Elämää itsenäisyyspäivän jälkeen

Elämä ei päättynytkään suureen pamaukseen eikä suuriin juhllin. Hyvä niin, muuten ei olis päässyt Kumuun, joka oli retken pääkohde ja paluulippukin olisi jäänyt käyttämättä. Kumussa tuli vietettyä ennätykselliset kolme tuntia. Nyt oli niin kiinnostavat näyttelyt, ettei edes selkä tullut kipeäksi. Perusnäyttelyt omista kokoelmista tuli taas kierrettyä läpi. Jonain kerralla teen niiden kanssa aikajanan ja vertaan mitä Suomessa tehtiin vastaavaan aikaan. Pahan kukkien lapset – Viron dekadentti taide näyttelyssä oli ihan tajuttoman hienoja tussitöitä ja grafiikoita. Vaikka töitä oli paljon, ne jaksoi vaivatta katsella läpi. Alakerrassa oli esillä saksalaisia ekspressionisteja, joka oli varsinaisesti tarkoitettu reissun huipennukseksi. Eikä se pettymys ollutkaan. Iloista värittelyä, vahvat viivat ja reipasta siveltimenkäyttöä, varmaa esittämistä.

Mitä muuta? Joulutori, kuten varmaan jokaisessa itämeren eteläisessä kaupungissa. Samanlaisena joka vuosi. Ei uutta.

Uutta sen sijaan on Rotermannin korttelissa oleva RØST. Skandinaavisesti kierrettyjä kanelipullia ei tarvitse enää lähteä hakemaan Fotografiskasta. Ihanaa, Röst ihanaa, Eesti Eesti kaipaan sinne jo nyt hirveesti.


 

Hyvää itsenäisyyspäivää

Vähän myöhässä, mutta kuitenkin. Tarkoitus oli käsitellä kuvia tabletilla ja sitten ladata ne ihan ajallaan. Minulle, aivan liian vaikeaa ja hermostuttavaa. Ota kuvia, muokkaa se kamerassa JPG-muotoon, lataa OI-sharella JPG tablettiin, lisää kuva Lightroom-kirjastoon, käsittele, export JPG laitteeseen johonkin, lataa se ja huomaa, että täällähän on kaksi samanlaista jne… En jaksa, haluan yksinkertaisempaa, satunnaisesti käytettävää. Tuntuu, että Android-maailmassa kuvia pompsahtelee milloin mistäkin vaikka niitä olisi jo poistanutkin. Uutta Lightroomiakaan en vielä ymmärrä. Onko tablettiin siirretty JPG-tiedosto aina siinä tabletissa vai meneekö se pilveen? Kaikki aika mikä menee näiden työkalujen kanssa sähläämiseen on pois jostain muusta vapaa-ajasta, lukemisesta, piirtämisestä, nukkumisesta, kuvaamisesta… Lomalla muutenkaan ole aikaa tuollaiseen. Kannettavan hommaan tuohon tarkoitukseen jos joskus tarve tulee. Tai siirryn Polaroidiin, sen ymmärrän.

Tallinnassa oli tällaista.

Merkittävät rakennukset, kuten Suomen suurlähetystö ja Stenbockin talo olivat valaistu teeman mukaan. Jälkimmäinen hyvinkin näyttävästi. Kaupungilla Viro-somisteista oli kerätty mustat ilmapallot pois. Ilta huipentui Vapauden aukiolla järjestettyyn ilotulitukseen, jota oli seuraamassa aukiollinen ihmisiä. Kansallissymboleita näyteltiin vähän ujosti ja vähemmän ujosti. Kukin tavallaan. Ilotulituksen jälkeen saimme ihailla kirkasta tähtitaivasta. Höh, vettä satoi silloin tällöin ja jatkuvasti. Ei haittaa, koska on noin lämmin ja ystävällinen naapuri. Kiitos Eesti!

Suunnitelma Vp

Piti mennä suunnitelman mukaan paikkaan A, mutta punanutut pitkine pyssyineen olivat varanneet ainakin parkkipaikan. Vaikka uskonkin metsästyksen olevan kurinalaista ja ohjattua toimintaa, tunnen oloni epämiellyttäväksi puskissa rymistellessäni. Otan käyttöön suunnitelman VP eli varapaikka. Ensin kiersin erään pienen järven. Ensi kerralla kierrän sen vielä kauempaa. Hirveetä ryteikköä ja vettä. Loppuajaksi siirryin seesteisimmille seuduille kävelemään teitä pitkin. On tuo lumi kaunis somiste pieninäkin määrinä käytettynä.

