Posts Tagged: näyttelyt
Someron kivimeijerin kesä 2017 – Paimionjoki-näyttely
Jokakesäinen kohde – vaikka ei viime vuonna oltukaan – Someron kivimeijeri. Hieno kokonaisuus taas tarjolla, mielenkiintoiset näyttelyt ja Antero Kare erinomaisena oppaana. Paikan omilta sivuilta selviää tämänkertainen tarjonta. Alla olevissa kuvissa Antero Kare – Abacan karhu, Nora Paakkanen – Lopullinen totuus, Tapio Heikkilä – valokuvia ja Tarja Trygg – solarigafeja.
Tapio Heikkilän työ on valtava dokumentti tuleville vuosille. Koko Paimionjoen järviketju on dokumentoitu jostain mistä lie Marttilasta Somerniemen perukoille asti. Ketjun alkupään järvestä osa on Tammelan puolella. Dokumentoinnin tarkkuus ja sen toistettavuus, tallessa olevine koordinaatteineen on huikeaa. Ihminen kun näkee valokuvan hän alkaa tutkia mistä se on otettu, mitä tutumpi paikka ja tutumpi ihminen, sitä enemmän hän siitä innostuu. Vaikka kulkisit sitä kuvassa olevaa siltaa pitkin joka päivä, niin silti jaksat innostua sen kuvasta. Ajatteleppa, kuinka montaa ihmistä tuolla ketjulla voitaisiin yhdistää. Oma mielimaisema on siellä toisessa päässä ja minua kiinnostaa sen vesistön hyvinvointi – toivotaan, että siellä toisessakin päässä on joku kaltaiseni.
Omalla tavallaan vastakohta edellisille insinöörintarkalle dokumentoinnille ovat Tarja Tryggin solarografiat. En usko, että vastaavia kuvia pystyy enää kukaan koskaan milloinkaan ottamaan uudelleen. Ei se mitään. Upeita ne olivat silti. Valotusaika on viikkoja, sinä aikana filmille tarttuu maisema, auringon kaari ja sen heijastus vedestä. Itselle ei ole tullut koskaan mieleen valokuvaa ottaessa, että mitä maisemassa tapahtuu seuraavan kuuden viikon aikana.
—
—
—
—
Visiteeraus Tukholmassa
Pääkohteena ei ollut häshtäkki-kuvat
vaan Fotografiska. Yläkerrassa, jonne ensin mennään oli Irving Penn, Resonance – Photographs from The Pinault Collection. Tämä ei siis ollut retrospektiivi vaan kuvia eri aihealuilta. Niinkuin esimerkiksi muotokuvia, asetelmia, hänen etno-juttuja, nude-kuvia ja sekalaisia hittejä. Potrettikuvaajat saavat tästä näyttelystä hyvät kiksit. Ikonisia kuvia ovat ainakin Picasson ja Truman Capoten kuvat ja Corner Portrait sarja. Viimeksi mainittuja oli keväällä esillä myös Elton Johnin kokoelmista. En tiedä onko nykyisin ketään vastaavaa kuvaajaa, joka tuntee kaikki julkut ja saa ottaa heistä vielä ihan oikeita muotokuvia. Olihan yläkerrassa myös palkittu Akseli Valmunen. Kuvina tukevat hyvin sitä aihetta mihin ne liittyvät. Minusta sarjana hyvää dokumenttia.
–
–
Alakerrassa oli Horse Show eli Like a Horse, kuvia hevosista ja videoita myös. Tämä oli mielenkiintoinen näyttely. Vaikka hevonen olikin pääosassa, niin monessa kuvassa katsoin ympäristöä, kulttuuria ja aikaa jossa hevonen oli enkä hevosta hevosena. Tekstit täydensivät hyvin hevosten roolia, asemaa ja tehtävää ihmisten joukossa. Hevosta kohdeltiin hyvin lukuun ottamatta yhtä kuvasarjaa. Amerikassa järjestettiin 50-luvulla näytöksiä, missä hevonen talutettiin ramppia ylös ja se sukelsi 20 metrin korkeudesta veteen ratsastaja selässään. En usko, että tuo on hevosen luontaista käytöstä, paitsi Pegasoksen. Kullatut hevosenkakkarat – sitä voisi sanoa kitsiksi.
