha – molempia. Mielestäni kaikki taideprojektit ja muut hömpötykset voisi jättää pois ja olla vain kuvia, joita tällaiset maalaisetkin ymmärtävät. Ei siinä mitään, pidin kyllä näyttelystä. Jossain kuvissa oli jotain outoa, mutta en keksinyt mitä, esimerkiksi neljän tytön kuvassa yhden tytön varjo. Surrealistiset kuvat olivat hauskoja. Parasta oli kuitenkin sarja Lasten kalenteri (Children the year around). Tavallisia ihmisiä omassa ympäristössään. Tuo toinen kuva on siitä sarjasta. Sommittelu, miten lapset ovat sijoittuneet, tuo lyöjä ja tausta – huippu. Muutenkin perspektiiviä osattiin käyttää. Taitava kuvaaja, kyllä. Annan suosituksen, että kannattaa käydä. Ei tätä Suomeen toista kertaa tule ja eikä ole tullut vastaan muuallakaan.
Harmittavaa, että ei ollut mitään näyttelyjulkaisua ja kirjoja tuntuu olevan vaikea löytää. Shoji Udeo museon sivuiltakaan en löytänyt mitään minun ymmärtämälläni kielellä.
Kompassissa itä
Kulttuurivuosi 2023 on avattu – viuh ja pum. Koska Amokseen ei maalaiset kerkiä viikonloppuna, niin mennään sitten muualle.
Sinebrychoffin taidemuseossa oli japanilaisia puupiirroksia. Tämä oli pakko nähdä, koska näitä ulkoilutetaan vain 30 vuoden välein, enkä usko että toista kertaa pääsen näitä katsomaan. Aika moni muu on ajatellut samoin. Porukkaa oli minun näkökulmasta epämiellyttävän paljon.
Hienoja töitä, järjettömän hienoa viivaa ja värejä ja tekniikkaa. Vaikka nuo kankaiden laskokset. (Chobunsai Eishi: Geisha)
Toisena kohteena Kiasma ja siellä Kompassissa pohjoinen. Wihurin kokoelmasta pohjoisen töitä. No, menihän tuo, mutta olis siellä varmaan ollut jotain vielä pohjoisempaakin.
Marja Helanderin videoista tykkään. Ne ovat viihdyttävän hauskoja ja ymmärrettäviä.
Ensimmäisen kerran sain kuviin noin rankat viirut. Ne eivät siis kuulu teoksiin. Mikähän on mahtanut muuttua?
Päivää Helsingistä
Museokortti taas vinkumaan ja matkaan. Valokuvataiteen museon kumpaankin toimipisteeseen ja HAMiin. Pääpaikalla – niin kuin kuvastakin näkee – Robert F. Kennedyn viimeinen matka. New Yorkista Washingtoniin, 8.6.1968. Tämä oli mielenkiintoinen juttu. Kerätään kuvia niiltä ihmisiltä, jotka olivat tulleet varteen, kuka jättämään jäähyväisiä, kuka uteliaisuuttaan ja kuka mistäkin syystä. Aika oli tuolloin levotonta ja Kennedy oli monelle toivo paremmasta. Tapahtuma ei ollut erikoisesti järjestetty (vrt Elisabet) vaan ihmiset tulivat paikalle melko spontaanisti. Kuvat, niin kuin kuvasta näkyy ovat pieniä. Sellaisia albumikuvia, joistakin oli ilmeisesti negakin tallessa. Ei niissä kuvissa ollut mitään ihmeellistä, aika monessa oli juna ja ihmisiä. Eipä tässä näyttelyssä haettukaan teknistä suvereeniutta. Suosittelen. Se oli sellainen surullinen tapaus.
Toinen surullinen tapaus oli Kämp K1 galleriassa. Pohjoistuulen metsä: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Eipä juuri toivoa jaettu luonnonmetsille eikä metsäluonnolle. Tätäkin näyttelyä kun katselee, kuuntelee ja miettii, niin aika hiljaiseksi menee. Kuvat ovat hienoja. Joskus 54 vuoden päästä tehdään muistonäyttely, jossa muistellaan, missä näit viimeksi luonnonmetsän. Joo se oli silloin 2022 siellä Kämpissä.
Taidehallin Viggo Wallensköld meni läpikävelyksi. Ei riittänyt energia. Kolme näyttelyä päivässä on liikaa ja kun nuo kaksi ensimmäistä jättivät päähän niin paljon ajatuksia, niin Viggo sai jäädä taustalle.