PC020286.jpg

PC020306.jpg

PC020314.jpg

PC020322.jpg

Sara Hildenin taidemuseo – Robert Longo

On taas näyttelyarvion aika. Matka vei Tampereelle Sara Hildenin taidemuseoon. Näyttelyn esittelyssä kerrotaan taas niin hienosti ja monin sanoin kaikkea fiksua. Sitä ei sanota, että onhan ihan järkyttävän hieno tekniikka. Silloin kun pitää olla terävää niin on terävää ja kun pitää olla epäterävää niin on epäterävää. Musta ja valkoinen menevät nollasta sataan eivätkä puhkipalamiset ja mustaakin mustempi musta haittaa yhtään. Heijastukset, valon väri, kaikki ovat jotain jota en ole ennen elävänä nähnyt. Kermana kakun päällä vielä töiden koko. Tätähän luullakseni näyttelyyn tullaan katsomaan. St Louis Ramsin pelaajien protesti, vangittu tiikeri, jäävuoret, mellakkapoliisit ja hunnutetut naiset, ei niitä kukaan muista.

Esillepano oli taidokas. Väljä ja kuvapareja hyödyntävä. Heijastukset lasipinnoilla toivat töihin vielä oman laajennetun todellisuutensa. (Ensimmäisen kuvan olisin kyllä vaihtanut vastakkaisen kuvan kanssa.)

Hieno näyttely. Oikeesti.

 

Valoa putken keskellä

Viikkojen sade- ja harmausputkeen tuli reikä. Koettiin ihmeellinen auringon ilmestyminen. On ylellistä ja etuoikeutettua (häshtägsuomi100) kävellä hitaasti, lempimaastossa, kolme tuntia. Kerätä annos sieniä ja popsia vielä löytyviä puolukoita suoraan puskasta. Toisinaan lehdissä on uutisia, kuinka omaiset huolestuneina siitä, kun metsään lähtenyttä ei ole kuulunut takaisin. Jos joskus kirjoitetaan, että omaiset huolestuivat, hälyttivät etsijät ja etsijät löysivät, mutta etsinnän kohde kieltäytyi tulemasta metsästä pois. Silloin kirjoitetaan minusta.

PB250218.jpg

PB250234.jpg
—-

PB250245.jpg


PB250242.jpg

—-

PB250279.jpg

Kiulukat

Ruusu alkaa lykätä jo uutta versoa. Ihan sekaisin on tämä pensas. Vettä tulee joka päivä ja joet täyttyvät pelloilta tulevista kuravesistä. Ei ole ilmasto muuttunut eikä muuttumassa, ei. Omenat varmaan jäivät ennenkin puihin talveksi roikkumaan. Se lienee normaalia, nämä ovat villejä ja vapaita.

PB190191.jpg


PB190186.jpg

PB190174.jpg

Veturitalli – Elliott Erwitt

Toisen käyntikerran jälkeen voin jo kirjoittaa jotain. Avajaispäivä on usein sellainen pikakävely. Muistan kun Fotografiskassa oli 2013-2014 Erwitt’n 100+1 näyttely. Tuntui, että se oli pelkkiä hittejä. Veturitallin näyttely on retrospektiivinen, joten joukossa on myös sellaisia, joista tulee vähemmän tunteikas awesome-reaktio. Kuraattori näyttelyn kokoaa ja museo ottaa vastaan mitä tarjotaan. Materiaalia Erwitt’llä riittää useampaankin näyttelyyn. Tietenkin mukana on paljon niitä hittejäkin. Ellei sinulla ole mahdollisuutta vierailla näyttelyssä useampaan kertaa, varaa kiireetöntä aikaa. Ihan jo kuvien suuren määrän ja kuvissa olevien jippojen löytämiseksi. Eikä aikaa mene vain kuviin. Kannattaa hiljentyä kuuntelemaan kuviin liitetyt runsaat selostukset. Kuvan sitominen aikakauteen ja tarinaan tekevät näistä kuvista kuvauksia. Selostuksen rikas sisältö kerrottuna miellyttävällä äänellä tuovat tälle(kin) näyttelylle ison lisäarvon. Näistä selostuksista viimeistään ymmärtää, kuinka paljon nämä vanhat Magnumin patut ovat elämänsä aikana nähneet. Samanlaista kokemuskokoelmaa ja maailmadokumnettia ovat kerryttämässä toki nykyisetkin kuvaajat. Nähtyäni Nick Brandtin viimeisimmän näyttelyn ei huvittanut kuvata vähään aikaan mitään. Tämän näyttelyn jälkeen tulee ajatus, että: ”Miksen minäkin?”. Mitenkään näyttelyä, kuvia ja kuvaajaa väheksymättä. Fotografiskassa oli hauska video, pääosassa Erwitt’n alter ego Andre S. Solidor. Sisällä olevaa energiaa, intohimoa ja ideoita riittää purettavaksi toisenkin hahmon kautta. Siinähän se suurin syy taisi ollakin miksi seinillä on Erwitt’in eikä ”minun” kuvia.

