Pakollinen palelu

Ei muka ollut mitään muuta tekemistä, niin lähdin ulos katsomaan mitä talvinen pimeys tarjoaisi. Ei mitään. Auton mittari pahimmillaan -29. Kamera tuntuu pakkasella jähmettyvän. Sormet ei kestä kylmää enää lainkaan. Aina tarvittava tavara on jossain taskun pohjalla ja sitä pitää kylmillä sormilla kaivella. Tarkennus on ihan arpapeliä. Ääretönkin tuntuu vaihtavan paikkaa. Jotenkin kylmyys tuli taas sisälle, niin että oli huono olla. Jalat pysyivät sentään lämpiminä. Tuon pienenkin kuun valon määrä ihmetytti taas kerran. Sen vuoksi aionkin mennä uudelleen täysikuun aikaan, jos pilvet suovat. Oikeasti, auton mittari on rikki ja näyttää 12 astetta liian kylmää. Ei pakkasta ollut kuin 17 astetta. (Säädöissä on tehty myönnytyksiä pienempien laitteiden näytöille. Kaikkihan sellaisia kuitenkin käyttävät.)

P2200079.jpg

P2200085.jpg

Saukon liukumäki

Pienestä pitää saukon ottaa ilo. Varmaan pännii elellä järvellä jos ainoa mäki on tuollainen kivenkökkäre. Pakko on kiertää sen kautta, liuku se on pienikin liuku. Tuo toinen kuva ei liity saukkoihin mitenkään. Se on siinä vaan muistuttamassa, että aurinko paistoi, teki varjoja ja lämmitti. Ties kuinka monen pilvisen reissun jälkeen.

P2180058.jpg


P2180050.jpg

Lumikenttien kutsu

Vakiolenkki pitkin teitä ja jäitä. Huolestuttaa, että selviääkö tuo puu tästä talvesta. Hiljaisuus näinkin lähellä asutusta sai taas yllättämään.

P2110012.jpg

P2110018.jpg

Päivä turhalle joukolle

Turhan joukon voit korvata haluamallasi yhteisöllä. Ei päivä sinällään, mutta kuvat. Kuvissa oli kuin joku kalvo päällä. Ei toki ihme jos histogrammia tulkitsi. Varjoja kuvatessa tuli fiilis, että ”Nyt tuli Kuva”. Kikkarat siitä mitään tullu. Olympoksen normaalitsuumi vastavalossa on turha kuin haluamasi yhteisön miespuolisen johtajan pallit. Olin sitäpaitsi liian kaukana. Nyt tiedän miten se pitäisi kuvata, mutta nyt siinä näkyy jonkun tollon jalanjäljet. Talvella sääntö nro 1: Katso mistä kävelet. Kuvia säätäessä taivaalle tuli ihmeellisiä väriliukuja. Yhdessä kuvassa säätäessä ilmestyi peukalon kokoinen läntti, jonka sai Lightroomin pölyhuiskalla pois, mutta tilalla tuli vielä karmeempi läntti.

Muuten päivä oli ihan kiva. Tuulelta kun pääsi suojaan ei pakkanen tuntunut missään. Aurinko paistoi, eivätkä linnut tai muutkaan metsän eläimet häirinneet.

P2040101.jpg

P2040082.jpg

P2040107.jpg

 

Rappiotaidetta trilogia täydentyi

Näytti tulevan huonoilmainen päivä. Täältä Hämeenlinnaan ei ole kuin reilu sata kilometriä ja suunnilleen saman verran takaisin. Viikonlopun metsäkävely sai muuttua autossa istumiseksi. Ensin kuitenkin muraalin kautta, sitä en ollut vielä nähnyt. Hieno ja upea, arvostan ja vähän kadehdin. Hämeenlinnan taidemuseossa oli tätä kirjoitettaessa Vexi Salmen kokoelmista nostona pääasiassa grafiikkaa ekspressionistisen taidesuunnan saksalaisilta taiteilijoilta. Oli kova juttu. Kahden sodan ajan nähneitä ja käyneitä taiteilijoita. Muistetaan vielä, että Hitlerin aikana ekspressionisteja ei voitu sanoa vapaiksi taiteilijoiksi. Kumun näyttelyssä joulukuussa töiden vahvuus tehtiin väreillä ja vahvalla viivalla. Näissä viiva ei ollut vain vahva, se oli väkevä.

Yläkerrassa oli vähän kevyempää tarjontaa Vexi Salmen kokoelmista ja piharakennuksessa melko uusi näyttely 60-70 lukujen modernismista. Näitä muita mitenkään vähättelemättä, mutta en pystynyt niihin oikein keskittymään aikaisemmin saaneen voimakkaan kokemuksen liikuttamana. Talvikengätkin narisivat niin ärsyttävästi. Kesällä tulee varmasti poikettua uudelleen.

Omista kokoelmista tuollaisia settejä. Hienoa, että niitä saadaan esille.

 

Pauli Tapola, Undo-Redo 2013

Siniharmaa hetki

Päivän pidentyminen eli valon lisääntyminen näkyy jo selvästi. Valkeus tulee läpi harmaan pilven. Ennen sinistä hetkeä on siniharmaat tunnit. Nautitaan vielä, kohta ne lumet taas lähtevät.

Riippukoivusta olen huolissani. Eihän se nyt vielä taitu, eihän.

