Tämä oli retkipäivä. Bergen on kaupunki, Ulriken on Bergenin korkein vuori ja Vidden on polku vähän matalammalle Floyden-vuorelle.
Siellä se näkyy. Bussia odotellessa voi yrittää ottaa henkistä yliotetta. Bussista puheen ollen. Tarkista jostain virallisesta lähteestä, miten tuonne pääsee. Nyt linja 12 lähti laiturista J, eikä Haukeland hospital (N) pysäkkiä ollut olemassakaan. Ulrikenille pääsee kaapelikärryn kanssa tai kiipeämällä itse. Matkaa pysäkiltä noin kilometri, nousumetrejä 290 ja askelmia 1500, kunhan sherpat saavat työnsä valmiiksi. Vuorelle todellakin lennätettiin jatkuvana virtana porraskiviä. Näkymät ovat samanlaiset meni kummalla tavalla tahansa.
Sitten vaan matkaan. Vastaan tulee lampia, vuoria, kiviä, kosteikkoja, lampaita, järviä, vuonoja. Ihmisiä patikoi harjanteella molempiin suuntiin. Matka etenee, hitaasti ja varmasti, välillä eväs- ja kuvaustaukoja pitäen. Alkumatkasta paistoi ja jossain vaiheessa meni pilveen. Kauempaa kuului ukkosen jyrähtelyä. Vielä ennen loppulaskua tuli vihoviimeinen 700 metriä pitkä nousu. Sen jälkeen alkoikin viiletä ja askel vei reippaasti Floydeniin, josta pääsi funikulaarilla kaupunkiin. Sellainen 17 km:n kaupunkikävely.
Jos olet menossa. Tämä ei ole puisto. Pitää olla kohtalainen pohjakunto. Varusteet pitää olla kunnossa. Tutki säätiedotus. Polku on hyvin merkitty, mutta ota silti kartta, jotta tiedät suunnilleen missä menet. Päätepisteiden välillä ei ole huoltopisteitä. Märällä kelillä on mutaa. Kuivallakin kelillä tarvitaan välillä nelivetoa.

















Niin kuin kerran kesällä ennenkin paluumatkalla tulee ihasteltua värejä. Metsässä asuva ei voi ymmärtää miten taivas voi jatkua muuallekin kuin ylöspäin. Värejä löytyy niin paljon, että prideviikko kalpenee.







Niinpä. Niin kaunis, niin ruma, niin paha. Yhtä aikaa. Riippuu taas siitä mistä katsoo.


Ollaan rehellisiä ja näytetään, että eivät kaikki aukot metsässä ole hakkuuaukkoja. On myös lampia ja järviä. Ainakin vielä.
Olen kyllä sitä mieltä, että koko Suomi on yhtä ja samaa metsää ja sinne tänne on ripoteltu kyliä ja kaupunkeja maisemaa rikkomaan.

Kaikkien koivikkokuvien jälkeen päädyin tähän versioon. Otan joskus tarkoituksella epäteräviä kuvia, tarkoituksena saada vain suurimmat linjat ja massat näkyviin ja häivyttää tarpeettomat yksityiskohdat. Sama efekti kuin sirristäisi silmiä. Tämä näyttää aivan vanhalta postikortilta katsottuna ilman silmälaseja jos laseja käyttää tai lasien kanssa jos ei käytä niitä.
Metsissä ja muissa puukeskittymissä on helposti kaiken maailman oksia ja risuja, joita ei kuvatessa huomaa tai tarkennus on mennyt väärään runkoon. Se oli tänään ongelmana.

Metsässä ei ole ruutukaavaa eikä tien suunnittelijalla suorakulmaa. Hyvä, ettei tietä yritetä väkisin sieltä, mistä sen ei ole hyvä mennä.
Tässä kopterikuvassa oikeassa yläkulmassa on jotain kummallista. Ei mitään käsitystä, mistä ilmiöstä tuossa on kyse.


Ikäväkseni huomaan, että olen alkanut kyynistyä. Tällaisia näkyjä kohdatessani, mieleen tulee vain Ritva Kovalaisen – Sanni Sepon kirjan nimi – metsänhoidollisia toimenpiteitä.
Jotain toivoa on. Olisin voinut vain todeta, että olipa taas hankalaa kuvaaminen. Yhtäkkiä kopteri piti päivittää, ohjaimen kaasuvipu ei ollut muka keskellä, ohjain piippaili, aurinko paistoi silmiin ja kännykästä ei taaskaan nähnyt kunnolla mitä on kuvaamassa.
Onhan sekin toivoa, että onhan tuossa sentään käynnissä uuden metsän pohjatyöt. Jos hyvin menee, niin siinä on parin vuoden päästä jo 30 senttiä korkea metsikkö.

Tästä paikasta ei ollutkaan pitkään aikaan kuvaa. Nyt sekin on korjattu. Sillan kaidetta ei, niin pääsee ihan partaalle istumaan.

Heti jäiden lähdettyä vesi on vielä kirkasta ja seesteistä.


Viikkoa myöhemmin jäät ovat melkein lähteneet. Aivan kuin linnut olisivat jo odottaneet rannoilla, koska paikkoja olivat jo varailemassa kalalokit, rantasipi, kaksi kuikkaparia ja kanadanhanhi – joutsenet ovat vielä jossain muualla.
Jännästi tuo vesi on noin mustaa kun ylhäältä katsoo.
