Tänään tuli tallusteltua vuoden viimeinen metsäretki. Tutuissa maisemissa. Ensimmäinen koivu on jonkun taudin vaivaama, enkä usko, että se tuossa enää kauaa seisoo. Hakkuuaukiolta on muut puut jo korjattu pois. Tuohon koukkukoivuun tiesin jääväni koukkuun kun sen ensimmäisen kerran näin. Monta kuvaa siitä tänäkin vuonna on otettu. Kesä-, syksy- ja talvipuvussa. Saa nähdä montako vuotta menee, ennenkuin se sortuu veteen. Aurinko saapui muistuttamaan olemassaolostaan ja antoi myös ajattelemista siitä, että olen saanut taas tämänkin vuoden kulkea kadun aurinkoisella puolella.
—
—
Piti mennä suunnitelman mukaan paikkaan A, mutta punanutut pitkine pyssyineen olivat varanneet ainakin parkkipaikan. Vaikka uskonkin metsästyksen olevan kurinalaista ja ohjattua toimintaa, tunnen oloni epämiellyttäväksi puskissa rymistellessäni. Otan käyttöön suunnitelman VP eli varapaikka. Ensin kiersin erään pienen järven. Ensi kerralla kierrän sen vielä kauempaa. Hirveetä ryteikköä ja vettä. Loppuajaksi siirryin seesteisimmille seuduille kävelemään teitä pitkin. On tuo lumi kaunis somiste pieninäkin määrinä käytettynä.
—
—
—
Viikkojen sade- ja harmausputkeen tuli reikä. Koettiin ihmeellinen auringon ilmestyminen. On ylellistä ja etuoikeutettua (häshtägsuomi100) kävellä hitaasti, lempimaastossa, kolme tuntia. Kerätä annos sieniä ja popsia vielä löytyviä puolukoita suoraan puskasta. Toisinaan lehdissä on uutisia, kuinka omaiset huolestuneina siitä, kun metsään lähtenyttä ei ole kuulunut takaisin. Jos joskus kirjoitetaan, että omaiset huolestuivat, hälyttivät etsijät ja etsijät löysivät, mutta etsinnän kohde kieltäytyi tulemasta metsästä pois. Silloin kirjoitetaan minusta.
—-
Ruusu alkaa lykätä jo uutta versoa. Ihan sekaisin on tämä pensas. Vettä tulee joka päivä ja joet täyttyvät pelloilta tulevista kuravesistä. Ei ole ilmasto muuttunut eikä muuttumassa, ei. Omenat varmaan jäivät ennenkin puihin talveksi roikkumaan. Se lienee normaalia, nämä ovat villejä ja vapaita.
—
Kuutamo metsässä on yksi turhauttavimmista kuvausajankohdista. Liian pimeää yhteen ja liian valoisaa toiseen. Jään odottamaan lumipeitettä kuutamolla, jolloin varjoja on enemmän kuin mustassa maassa ja uutta kuuta ilman lunta, jolloin taivas on musta ja tähdet erottuvat paremmin. Sitten on näiden kuvien säätäminen. Ihan hukkaan heitettyä aikaa, koska kenelläkään ei kuitenkaan ole samoja kalibrointeja kuin minun näytössäni. Kännyköistä nyt puhumattakaan.
—
—
Jäi vielä toiseksikin päiväksi, eikä siinä mitään, lomakin jatkui. Edelleen oli mukava olla ulkona, ihmetellä erilaista valoa ja muuttunutta maisemaa.
Syksyn tärkeimpiä tapahtumia Beaujolais Nouveaun ilmestymisen lisäksi on ensilumen sataminen. Jälkimmäinen tulee aina, kävi miten kävi – kerran vuodessa. Voiko ensilumi sataa kaksi kertaa vuodessa? Tulisi vaikka leuto lokamarrasjoulu, jolloin lumentulo menisi tammikuuhun ja sitten samalle vuodelle kylmä lokamarrasjoulu. Tänä vuonna kävi niin, että lumi tuli ja jäi – ainakin siihen asti, että ehdin pari kertaa ulos. Sattui vielä lomapäiväkin kohdalle. Olipa hieno tunnelma ja valot.
Tarkkailin puita minulle ikuisuudelta tuntuvan viiden minuutin ajan. Tuulenpuuskan tullessa useimmiten puusta lensi vain yksittäisiä lehtiä. Kertaakaan en saanut kuvaan muodostelmahyppyä tai mitään parvimuodostelmaa. Kunhan käyn lunastamassa vielä anomattoman ja saamattoman apurahan Veikkaus Oy:ltä, aion perehtyä tähän putoavien lehtien ryhmädynamiikkaan tarkemmin.
Suomen metsissä kauneinta mitä on kuusikon, männikön, järven, suon, tunturin, niityn ja meren lisäksi on koivikko. Varsinkin kun heinät ja kuivat saniaiset luovat keltaisten lehtien kanssa yhdessä syksyn perusvärityksen. Koivikoista tulee aina mieleen myös Arno Minkkisen kuvat.
—