Itsellä oli hoitovapaa ja avustajalla saldovapaa, niin kiirehdimme Helsinkiin Daido Moriyaman retrospektiiviin. Jäi hieman ristiriitainen olo. Ymmärrän, että reprospetkiivi ei ole sama kuin best of the best. Joukkoon mahtuu “huonoja” kuvia ja taidepläjäyksiä ja kuvia ilman, että osaan yhdistää niitä mihinkään. Rosoisuus, ylivalottuneet kohdat, epäterävyys – ne eivät minua missään häirinneet. K1:n on yllättävän hyvä näyttelytila. Valokuvat eivät tarvitse viiden metrin huonekorkeutta ja väliseinäsermeillä saa helposti seinätilaa. Tässä(kin) näyttelyssä häiritsi se, että en tiennyt miten sitä pitäisi kiertää. Haluaisin katsoa kuvat aikajärjestyksessä, varsinkin näissä retrostektiiveissä. Paras osuus oli Record-lehden kuvat. Niistä olisi saanut oman näyttelyn.

Mielenkiintoista oli yhdellä reissulla käytetty puolikoon kinokamera. Yhdelle filmille saa 72 kuvaa ja kymmenelle 720. Oli hyödynnetty kuvapareina, eikä pelkästään filmin säästämisenä.

Toinen mielenkiintoinen asia on Japanin ja USA:n suhde sodan jälkeen. Tähän kannattaisi jokaisen käyttää aikaa ainakin yhden Wikipedia-artikkelin verran. Daido syntyi 1938, joten hän oli 7-vuotias kun sota päättyi ja 13-vuotias kun miehitys päättyi. Sodan ja miehityksen jälkeisessä ajassa on varmasti riittänyt kuvattavaa ja verrattavaa vanhaan kulttuuriin.

Museoon jätetyissä heippa-lapuissa ei näyttelystä mitään huonoa sanottu. Muutamassa oli maininta “inspiroiva”. Inspiroiduin siis ja kaivoin kännykän esiin ja suuntasimme kuvia näppäillen kotia kohti.

(Onkohan tuo ensimmäisen kuvan vihreä Fujin vihreä? Kim Simonssonin töissä on sammaleen vihreä ja junassa VR:n vihreä.)