Kesän ensimmäinen korento

Kiitos olohuoneremontin, luulin, että määritysoppaat ovat lopullisesti kadonneet, eikä minun tarvitse enää koskaan edes yrittää määrittää näitä. Kuvata vain ja ihastella. Kuinka ollakaan, vilkaisin vasemmalle ja tunnistin heti Suomen sudenkorennot kirjan. Sen mitä kesän aikana näistä opin, ehdin talven aikana unohtaa. Perhosia muistan, mutta nämä eivät vaan jää päähän. Sanoisin kuitenkin, että tämä on vaskikorento. Ellei ole, niin olkoon joku muu.

Aukko metsässä

Ollaan rehellisiä ja näytetään, että eivät kaikki aukot metsässä ole hakkuuaukkoja. On myös lampia ja järviä. Ainakin vielä.

Olen kyllä sitä mieltä, että koko Suomi on yhtä ja samaa metsää ja sinne tänne on ripoteltu kyliä ja kaupunkeja maisemaa rikkomaan.

Villi omenapuu

Juurettomat ihmiset haikailevat juuriaan. Kukaan ei varmaan suostuisi olemaan 60 vuotta paikallaan vaikka saisi olla kuinka villi. Omenapuu on ja jatkaa ihmeellisen oksahässäkän kasvattamista.

Asiat ovat niin kuin ne näkee

Lempimaisemissa taas käppäilin ja ihastelin tuota ihanan makean vihreää koivikkoa. Tuossahan on kohta metsä. Ajattelin, että ehdin vielä nähdä ne aika isoina – jos hyvin menee. Hyvältähän se näytti 165 sentin korkeudelta. Mennäänpä korkeammalle 10, 30, 60, 115 metriä. Ei enää niin vihreää. Eikä tule vielä aikoihin olemaankaan.

Vertailtavaksi yläreunassa oleva männikkö, jossa on jo isoja puita. Sen edessä noin 3 – 5 metrisiä kuusia. Viimeisen kuvan oikeassa yläkulmassa tänä keväänä kaadettu palsta.

10 m
30 m
60 m
115 m

Kevätkoivikko

Kaikkien koivikkokuvien jälkeen päädyin tähän versioon. Otan joskus tarkoituksella epäteräviä kuvia, tarkoituksena saada vain suurimmat linjat ja massat näkyviin ja häivyttää tarpeettomat yksityiskohdat. Sama efekti kuin sirristäisi silmiä. Tämä näyttää aivan vanhalta postikortilta katsottuna ilman silmälaseja jos laseja käyttää tai lasien kanssa jos ei käytä niitä.

Metsissä ja muissa puukeskittymissä on helposti kaiken maailman oksia ja risuja, joita ei kuvatessa huomaa tai tarkennus on mennyt väärään runkoon. Se oli tänään ongelmana.

Kauriin kuolema ja kuoleman jälkeinen elämä

Sattuipa kevätretkellä koivikkoon. Kampasin rantoja ja etsin mitä jäät ja tuulet ovat tuoneet tullessaan. Lähinnä kaloille hengenvaarallisia muoviesineitä haeskelin. Rannoilta löytyy yllättävän usein vaappuja. Kuhaveden äärellä kun ollaan, Merimetsoja ja Rapalaa löytyy. Tänään löysin Ilmatieteenlaitoksen jonkun luotainsysteemin. Jotenkin muistan, että olisin nähnyt sen aikaisemminkin ja ihmettelin, että onpa erikoinen merkki rapumerrassa. Sellainen valkoinen laatikko, jossa lukee Vaisala. No, se oli teknoa se. Sitten löytöön numero kaksi. Rannan tuntumassa oli kauriin raato. Siihen se oli pötkähtänyt ja valkovuokko niin kauniisti kasvoi vieressä. Tuulen alapuolella vähän tuoksahti, joten ei ihan tuore tapaus. Yllättävän rauhassa oli raato saanut olla. Varikset tietävät missä se on, mutta muuten ei näkynyt jälkiä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan. En sen enempää tätä raatoa repostele. Elävä luontokappale tämäkin on ollut.

Kehätien kaari

Metsässä ei ole ruutukaavaa eikä tien suunnittelijalla suorakulmaa. Hyvä, ettei tietä yritetä väkisin sieltä, mistä sen ei ole hyvä mennä.

Tässä kopterikuvassa oikeassa yläkulmassa on jotain kummallista. Ei mitään käsitystä, mistä ilmiöstä tuossa on kyse.

Metsänhoidollisia toimenpiteitä

Ikäväkseni huomaan, että olen alkanut kyynistyä. Tällaisia näkyjä kohdatessani, mieleen tulee vain Ritva Kovalaisen – Sanni Sepon kirjan nimi – metsänhoidollisia toimenpiteitä.

Jotain toivoa on. Olisin voinut vain todeta, että olipa taas hankalaa kuvaaminen. Yhtäkkiä kopteri piti päivittää, ohjaimen kaasuvipu ei ollut muka keskellä, ohjain piippaili, aurinko paistoi silmiin ja kännykästä ei taaskaan nähnyt kunnolla mitä on kuvaamassa.

Onhan sekin toivoa, että onhan tuossa sentään käynnissä uuden metsän pohjatyöt. Jos hyvin menee, niin siinä on parin vuoden päästä jo 30 senttiä korkea metsikkö.

Harjoittelukoivikko

Tämä on vasta treeniä. Kunhan saan veneen esiin ja airot vesille, pääsen taas suosikkikoivikkoni sisälle.

Kevätretki Tallinnaan osa 2

Mihinkäs sitä jäätiinkään, jonnekin kalatorin liepeille. Sitten polkua pitkin kohti Patareita ja Lennusatamaa. Jostain aitojen yli loikkien takaisin Viru-kadun tienoille lähelle majapaikkaa. Seurasin hetken yhden ruusun taistelua autoja vastaan. Ruusu hävisi, kirjaimellisesti. Sitä ihmettelin, että jos kerran pitää jotain pitää piilossa, niin eikö sen verhon kannattaisi olla jotain muuta kuin läpinäkyvä? Enhän minäkään käytä reikäisiä kalsareita – eiku. Kevät Tallinnassa oli hieman pidemmällä, puissa oli jo selvästi vihreää.

Sen vielä sanon, että kävin myös Kumussa ja jälleen kerran sain visuaalisen elämyksen lisäksi ajateltavaksi palan lähihistoriaa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.