–
–
Sitten baarikierros kaupungilla ja takaisin tullessa vielä kahville ja kanelipullalle. Lähes aina käy niin, että ennen kuin saan pullasta kuvan, joku on jo käynyt haukkaamassa siitä. Päivä päättyi laivan kannelle, auringonlasku oli tällä kertaa peruutettu.
–
—
Muutakin kuin lintuja
Elämä on muutakin kuin lintukuvausta. Vaikkapa käynti taidenäyttelyssä. Kohteena Wiurilan kesä, ihan pyörämatkan päässä kotoa. Eikö olekin yllättävää, että tällainen työ – Tiina-Liisa Kaalamo, Lemmonlinnut 2014, sekatekniikka mm linnun kallot ja ilmakuivatut jalat ja sulat – nousee suosikikseni. Ilmakuivatut jalat? Asettelu oli tehty vanhan viljamakasiinin siiloihin. Mielenkiintoista seurata liikkumattomien lintujen ryhmää ylhäältä.
Toinen kiva juttu oli Liisi Huotarin My Own Rain, jossa on hyödynnetty hienosti ja herkästi materiaalit, tila, valot ja varjot. Valokuviakin oli. Ei putoa meikäläiseen ei. Ehkä niitä pitäisi katsoa ja samalla ääneen selittää itselleen mitä näkee. Jos mää vaan niitä lintuja ja maisemia.
Suomen luontokeskus Haltia, Mies ja sudet
Matka kulki aika liki Nuuksiota ja sattumalta olin huomannut, että siellä olisi esillä Jim Brandenburgin susikuvia. Sinne siis. Edellisen kerran Brandenburgin kuvia on tainnut olla suuremmassa määrin esillä viisi vuotta sitten khröm Salossa Veturitallissa. Siitä kerrasta jäi mieleen, että iso osa kuvista oli kuvia lähiluonnosta. Siis Brandenburgin takapihalta. Selvisi sitten sekin mitä se tarkoittaa. Opastekstissä mainitaan: “Pihapiiristäni avautuu 9000 neliökilometriä tietöntä luonnonpuistoa.” Just, joo.
Kuvat olivat takapihalla tommosis tauluis. Kolmisenkymmentä vedosta, oli ainakin kokoa. Mukana tietenkin hänen susikuviensa hitit Veljeni susi (Brother wolf) ja Arktinen susi hyppää (Arctic wolf leaping). Kuvien suomenkielisen tekstityksen saa kassalta. Olihan nuo ihan mukavia. En kyllä pelkästään niiden takia matkaa tekisi. Enkä myöskään samaan aikaan esillä olevien maailman hauskimpien eläinkuvien takia. Haltian luontonäyttelystä muuten, että oma keskittymiskyky ei ainakaan tällä kertaa riittänyt. Pääasiassa hämärää paitsi kirkkaita ruutuja, videoita ja eläinten ääniä. Liikaa ärsykkeitä. Ärsyke oli sekin kun kahvilassa kaksi kahvia ja voipullaa maksoi yhtä paljon kuin kaksi kahvia ja valkosuklaavadelmaleivosta Salossa Kuirolla.
–
Fiskarsin kesänäyttely 2017 – Greeting from Suomi
Taas oli paljon esillä. Siinäpä tyhjentävä arvio. Voisi vielä täydentää, että ihan kiva. Muistaisin, että aikaisempina vuosina on ollut enemmän ihmeteltävää, kosketeltavaa, haisteltavaa, kokeiltavaa, ihmeteltävää, jotain jonka voi tuntea fyysisesti tai jotain jota on nysvätty ja näprätty ties kuinka kauan tavalla tai toisella. Nyt tämän täytti parhaiten Outi Pieski, Our land, our running colours 2015. Sekatekniikka, saamenpuvun huivilanka ja puu. Tämä työ varmasti elää ympäristön tuulen ja valon mukaan. Tätä kiersin ja katselin eniten. Hain erilaisia kulmia. Yritin myös sihrustaa silmiä ja saada värit sekoittumaan.
