Mökkiä ei enää ole, enkä sitä kaipaakaan. Maisemaa ja järveä on joskus ikävä. Mielenkiintoista, kuinka paljon ihmiseltä voi ottaa tavaraa pois, mutta muistot jäävät. Tärkein jää.

Ei sada, ei tuule, voi seistä hetken paikallaan eikä kengät kastu. Kaupungissa nähnt vain loskaa ja lokaa, niin ei ymmärtänyt, että täällä taajaman ulkopuolella on siisti talvi.
Koulutus kannattaa aina. Kuvat paranivat heti kun sain suoritettua dronen lennättäjän A2 kokeen. Nyt löytyy uutta kompetenssia. Edellisellä lennolla tuli puu yllättäen eteen, niin löysinpä tuollaisen harjoitteluradan omaehtoiseen väistötaitojen harjoitteluun.

Mittarit huusivat taas punaisena, niin pitihän sitä taas mennä palelemaan, etelänmiehen. Ei taaskaan mitään silmällä, kamera näki jotain, mutta se kliimaksi jäi silmältä näkemättä, tussahti vaan.
Kiedoin lisää foliota pipon ympärille ja jäin miettimään, että onkohan tämä joku revontulien hämäys. Yrittävät saada huomion kiinnittymään taivaan muiden ilmiöiden sijasta vain revontuliin. Pian kukaan ei enää katsele tähtiä tai kiinnitä huomiota siihen, kuinka paljon maasta karkaa valoa pilviin, saaden ne katuvalojen väristä riippuen punertaviksi, ruskeiksi tai valkoisiksi. Sitten vaihdoinkin business hatun päähän ja mietin, että onko niin, ettei kukaan kauppaa aina saatavana olevana varmoja revontulia, täydellisen täyttä täyttäkuuta, mustaakin mustempaa uutta kuuta, kirkkaimpia yöpilviä ever ja tietenkin kolmasti kirkastettua linnunrataa.

Ensimmäisen käynnin ja yhden nukutun yön jälkeen tunnelmani ovat tällaiset. Mielenkiintoista oli tämä ympäristön käyttö, joissain kuvissa se oli mielenkiintoisempi kuin kuvan päähenkilö. Samoin se, että monessa kuvassa henkilön kasvot oli aika tummat, ikään kuin piilotettiin hahmo, varjoilla tai valotuksella. Vertaa hää- ja ylioppilaskuviin, joissa puvun, naaman ja kampauksen jokainen sopukka on valaistu. Mielenkiintoista. Vedokset olivat aika pieniä, ehkä tarkoitus on, että niitä katsotaan lähempää ja tarkemmin. On myös perinteistä rajaamista ja kehystämistä eri elementeillä. Aluksi jaksoi lukea lapuista kuvien kohteista, mutta joukossa on niin paljon vieraita nimiä, että antaa olla, keskitytään kuviin. Muutenkin, 50- 60-luvun tyyppien nimet sano enää kaikille muutenkaan mitään. Sitä paitsio ne nimilaput on niin pieniä ja kuvarivin päässä, että pitää laittaa toisen käden etusormi lapun päälle ja toisella kädellä laskea monesko kuva rivistä on. Sama kuin noutopöydän päässä olisi lista mitä kulhot sisältävät.
Koska tapanani ei ole reprota toisten näyttelyjä ja kuvia, niin en tee niin edelleenkään. Muistoksi otin kuvan Ira Gardnerin videosta. Arnold on tässä ympäristössään eli pimeässä huoneessa. Videolla (ja netiiis) näkyy muuten myös värikuvia, niitäkin olisi ollut kiva nähdä. Värikuvista päästään ties monenteen ihmettelyn aiheeseen: En muista nähneeni tässä näyttelyssä yhtään kuvaa mustasta ihmisestä. Outoa?

