Muotikuvaa katukuvaa


Lokakuussa 2016 eräässä huutokaupassa julisteessa olevan mekon (onko tuo mekko?) kuvan hinnaksi tuli 112.500 $. Mekko on varmaan maksanut saman verran. Se on 10000 kertaa enemmän kuin tuon oikean mekon (onko tuo mekko?) hinta elävässä katukaupassa. Salon iltatorilla tuo halvempi olisi kaikkien kulkijoiden kannalta parempi.

Taloudellisesta näkökulmasta ajateltuna. Tuo huutokaupattu teos oli yksi 12 vedoksen sarjasta. Varmaan tuo Versace dress El Mirage -jos se jossain on vielä olemassa – maksaa yli miljoonan. Ollako kuuluisa valokuvaaja, joka tuntee kuuluisan muotisuunnittelijan vai ollako kuuluisa muotisuunnittelija. Siinäpä nuorille urasuunnittelun pohjaa.

Salolaisesta näkökulmasta ajateltuna muistutan, että Herb Ritts In Full Light on edelleen Veturitallissa, jossa tuokin kuva on nähtävänä ihan aitona.

 

2018-07-13_08-59-37

Leinikki vs korte

Koivu ainakin on selvinnyt kortteen varjosta, mutta miten käy leinikin. Ihan sama. Menen kotiin. Hyttysiä on niin paljon, että ne syövät kohta paitaan reiän. Tänä vuonna ei ole tullut hankittua siedätystä, vaikka ollaan jo heinäkuussa.


Sekakuvaaja metsässä

Ihan sama mitä kuvaa, antaa räpsyä vaan. Lintumaailma oli paljon hiljaisempi kuin viikko sitten, mutta korentoja oli kovasta tuulesta huolimatta liikkeellä. Yhdenkin puupinon ympärillä pörräsi ainakin kymmenen ruskoukonkorentoa, joista kukaan ei ollut niin väsynyt, että olisi istahtanut sen tikun nokkaa, jota vahdin kuin mehiläishaukka. Toinen on ruskohukankorento ja toinen on perus tytönkorento – olkoon mallia keihäs – kunnes joku toisin todistaa. Tämä oli hankalasti määritettävä yksilö ja aina pitäisi ottaa tunnistuskuvia eri puolilta ja potrettikuvat sitten korren päässä.

P7010298.jpg

P7010338.jpg

 

Metsäkävelyllä

Pitkästä aikaa metsässä, vakioreitillä. Aika paljon linnut ovat vielä äänessä. Peipposet ja rastaat sekä ne varoittelijat, joilla poikaset ovat jo lähteneet tutustumaan maailmaan. Jonkinlaista metsästysvietin tyydyttämistä lintujen kuvaamisessa on ja toisaalta taas keräilyä, vaikka eivät niin erikoisia kuvina olekaan. Toisessa on metsäviklo hälytysasennossa ja toisessa on sirittäjä siritysasennossa. Mukavaa oli, tosi mukavaa. Kumpikin tältä reitiltä uusia tuttavuuksia.

Kauneus löytyy yksityiskohdista eikä totuus löydy kaurapuurosta

Niin kaunis kuin Tallinna tai mikä tahansa muukin kaupunki on sopivan matkan päästä tarkasteltuna, niin ne pienet joskus oudot ja hassutkin yksityiskohdat ovat kohteita, joihin katseluaika tulee käytettyä.

Rotermannin korttelissa on mainio kahvila Röst, josta saa paikalla leivottuja skandinaavisia kanelipullia. Se oli valitettavasti kiinni. Varapaikkana viereinen paakariliike. No, menetteli – en ole kyllä koskaan tai missään tainnut jättää pullaa syömättä. Totuus on, että ei ihminen elä vain sachereilla, macaronseilla, viinereillä ja skonsseilla vaan tarvitaan myös peruspullaa – ja kahvia.

Kadriorgin puiston Japanilainen puutarha

Ihminen ei elä pelkästä taiteesta. Tarvitaan myös puutarha. Lähes joka kerta kun Tallinnassa poikkean, tulee käytyä myös täällä. Paitsi talvella en ole vielä käynyt. Antaa kasvien kasvaa ja käydään taas ensi vuonna uudelleen. (Nurmikolla olevat kaunokaiset tai niiden näköiset kasvit. Eivät taida olla suunniteltu juttu.)

Jalat kestäis, muttei pää

Kun samalle päivälle osuu Kadriorgin taidemuseo, Mikkelin museo, Kumu, (huom yhteislippu!) Telliskiven Juhan Kuusi Dokfoto keskus ja Tallinna Kunstihoone ei oikein tiedä missä sitä on ollut ja mitä tuli nähtyä. Jos vähän muistelisi.

Kadriorgissa oli Ivan Aivazovskin maalauksia. Tuo näkymä Dagestanista oli yksi huipuista, vaikka näyttelyjulisteeseen olikin nostettu harvoin nähty ja hiljattain konservoitu näkymä Vesuviuksesta päivää ennen purkausta. Tuossa Dagestan-kuvassa, aurinko laskee vuoren vasemmalle puolelle. Oli upeaa miten valot, varjot ja värit muuttuivat mentäessä vuoren oikealle puolelle. Miten Ivan otti sen tunnelman ja tilanteen haltuun.