–
–
Maalaispoika kaupungissa
Maalainen lähti suurkaupunkiin tutustumaan näyttelytarjontaan.
Ensimmäinen kohde: Valokuvataiteen museo Alec Soth Gathered Leaves. Tämäpä oli erinomainen. Tällainen ei-niin Amerikan ystäväkin tunnistaa kuvista ensimmäisenä ihmisen. Vaikka näitä monessa kohtaa mainostetaankin road-trippinä Amerikan halki ja poikki. Tähän ei maalaustaiteella pysty. Valokuvalla on paikkansa. Hieno käydä katsomassa tällaisia oikeita valokuvia niin voi taas itse jatkaa kukkakuvien ja maisemien taltiointia kun tietää, että edes joku tekee jotain tärkeääkin. Tekniikasta sen verran, että hienoa jälkeä, mahtavaa. Ison koon filmi, hieno terävyysalueen hallinta, mahtavaa.
Toinen kohde: Helsinki Art Museum HAM Yayoi Kusama, In Infinity. Tästä ei tullut oikein mitään. Porukkaa ku pipoo. Pitää mennä toisen kerran jos mahdollista. Onhan tuo aika kauan esillä. Henkilökohtaisesti kiinnostava, koska tunnistan itsessäni tuollaisen pakkomielteisen näprääjän. Näyttelyn somistuksessa mielenkiintoinen yksityiskohta olivat nuo neliskanttiset sähkökalusteet.
Tukholman tuliaisia
Risteilin lyhytloman merkeissä Tukholmaan katsomaan Fotografiskan tarjontaa. Esillähän oli muun muassa Nick Brandtin uusimmat (Inherit the Dust) ja Suomen Aapo Huhta (Block).
Ensin mainitun töissä juoni on sellainen, että on viety luonnollisen kokoisia vedoksia niille paikoille, joissa eläimet ennen muinoin käyskentelivät. Kuvat ovat panoraamoja ja alunperin filmille kuvattu. Museossa pyörivältä Behind the Scenes videolta selviää tarkemmin. Ero aikaisempiin näyttelyihin on, että nyt eläimet tuodaan ihmisten keskelle kaupunkiin, louhoksiin ja kaatopaikoille. Kyllä, ihmisten keskelle kaatopaikoille. Brandt ottaa näillä kuvilla vahvasti kantaa myös Afrikan ihmisten elämään ja sen laatuun. Aikaisemmat näyttelyt ovat ylväiden eläinten, kauniita ja upeita muotokuvia, joiden kautta on välitetty luonnonsuojelun ja elinympäristöjen säilyttämisen sanomaa. Otetaan ihmiset mukaan jos sanoma välittyisi paremmin. Tämä oli eri tavalla koskettava näyttely, kauneus puuttui.
Aapo Huhtaa varmasti kosketti kovasti Young Nordic Photographer of the Year valinta, jonka yhtenä palkintona oli näyttely Fotografiskaan. Hienosti tallennettu New Yorkin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Yritin etsiä, josko varjoista löytyisi lisää henkilöitä. Huhdan näyttelyn kuvat on kuvattu New Yorkissa, kortteleissa missä valta asuu ja raha liikkuu. Tätä kautta näillä kuvilla on yhteys Brandtin kuvien Afrikkaan.
Tällaisten näyttelyiden jälkeen ei huvita oikein mikään. Se näissä on huonoa.
Fiskars kesänäyttely 2016 Kasvu
Taas on käyty Fiskarssissa. En tiedä monesko näyttely, mutta mones kuitenkin. Yleisenä huomiona, että taas paljon erilaisia materiaaleja, materiaalien yhdistelyä ja työtapoja. Töitä, joiden tekemisessä on käytetty paljon aikaa. Nostanpa joitakin töitä.