Ettei jäisi sellaista kuvaa, että olisin jotenkin pettynyt niin en. Siksi otinkin tällaisen hassun hauskan hassuttelukuvan keventämään tunnelmaa. Siinä Robert Doisneau (lausutaan Dua noin) kurkistelee. Tämä oli sitten riittävän kokoinen ja hieno kuva.
Ehdottomasti kannattaa tulla Saloon, käydä tässä näyttelyssä, ottaa paljon rahaa mukaan ja samalla poiketa Kuva-Järvisellä kamerakaupoilla, ravintola Kastussa syömässä ja Kuirolla kahvilla. Sellainen KKKKK kierros. Ei näitä Suomessa niin kauhean usein näe. Eikä ole muuten näkynyt ulkomaillakaan kohta kahteen vuoteen.

Sivuraiteelle mennäkseni, niin esillä on myös Jaana Pauluksen puupiirroksia. Ne on ärsyttäviä. Miksi siihen pitää laittaa lasi päälle, etten pääse kokeilemaan onko siinä struktuuri vai ei. Oikeasti, se tekniikka ja jälki on jotain ihan tajuttoman hienoa. Niitä voisi olla enemmänkin.
Oli hieno pilvimuodostelma. Oli niinku tuollainen suppilo, joka leveni ja sittten taas kapeni. On sillä muodolla varmaan joku nimikin. Laajakulma olisi ollut repussa, niin ei tarvitsisi tuhannella sanalla yrittää selittää. Hieno oli. Tuo oli hyvä bonus päivälle. Kuvan oikeassa reunassa näkyy Vuohensaari. Puolet siitä on suojeltu. Pitkästä aikaa siellä kävin ja siellä huomaa, että kuinka vähän metsissä on vanhoja puita. Tuolla edes muutama.

En sitten muuta keksinyt nimeksi, tottahan tuo on. Pidän tuosta rajattomuudesta, jolla tuo niemi erottuu järven jäästä ja tuosta sumusta ja tihkusta, joka lyhentää kivasti terävyysaluetta. Vieläkö joku sanoo, että M43:ssa on pitkä terävyysalue.

Mielenkiintoista, miten joku tuttukin paikka vaikuttaa eri päivinä eri tavalla. Joku muisto tai tunne teki tänään olon, että nyt on hyvä olla. Vanha tuttukin jaksoi vielä roikkua järven päällä. Jää kumisi, yritti välillä soittaa pidempääkin sävelmää. Sumu ja tihkusade poisti maisemasta kaikki häiritsevät yksityiskohdat ja äänimaailmastakin suurimmat säröt.

Nyt kantoi jo suo, mutta ei hanki. Melko raskasta tuo hankirämpiminen. Noihin saarekkeisiin pitää tutustua ajan kanssa paremmin kun sinne kerran nyt pääsee melko vaivattomasti.
Ikävää vaan, että Teijo ei ole varsinainen talvikohde siinä mielessä, että parkkipaikat eivät taida kuulua mihinkään aurausjärjestykseen. Pitää siis mennä toisten jälkiä ja varata luontivälineet mukaan.


Jos haluaa aloittaa risukuvauksessa, niin kannattaa aloittaa juhannuskokolla. Se on helppo.
Vaikka metsänäkymä näyttäisi kuinka kivalta ja vaikka se näyttäisi vielä etsimessäkin kivalta ja vielä kameran ruudullakin kivalta (oletus digicamera), niin ruudun ääressä huomaa, että sokea kanakin olisi onnistunut yhtä hyvin ja risukasa kävi lankeemuksen edellä. Aina on joku tikku väärässä paikassa. Olen aina arvostanut ja tulen arvostamaan hyviä metsäkuvia. (No, vähän ne parani kun katsoi vielä uudestaan.)
Kuvat ovat Salosta, Vaisakon luonnonsuojelualueelta.



Olipas harmaata, hyvä että on tuollai koristellut talot, niin ei vahingossa törmää vaikkapa dronella – jos sellaista tuolla päin sattuisi lennättämään.