Mikkelin museossa oli vajaa 200 ikonia Nikolai Kormašovin kokoelmasta. En tunne ikonien symboliikkaa, enkä tarinoita kuvan takana. Minulle ne ovat kuvia, joita joku on hyvin taitavasti tehnyt. Taiteilijaa ei juuri nostettu esille, eikä kukaan varmaan ikoneitaan signeeraa. Ei tietenkään. Se kiinnostaisi, että muuttaako Raamatun tulkinta ja historian tutkimus ikonien aiheita.

Kumussa oli Michel Sittow ensimmäinen yksityisnäyttely. Oli jo aikakin, onhan Michelin kuolemasta jo melkein 500 vuotta. Jonkun aikaa näyttelyssä kuljettuani ajattelin, että onko tämä ensimmäinen taidenäyttely, missä ei ole lainkaan tauluja. No tulihan ne sieltä. Työt olivat  aika pieniä. Siksi niitä piti mennä katsomaan oikein läheltä. Ihan käsittämättömän luonnollista työtä, ihon sävyt, heijastukset silmissä, kankaiden yksityiskohdat. Netissä olevat kuvat töistä ovat kalpeita kopioita verrattuna näyttelyssä oleviin aitoihin maalauksiin. Miten nuo työt ylipäätään saadaan säilymään. Mielenkiintoista oli, että Sittow eli ja kuoli Tallinnassa, mutta se selvisi vasta 1940-luvulla. Parempi myöhään kuin milloinkaan.

Dokfoto-keskuksessa oli kadulta löydettyjä lomakuvia. Uudelleen vedostettuja ja vähän sävytettyjä. Olisi niitä varmaan enemmänkin ollut, mutta seinätila loppui kesken. Paikka oli minulle uusi kohde. Vaatimaton, mutta hyvä alku.

Kauan haettu, viimein löydetty ja aukioloaikakin oli sopiva. Esillä viimeisiä päiviä Viron taiteilijaseuran kevät- ja 75-vuotisjuhlanäyttely. Hienot isot ja valoisat tilat. Päätetään kierros Marko Mäetamm installaatioon. A Letter työssä puhelimen ruudussa lukee: ”I wrote you already 5 minutes ago but you never replied”, ruudussa pyöri neljä beachillä kuvattua kaupallista tiedotetta: ”Please buy by works”. Jotenkin riemastuttavia vastakohtia, mutta toisaalta myös yhtäläisyyksiä ikoninäyttelyyn.

Täällä taas

Lyhytloma ja normaalipituinen viikonloppu etelässä.

 

Taidekeskus Salmela

Kaakkois-Suomen käynti eteni Etelä-Savoon asti, Mäntyharjulle, Taidekeskus Salmelaan. Ikänä ollu ennen käyny. Kassalla annettiin mukaan arvontalippu, johon voi kirjoittaa näyttelyn oman suosikkitaiteilijan nimen. Mitä pidemmälle kierros eteni, niin sitä mukaa suosikki vaihtui. Oliko se Antti Hakkarainen, Jakke Haapanen, Jasmina Ijäs vai Paavo Pelvo – en enää edes muista, mihin loppujen lopuksi päädyin. Eikä sillä ole niin väliäkään, kunhan todistan näyttelyn monipuolisuutta. Edellisenä päivänä olin käynyt Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolla katsomassa Juha Taskisen ja Pekka Tuurin valokuvia. Kuvat olivat luontodokumentteja, eivätkä tuottaneet juuri niitä elämyksiä, joita tällä hetkellä haen. Siitä huolimatta kaikki kunnia Taskisen pitkälle norppatyölle. Tähän elämysvajeeseen iskivät Salmelassa olevat Jasmina Ijäksen työt. Hienoja dokumentteja ja tarinaa, fiktiota tai faktaa – samapa tuo.

Toisenlaisia luontokuvia – taatusti fiktiota – olivat Paavo Pelvon työt. Kertakaikkisen upeita, hyvän tuulen tuottajia.

Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan. Kannattaa poiketa kauempaakin, kyllä – ehdottomasti, kyllä.

Sen vielä kirjoitan, että oli muuten siisti ja hienosti hoidettu paikka. Sellaisesta tulee tunne, että asiakasta arvostetaan.

Nuutajärvi Glass Village

Niinkuin Iittalassa niin täälläkin tulee ainakin kerran vuodessa käytyä. Ainakin kesänäyttelyä katsomassa. Nyt ei valitettavasti tullut samanlaista vautsi-wau elämystä kuin monena aikaisempana kertana. Elämys tai oivallus kiteytyköön tähän työhön: Heikki Viinikainen, Perintö. Enpäs kerrokaan mitä työn selostuksessa lukee, mutta sanotaan, että työssä on kaikki – mennyt ja tuleva. Pysyköön ja jatkukoon näiden henkilöiden työ niin taiteessa kuin käyttötavaroissa.