Harmaa sorsaperhe

Aloitan tässä ainakin kaksiosaisen sarjan teemalla ”Sopii, mutta ei kuulu luontoon”. Menköön vaikka taideporojektina.

Ensimmäinen kuva on sorsista, jotka päästivät tosi lähelle. Ikinä en oo edes hiipimällä päässyt näin lähelle. Sai ihan rauhassa vaihtaa objektiiviakin ja zoomailla kaikista korren raoista.

No kyllähän nuo tuohon periaatteessa sopivat, mutta kyllähän Anas plasticus on ei-toivottu, luontoon kuulumaton vieraslaji, piste. Enkä keksi niille paikkaa tuolla taustan kaupunkimaisemassakaan.

Uusi alku

Ultimate työhuone on valmistunut ja olen päässyt vapauteen. Yritän kiertää jokaisen puun, tason, tiskin, kiven, kannon, ovenkahvan, avaimenreiän takana, edessä, sisällä ja päällä vaanivaa korona-virusta. Parasta on mennä metsään. Pohtimaan, mitä tekisi. Pohtimaan taas omaa kuvaamista ja luontosuhdetta. Luonto on parhaimmillaan paikan päällä nautittuna, kuvat ovat vain kuvia. Omaa tulevaa reittiäni varten on kartta jo olemassa.

Kevätpäivän tuntua

Sitä eivät kaikki ymmärrä, miten hienoa on edes yhden kerran tämän pimeän, märän, inhottavan marraskuun jälkeen huomata, että kevät on sittenkin olemassa. Aurinko lämmittää, jää paukkuu, on valoa ja varjoja jäässä. Vaikka sitä kestikin vain hetken, niin silti tuntui kuin koko edellinen viiden kuukauden jakso olisi unohdettu.

Liika on aina liikaa

Maailmassa on niin paljon kuvia, että en omillani viitsisi enää kuvavirtaa kiihdyttää. Ei vaiska, viitsisin, mutta en ehdi. Työhuoneen remontti on kesken ja aika menee sen kanssa. Kunhan saan lattian oikaistua, katon ja seinät maalattua, smyygit, ikkunalaudan, sähkömiehen, putkimiehen, listat kattoon, lattian päällysteen, listat pieliin ja lattiaan, niin sitten alkaa olla taas aikaa. Tänään kuitenkin livahdin ulos. Tiesin, että tuolla kalliolla oli minulle jotain sanottavaa. En vain ole saanut selvää.

Ei sellaista säätä olekaan, ettei joskus paistaisi

Otsikko muunnelty eräästä haastattelussa, jossa veteraani sanoi, että ei sellaista sotaa olekaan, että kaikki kuolis. Ei siis aina voi sataa, eikä sadakaan, tänään ainakin Iilikenmäkeen paistoi.

Vesijohto pintavetona

Näillä säillä tulee mieleen, että aika hyvä idea tuo pinta-asennettu vesijohto.

Ihan kuutamolla

Havahduin tänään siihen, että ennen kevättä täällä etelässä on enää kaksi mahdollisuutta kuvata hankia täysikuulla. Oli lyhyt talvi. Melko köyhän näköisiä ovat nuo heijastukset huuruisista heinistä kun ajattelee, mitä ne voisivat olla.

Latokartanon koski Salo

Pärskettä, vauhtia ja voimaa riittää yläjuoksulla. Alajuoksulla on niin hiljaista, että kuulisi omat ajatukset jos niitä sattuisi olemaan.

Päivää Helsingissä

Välillä on pakko käydä Helsingissä, koska Salosta ei kaikkea saa. Kuten Indian Inkkiä ja mustekynän teriä – paitsi tietenkin netist.

Ateneum on kiva paikka, koska siellä on vielä käytössä vierailijatarra. Moni museo on siirtynyt tylsään ratkaisuun ja antaa vain tylsän kuitin. Erittäin epämiellyttävä kokemus. Museokäynnin jälkilöylyt heitetään kun tarra liimataan tarravihkoon ja sen ympärille piirretään kuva. tämän työn nimi on Hugo Simbergiä lainatakseni, ”Kuolema taidemuseossa”.

Museokorttia vingutettiin oikein hartaasti ja kävin myös Kiasmassa. Kaikkien valokuvaajien kannattaa käydä katsomassa Ragnar Kjartansson The Visitors. Se on jo ainakin neljäs videoteos, jonka olen jaksanut katsoa alusta loppuun. Tarkoittaa, että mielenkiintoisuusasteikolla se saa arvon erittäin. Tätä ei valokuvalla voi tehdä. Tässä on jo loppukohtaus menossa. Älä siis toljota yhtä ruutua vaan kuuntele ja kulje.

Rajoilla mennään

Sillä rajalla, että Xiaomin kuvat ovat taiteen ja tekotaiteen rajalla. Enää pimeämpään paikkaan en ilman jalustaa lähtisi. Enkä taitaisi mennä jalustankaan kanssa.

Kuvan sanoma on, että ei ollut latua golf-kentällä. Ei ilmasto ole muuttunut, pelikausi vain on pidentynyt.