Kulttuuripläjäyksenä tänään nykytaiteen museo MAMAC. Neljä kerrosta + terassi, josta kivat näköalat. Rakennuksessa neljä käytävillä yhdistettyä tornia. Hienot ilmavat tilat. Poikkeamisen arvoinen oma kokoelma. Tyytyväinen olen kun Andy Warholin bongasin. Pihalta tunnistin Alexander Calderin mobilen. Tuttu Lousianasta. Ensimmäisessä kuvassa oleva paneeli on Sol Lewitt’in Arcs, 2002.
Pläjäytetään toisellekin poskelle kun oli lippu vielä voimassa. Mennään paikkaan Theatre de la Photographie et de l’Image Charles Negre eli vissiinkin valokuvamuseoon, -keskukseen tjsp. Esillä oli töitä taiteilijalta Patrick Tosani. Myönnän, että en ole aivan mukavuusalueellani nykyvalokuvan parissa. En löydä tarinaa kuvan takaa. Graafisesti kyllä aivan rauhallisia töitä. Paikkaa ihmettelin, että oliko tässä kaikki? Täällä oli ilmeisesti HCB:n näyttely ja tulossa Steve McCurryn näyttely. Molempia nähneenä luulen, että ahasta tulee.
Loput kuvat ovatkin sitten kuvia, joissa on tarina. Joku on laittanut pyykit kuivumaan, jotkut kurkkivat ikkuinoista ja joku järjestelee patonkeja näyteikkunaan. Päivä päättyi rannalle. Simpukoita, kotiloita yms nilviäisiä en löytänyt kuin yhden. Sydämen muotoisia kiviä en löytänyt yhtään. Peace man – homme de paix : ).
Tänään olikin sitten lenkkipäivä. Vaihtelua katukävelyyn tuli rantapolulta. Peruskuntoiselle hyväjalkaiselle polku on aivan käveltävä. Sateella en lähtisi. Tällä kävelyllä näki mitä valo ja värit täällä ovat. Ellei silmäkuopat olisi olleet täynnä hikeä olisi nähnyt enemmänkin. Tuli nimittäin aika lämmin päivä. Luki oppaissa mitä vaan, niin suosittelen varaamaan tähän yhden päivän.
Reittiohje: Sataman jälkeen alkavaa Boulevard Franck Pilattea pitkin La Reserve ravintolan ohi muutama sata metriä lähtee polku rantaan. Tätä mennään niin pitkälle kuin pääsee. Kun et enää pääse eteenpäin, niin mene ylöspäin. Kyllä, ylös asti. Seuraile keltaisia merkkejä ja tietä. Maeterlinckin monumentin jälkeen muutama sata metriä lähtee polku alas. Ei niin hyvä kuin edellinen, mutta sinne vaan, alas asti. Tätä seurailee niin pääsee perille. Ellet löydä olet eksynyt tai minä muistin reitin väärin.
Jatketaan matkaa. Tarjolla Nizzan salaattia. Tarkoitan, että sekava kattaus kuvia, joista ei voi olla pitämättä ja kuvia joista ei voi pitää. Aivan kuin Nizzan salaatin öljytty tonnikala tai oliivit.
Useimmiten päivän reitti kulkee jossain vaiheessa Massenan aukion kautta. Aukiolla on 7 valkoista hartsista tehtyä patsasta (Jaume Plensa), jotka ovat illalla valaistuina eri väreillä. Ratikka kulkee aukion kautta, samoin vanhan joenuoman päälle rakennettu puisto. Löytyy suihkulähteitä ja patsaita. Tänään reitti kulki sitä kautta vanhaan kaupunkiin Cours Saleyalle. Maanantaisin siellä myydään röhnää ja muina päivinä kukkia. Porukkaa ja myyjiä oli kuin heinäkuussa Somerniemen kesätorilla. Kamera-aarteita 70-luvulta etsin, mutta en löytänyt. Näytti olevan filmin saatavuuskin aika heikkoa.
Koska taakka ei torilla kasvanut, jatkettiin läheiselle kukkulalle eli Linnavuorelle. Sinne vaan ylös asti, keula kohti uusia korkeuskäyriä. Eri puolilta kukkulaa on hyvät näkymät lahdelle, satamaan ja vanhaan kaupunkiin.
Sittenpä jotain mutkakautta iltasella kotiin, keinoaurinko oli värjännyt aukion patsaat ja ilta-aurinko värjännyt läntisen taivaan, jota vielä hetki (1/30 s) meren ääniä kuunnellen ihailtiin.
