Opastinhäiriöiltä vältyttiin ja toinen yritys päästä Turkuun onnistui. Hengityksen tasaannuttua astuimme sisään taidemuseoon. Odotukseni olivat melko korkealla sen perusteella mitä olin etukäteen jostain lähteistä lukenut. Lähinnä kiinnosti tekniikka, jota käytettiin. On siinä ollut pipertämistä ja keskittymistä, voi kauhia. Läheltä katsottuna ei näkynyt mitään siveltimen jälkiä, paperin struktuuria, sävyt sulautuivat toisiinsa. Kuin valokuvia, mutta ilman pikseleitä. Eikä lainkaan samanlaisia kuin lyijykynätyöt. Aiheena käytetty vanhoja valokuvia. Jotenkin ne näyttivätkin vanhoilta valokuvilta. Tarkkaa kopiointia, mitään lisäämättä. Voisi kysyä, että miksei laita sitten esille valokuvia? Ei kysytä tyhmiä, kuvilla ja niiden tekemisellä voi olla taiteilijalle muitakin merkityksiä.

Museokäynti ei montaa tähteä ansaitse. Tauluissa heijastuksia, huono valaistus, joissakin kohteissa jos haluaa katsoa tarkemmin saa katsella omaa varjoa, äänimaailma kuin jossain viljankuivurissa kun jäähdytyslaitteet ulisevat. Sitten kun on kova taustamelu pitää puhua kovemmin. Omaa on kiva kehua. Kyllä Salon Veturitalli on näyttelypaikkana Suomen parhaita, tilaa, valoa ja viileyttä riittää.

Retken päätteeksi tutustuimme paikalliseen kahvilatarjontaan. Ei olis tarvinnut olla artesaanimansikoita, tavallisetkin olis kelvannut.