P1210073.jpg

P1210067.jpg

P1210060.jpg

Veljekset von Wright Ateneum

Minä ja varmaan 2000 muuta maalaista olivat saapuneet tammikuisena lauantaina Helsinkiin ja niistä ainakin tuhat Ateneumiin. En sanoisi, että veljekset olisivat minun suosikkitaiteilijoita. Aiheet jäävät lintuja lukuunottamatta kiinnostukseni ulkopuolelle – paitsi maisema Somerolta. Koska päästiin lintuihin jo kolmannessa lauseessa, niin jatketaan. Kaikkihan sen tietävät, että jokunen lintu sai antaa kaikkensa taiteen ja tieteen hyväksi, jotta nämä työt saatiin tehtyä. Tietenkin, miten noin tarkkoja kuvia muuten olisi saanut tehtyä. Mitä sitä siunailemaan. Aika myöhään olisivat ensimmäiset lintukirjat ilmestyneet jos olisi värivalokuvaajia odotettu. Joissakin arvioissa on moitittu lintujen asentoja, yksityiskohtia ja elinympäristöä. Se pisti minunkin silmään, että koirailla oli aina päällä siisti juhlapuku. Varpuspöllö? saaliin kanssa ja kolme närheä samassa puussa olisi miljoonan dollarin valokuva. Mitäpä noista. Taiteilijan vapautta ja varmaan ennenvanhaankin kuvattiin sitä, mikä meni kaupaksi. Itse ainakin pidän enemmän lintuja ympäristössään esittävistä kuvista kuin karvantarkoista lintukirjapönöistä. Nykyajan lintukuvien vertailu varsinkaan vanhoihin lintukuviin ei mielestäni ole hedelmällistä. Ajat, ajatukset, välineet, hyvän kuvan käsite ja kuvien määrä ovat muuttuneet. Sitä jäin miettimään, että ovatko nykyiset valokuvaajat oppineet vanhoilta taiteilijoilta ja nykyiset taiteilijat taas valokuvaajilta tai ainakin kameroilta. En jotenkin usko, että nykyajan kiireisessä elämässä, taiteilijat olisivat samanlaisia luonnontuntijoita kuin von Wrightit aikoinaan olivat.

Työt ovat tekniikaltaan hienoja, aivan sama missä asennossa huhkaajan takavarpaan kynsi on. Värit, valot, varjot, terävyysalue, dynamiikka, miten kuvataan lunta, valon väri eri vuorokauden ja vuoden aikoina. Sellaisia asioita, joita kaikki valokuvia ottavat eivät ymmärrä edes katsoa. Tieteellisenä kuvituksena veljesten töiden arvo on mittava, sitä ei kukaan voi kiistää.

Suomen taiteen tarina, jonka olen ainakin kerran ellen kaksi kiertänyt aikaisemmin on hieno näyttely. Edelleen Edelfeltin: Lapsen ruumissaatto on ihan he-le-vetin upea työ. Eihän kukaan yllättynyt, että Edelfeltin jälkeenkin on taidemaailmassa tapahtunut jotain. Siitä se näyttely kertoo.

Hutikotka

Mikä on ärsyttävämpää kuin suhru kuva? No, sellainen kun on melkein tarkka. Melkein pääsin maaliin, melkein voitin 42 miljoonaa. Ei vaan osuus meikällä tarkennus merikotkaan.

Ajatus on tärkein, onhan noita kotkia maailmalla. Tämä oli kyllä villi- eikä kojukotka. Päästä ylipäätään ulos edes muutamaksi tunniksi viikossa on niin iso juttu, että ei tärähtänyt kotka kauaa mielessä liitelee.

P1070008.jpg

P1070014.jpg

Kun talvi tulee tosissaan

Tein viime vuonna uudenvuodenlupauksen, että kuvaan enemmän kotikaupunkia kuin aikaisemmin. Enpä sitten montaa kuvaa ottanut. Salolla on niin kivat naapurit, että enemmän niistä tuli kuvia.

Kotikaupungissa on monesti vähemmän ihmeteltävää kuin vieraassa kaupungissa. Otsikkoon liittyen, kun tulee oikea talvi, tarvitaan lumenkaatopaikka.  Lumenkaatopaikka on yksi asia, mitä ihmettelen. Toisella puolella tietä on penkka, johon eräänä erittäin runsaslumisena talvena kerättiin lunta, koska sitä ei enää muualle mahtunut. Penkka erottaa yhden jätevedenpuhdistamon käytöstä poistetun altaan Halikonlahdesta. Kuulemani mukaan penkka on perustettu aika epämääräisellä materiaalilla – kaatopaikkakuormilla. Lumesta sulava vesi voisi suodattua maahan tai valua altaaseen, joka on siis jo valmiiksi aika rikasta vettä. Lunta ei kuitenkaan saa kasata tälle aluelle, koska se on Natura-aluetta. Lumen saa kuitenkin kasata merenrantaan, se ei vissiin ole Naturaa. Ottaen huomioon, mitä nykyisin tiedetään lumensulamisvesistä, niin ihmettelen. Asianhan voisi tarkistaa ympäristötoimistosta, mutta mukavampi olla epätietoisuudessa ja ihmetellä. Eikä lumiasioita muutenkaan tarvitse ihmetellä kuin puolet vuodesta.

Vuoden viimeinen metsäretki

Tänään tuli tallusteltua vuoden viimeinen metsäretki. Tutuissa maisemissa. Ensimmäinen koivu on jonkun taudin vaivaama, enkä usko, että se tuossa enää kauaa seisoo. Hakkuuaukiolta on muut puut jo korjattu pois. Tuohon koukkukoivuun tiesin jääväni koukkuun kun sen ensimmäisen kerran näin. Monta kuvaa siitä tänäkin vuonna on otettu. Kesä-, syksy- ja talvipuvussa. Saa nähdä montako vuotta menee, ennenkuin se sortuu veteen. Aurinko saapui muistuttamaan olemassaolostaan ja antoi myös ajattelemista siitä, että olen saanut taas tämänkin vuoden kulkea kadun aurinkoisella puolella.