Tässä kuva näyttää ihan hirveeltä. Klikkaamalla auki vähemmän hirveältä. (VSCO:ssa oleva versio on kyllä paljon parempi, hus sinne.)
Here the image looks horrible. Opening it by clicking it looks better. (At VSCO is best version of this landscape, go there.)
Pitkästä aikaa pääsi ulkoilemaan kameran kanssa. Ilman sadetta ja valoon. En taas ymmärtänytkään kuinka lyhyt päivä onkaan. Aamun kaupunkiaskareiden jälkeen pääsi noin klo 14:00 jälkeen kuvauspaikalle. Ei kauaa mennyt kun valo muuttui keltaisesta, punaiseksi, siniseksi ja mustaksi. No musta tuosta puuttuu, mutta sen voi kuvitella laittamalla silmät kiinni.
En tiedä onko kuolleiden kaislojen, ruokojen, kortteiden tai lehtien asettelu jossain kulttuurissa tunnustettu ja tuettu taidemuoto. Kuka pystyisi toistamaan tuon tuulen tekemän luonnollisen sekamelskan. Vaikka kaislat graafisessa rauhattomuudessaan ovatkin mielenkiintoisia tutkittavia ne voivat aiheuttaa levottomuutta. Muutama ruskea haavanlehti kuivassa ruohikossa rauhoittaa kummasti.
Sama paikka kuin 9.11.2015 postauksessa. Sumu on hälvennyt ja paljastaa hakkuuaukion ja alastomat puut. Nyt ei sumuteta.
Halikonlahdella näytti autosta ulos astuessa niin värittömältä, synkältä ja kuolleelta. Ottaen huomioon, että on marraskuun loppu niin sittenkin aika värikästä. Tähänkin ilmastoon tottuu tai pakkohan sitä on, ainakin vielä.
Metsiä ja rantoja koristaa tähän aikaan vuodesta erilaiset nurin kipatut pienet soutu- ja peräprutkukäyttöiset vesikulkineet. Ennen vanhaan kun laivat oli puuta niin ne ajan kanssa metsään myös katosivat. Mitenkähän käy näiden muovikulkineiden. Nurinpäin ja rantaan vedettyjen veneiden kuvia näkee paljon ja ne liitetään yleensä kesän päättymiseen, syksyn ja talven tulon symboleiksi. Onhan tuo kieltämättä marrasmainen maisema, mutta oranssi paatti tuo tilalle joulumieltä. Olen miettinyt, mutta en ole keksinyt yhtään sananlaskua joka liittyisi nurin päin olevaan veneeseen. Paitsi, että joku on telakalla.
Luulin, että tuosta mössöstä oli jo päästy marraskuuhun mennessä. Tarkoitus ei ole kuvata kliseisesti vesistön rehevöitymistä vaan tuoda valokuvan keinoin esiin luonnon erilaiset väri- ja materiaalikerrokset. Katseen lähtiessä kuvan alareunasta se päättyy kirkkauteen, valoon. Valo, joka voi olla lupaus paremmasta tai meidän loppuräjähdys ja jonkun muun alkuräjähdys.
Syysloman ensimmäisen päivä käytetään raittiin ilman keräämiseen ja suomalaisen mielimaiseman ihailuun. Loppuviikosta yritetään mennä muille maille ja siellä muistellaan, onko täällä jotain mitä voisi kaivata. Pääsinpä kerrankin sumuakin kuvaamaan.
Olen aika varma, että jäin koukkuun tähän koivuun. Miksi? Kierrät puuta ja tutkit sitä eri suunnista. Päässä on joku kuva ja näyttää, että etsimessäkin on sama näkymä. Kun kuvat saa koneelle ne ovatkin jotenkin muuttuneet matkan aikana. Eivät ne olleetkaan sitä mitä piti. Seka- ja muuta sotkua olivat. Pitää mennä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ei onneksi ennen kevättä. Näin pienestä ei taida olla talvikoivuksi. Paitsi jos saisi taustan…