Kuvia? Ei ole. Siellä ne ovat seinillä. Eihä näyttelyy kukka menisis jos kaik netis olisis – niin kuin kuvasta voisi yrittää päätellä.

Karpalonpoiminnan sivutuotteita

Eilisen säätämisen vastapainoksi jotain helpompaa. Mielenkiintoisia valojen vaihteluja ehtii muutaman tunnin aikana tulla. Auringon jäädessä pilveen valoisan ajan pituus saattaa muuttua aikaisemmin ilmoitetusta. Hämärää ei tarvitse pelätä ja ulkoilu kannattaa aina.

PB040142.jpg

PB040159.jpg

PB040163.jpg

Kuutamolla

Kuutamo metsässä on yksi turhauttavimmista kuvausajankohdista. Liian pimeää yhteen ja liian valoisaa toiseen. Jään odottamaan lumipeitettä kuutamolla, jolloin varjoja on enemmän kuin mustassa maassa ja uutta kuuta ilman lunta, jolloin taivas on musta ja tähdet erottuvat paremmin. Sitten on näiden kuvien säätäminen. Ihan hukkaan heitettyä aikaa, koska kenelläkään ei kuitenkaan ole samoja kalibrointeja kuin minun näytössäni. Kännyköistä nyt puhumattakaan.

PB030090.jpg

PB030104.jpg

PB030128.jpg

 

 

Tyko Sallinen Turun taidemuseo

Fanitin Tyko Sallista jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, jopa niin paljon, että ajattelin, että jos joskus saan pojan niin hänen nimeksi tulee Tyko. No ei sitten kuitenkaan, tulivat Ferdinand, Magnus ja Wilhelm Von – tai sitten ei. Mikä niissä kuvissa sitten viehätti, en osaa sanoa. Varmaan osaltaan se, että niissä ei jää ihastelemaan mäyränkarvasiveltimen tarkkuutta ja tekniikkaa, vaan sitä voimaa ja jonkinlaista kiihkeyttä ja paloa. Antaa mennä kun pensseli on liekeissä.

Neljäkymmentä vuotta sitten en tiennyt, että koko ukkohan oli ihan kusipää, ainakin mitä tulee perhe-elämään. Heräsin vasta nyt, että en ole koskaan kuvia katsellessa ajatellut, että millainen ihminen niitä tekee. Ties minkälaisia kissanrääkkääjiä ihailemani (ketään oikeasti ihaile) taiteilijat ja kuvaajat ovat. Ainoat adjektiivit taitavat olla luova, mielikuvituksellikas?, kosiskeleva. Toisaalta, en kyllä mieti kenenkään muunkaan kohdalla.

Koska Turun taidemuseossa ei tietääkseni saa kuvata kameroilla, niin turvaudun kuvituksessa muistikirjaani. Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa ja samalla muutkin näyttelyt ja Sallisen aikalaiset. Victor Westerholm Eckerön postilaituri kannattaa katsoa tarkemmin, se on vaan lainassa.

Toivon, että saan ekspressionismitrilogian täyteen Hämeenlinnan taidemuseon ja Kumun näyttelyillä. Siinäpä sitä olisi aimo annos rappiotaidetta.