Olen aika varma, että jäin koukkuun tähän koivuun. Miksi? Kierrät puuta ja tutkit sitä eri suunnista. Päässä on joku kuva ja näyttää, että etsimessäkin on sama näkymä. Kun kuvat saa koneelle ne ovatkin jotenkin muuttuneet matkan aikana. Eivät ne olleetkaan sitä mitä piti. Seka- ja muuta sotkua olivat. Pitää mennä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ei onneksi ennen kevättä. Näin pienestä ei taida olla talvikoivuksi. Paitsi jos saisi taustan…
Siirryin seuraavaksi illaksi 40 kilometriä pohjoiseen maaseudun rauhaan odottelemaan mahdollisesti tulevaa valoshowta. Joutessani näppäilin kuvan järvestä. Tuo kyttyräkivi olisi hieno saada omalle pihalle.
Hamarijärvi syksyllä on yksi minulle mieluisimpia lähiluonnon kohteita. Auringon laskiessa maisema värjäytyy punaiseksi. Satoja hanhia ja kymmeniä kurkia kokoontuu yöksi rannoille. Mölinä ja liikenne on melkoista. Sattuipa täysikuukin nousemaan, sitä ei ihan joka ilta ole ohjelmassa. Miten se noin repaleinen oli.
Kanervainen järvimaisema Teijon Sahajärveltä. (Taivahassa näkyy jotain pakkaus- tai muita artefakteja. Älä jää tuijottamaan.)
Ei niin värikkäästi kuin muutama ilta aikaisemmin. Nyt kun on kirkkaita iltoja on melkein pakko lähteä ulos katselemaan taivasta ja tähtiä.
Poikkeuksellisen lämpimän viikon harvinaisen kirkkaiden päivien jälkeen tulee sininen hetki ja sen perään lähes ylisaturoitunut auringonlasku. Harvinaista tänä talvena.
Pitkästä aikaa tänään oli muutakin kuin harmaata. Näytti kuin harmaakin olisi ollut värikkäämpää kuin ennen. Sitä se ensilumi on.
For a long time it wasn’t gray day. Looked that even gray had more colors than before. It’s first snow and you can see it.