Camilla Moberg Inclusive ensin. Lasityöt vaan on niin kivoja ja värikkäitä. Mukana tekemässä on ollut iso joukko ihmisiä, lasinpuhaltajia, valaistuksen rakentajia, lasinhiojia yms…
Tuulia Penttilä Askel sai minulta eniten katseluaikaa. Ihmettelin sen symmetriaa ja taitavaa asettelua ja linjoja. Osaksi sen takia, että hain parasta kuvakulmaa.
Sami Salomaa Mestari on mahtava työ. Jotenkin se on tuossa kuvassa kuitenkin pienentynyt. Ympärillä on hienosti tilaa, jota tämä työ tarvitsee. Taustalla näkyy myös toinen Salomaan työ.
Ron Nordström 365 days with Me, Myself and I kasvaa ja kehittyy samaan aikaan myös Instagrammissa. Museovieras ei varmaan tule näyttelyyn enää toista kertaan niin hänpä pikakäveli työn ees taas 13 kertaa.
Bo Haglund Tapetti #2 työssä on tuskin sattuma, että viesti on keskellä ja katseen korkeudella. Näinhän se on.
Pieni pala Nizzaa osa 5
Aloitetaan tämä päivä sillä mihin se loppui, Vielä eilisestä nykytaiteen museosta yksi paneeli valaistuna ja kokonaisena. Kuvia kaduilta ei tältä päivältä juuri kertynyt. Joku saattaa pitää etelämaalaisia ja ranskalaisia jotenkin suurpiirteisinä ihmisinä. En kyllä muista Suomessa nähneeni koskaan, että suurin sallittu korkeus tai leveys olisi ilmoitettu sentin tarkkuudella. Se siitä myytistä.
Kyltuurikohteena ensimmäisenä esitellään Musee des Beaux-Arts siis fine arts museo. Luin etukäteen arvosteluja, että huonossa kunnossa, kiertää tunnissa, vaatimattomat kokoelmat jne… Minusta tämä taas oli kertakaikkiaan hieno. Vähän ränsistynyt, mitä siitä. Tämä oli jotenkin kotoisa. Kokoelmissa on vaikka mitä. Kaunein esine oli Luigi Guglielmi’n Anonymouksesta tekemä marmoriveistos. Miten voi joku tehdä kivestä noin herkkää. Tuo harso oli kuin kangasta. Agnolo Bronzino’n Crucifixion oli upea. Muistin myös, että olisin nähnyt HCB:n kuvan, jossa Matisse arvioi tuota maljakkoa. Muistin väärin, ei ollut tuo maljakko. Esillä myös paikallisten Raoul Dufyn ja Gustav-Adolf Mossan töitä. Gantsii googlettaa.
Seuraava paikka olikin kova juttu. Luulin, että kun olin nähnyt Anselm Kieferin Göstassa, niin mikä ei voi enää kolahtaa, Musee Massena, Nizzan ja Ranskan historiasta kertova museo nimetty marsalkka tai joku muu herra Massenan mukaan. Pari kerrosta on tätä historiaa mutta kolmannessa kerroksessa oli näyttely Vie? Ou Theatre? (Elämää? vai Teatteria? (suomennus minun)). Wikipediasta löytyy lisää. Charlottelta jäi noin 1300 työn jäämistö, jossa täällä oli esillä noin 300 työtä. Työt jatkuivat katkeamattona ketjuna aikajärjestyksessä huoneesta toiseen. Viimeisessä kuvassa Charlotte pakkaa kristalliyön tapahtumien jälkeen laukkuaan, siirtyäkseen turvaan Rivieralle. Wikipedia kertoo miten tarina jatkui. Kaipaan sitä, että maalauksissa ja valokuvissa pitäisi tapahtua jotain, niissä pitäisi olla tarina. Näissä oli, niissä oli koko elämä.
Gösta: Anselm Kiefer
Pieneksi tuntee itsensä näiden töiden äärellä. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Kova juttu.
Työt ovat Jaakobin taivaallinen meri (Jacob’s Heavenly Blood) ja Kasvien salainen elämä Robert Fluddille (The secret life of plants for Robert Fludd
Processed with VSCO
Processed with VSCO