Välillä löytää tällaisia vähän kuin vanhan metsän pienoismalleja tai dioraamoja. No, kyllä moto sen korjaa, ennen kuin vahinko ehtii tapahtua.

Mitä se muka on, ettei luonnon monimuotoisuus olisi jotenkin vaarassa. Onhan tuossa ylämäkeä, alamäkeä, tasaista ja vaaka- ja pystylinjoja on erimerkkisiä ja ikäisiä puitakin. Tänään oli taas se päivä kun haluaisi kulkea vanhassa metsässä eikä aina näillä – tosin välillä kuvauksellisissakin – puupelloilla.

Haastava kohde. Kun lenkillä huomaa, että nyt alkaa lehti kellertää, pitää olla valmiina. Tänä vuonna onnistuin. Sattui vielä aurinkokin mukaan etuvasemmalta. Enää tämä ei ole tällainen.

Aina porukkaan mahtuu joku, joka haluaa olla erilainen. Olisihan tuo haapa tuolta löytynyt vähemmälläkin laittautumisella.


Koivu, tuo puumailman suomalaisin lehtipuu. Pekka Halosella on talvimaalauksia, joissa ei ole oikeastaan muuta kuin lunta ja ne ovat siitä huolimatta ihan törkeän hienoja.Ei tarvitse olla kummoinenkaan valokuva kun se on hieno – kunhan siinä on koivu.

Huh, läheltä meni, mutta onneksi oli tämä koskemattomuuden antava immuniteettiamuletti.

Ei enää jaksa eikä kykene kaikkien kaadettujen puiden ja hiekkakuoppien vuoksi stressata. Toki ne aikansa harmittaa, mutta kun ne eivät harmistelemalla vähene. Onhan tuossakin sitä paitsi maisemointi jo hyvin käynnissä.


Kuin varjo entisestään on tämä vanha metsä. Varjo kuitenkin on eli on sentään joku puu jätetty. Vaikka nämä ovat pieniä palstoja, niin ovat ne karun näköisiä.

Ei tosin pitkää sillä systeemillä, että yhdeksältä herää, pari tuntia miettii ja sitten saa itsensä viimein liikkeelle. Hyvä , kun tuonkin verran.