Aika kosiskeleva otsikko tässä postauksessa. Kuvat ovat ajalta 17. – 23.4.2016. Katsotaan montako osaa tulee, ensimmäisellä kuitenkin aloitetaan.
Ensimmäinen kuva on hyvä esimerkki, kun matkan jälkeen alkaa seuloa kuvia. Väistämättä tulee ajatus, että mitähän tässä oli tarkoitus kuvata. Anyway. Matka alkaa ja sen varrella kohti ensimmäistä vierailukohdetta tulee kirkkoja, skoottereita ja puluja. Näiden takiahan matkoilla käydään. Ensimmäinen kohde on Musée National Marc Chagall. En reproa tässäkään museossa yksittäisiä teoksia. Siellä ne ovat, kirjoista ja netistä löytyy parempia kuvia. Chagall’in töissä tapahtuu paljon, niissä on tarina, niissä on väriä ja symboliikkaa. Taustalla olevissa töissä Jaakoppi painii ja toisessa Jaakoppi näkee unta enkeleistä, joita tulee tikapuita pitkin taivaasta. Ei varmaan olisi huono tapa valmistella vähän etukäteen mitä on menossa katsomaan. En tarkoita, että koko Raamattu pitäisi lukea, jotta voisi katsoa matkaoppaissa mainitut raamatullisten tarinoiden kuvaukset. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.
Sade taukosi ja kipuaminen Cimiezin kukkulan rinnettä jatkui, kohteena Musee Matisse. Pääsylippu maksoi 10 EUR. Lippu on voimassa 48 tuntia ja sillä pääsee tusinaan muuhunkin kaupungin museoon. Tätä ei tainnut olla mainittuna missään matkaoppaassa. Tästä kohteesta pitää sanoa, että oli pettymys – oli pettymys. Liekö töitä ollut lainassa vai varastossa, mutta hieman laimea kuva jäi. Viimeisen tervehdyksen Matisse’lle voi käydä jättämässä läheisellä hautausmaalla. Kukkulaa kannatta kiertää vähän enemmänkin. Löytyy hieno puutarha ja näkymä kaupunkiin.
Nizza on veden äärellä. Sehän tarkoittaa sitä, että täälläkin aikuiset miehet ovat päivät pitkät kalojen narrattavana. Yhden kerran olen nähnyt kun joku laiturikalastaja on ihan oikeasti vetänyt siima piukkana kalaa ylös. Se tapahtui Paraisilla. Onneksi sardiineja saa myös purkissa.
Metsä ei ollut kiva, siellä oli muita ihmisiä. Palataan takaisin Saloon, siellä ei ole ketään. Ei uskoisi, että ihmisten liikkumisaikaan kaupungin ydinkeskustassa voi joutua odottamaan minuutteja, että joku kävelee rautatieaseman sillalla tai torilla. Sitten kun joku tulee niin sillä on outo kävelytyyli tai raapii päätään, niin että profiili muistuttaa jotain möykkyä. Kivat sumut kyllä oli. En osaa päättää onko nuo valot kivat vai ei. On tässä vielä vähän Heikuraan matkaa. Kura on jo.
Vielä viimeiset. Luulin, että näitä riittäisi jouluun saakka. Aloitetaan rakkausteemalla. Ikuisesti yhdessä, penkki ja roskis. Rakas, kun lähdet niin voisitko viedä nuo kukat mennessäsi. Kaksi junakuvaa Hampurista ei varmaan ole liikaa. Viimeiselle illalle sattui kirkas taivas. Aika moni olikin auringonlaskua kuvaamassa. Järvellä oleva suihkulähde oli korjattu aikaisemmin päivällä pois. Vielä viimeinen vilkaisu huoneen ikkunasta viehättävälle takapihalle. Päätetään siihen mistä aloitettiin. Pienessä myötäisessä oleviin joutseniin, heinäsorsiin ja nokikanaan.
Suur-Hampurin alueella asuu noin neljä miljoonaa ihmistä. Näissä kuvapareissa muutama. (En vaan osaa sanoa Hampurissa asuvia hampurilaisiksi, Porissa asuvat ovat kyllä porilaisia.) Vaikka ihmisiä on paljon, niin silti noiden matkasaarnaajien eteen jäi noin paljon tyhjää. Mitä jos jakaisikin muoviämpäreitä.
Hyvä tapa tutustua kaupunkiin on ottaa vaikka kiertoajelu. Maxin jammun kyytiin mahtuu yksi ja loput menköön soutamalla. Kiertopaatit kiertelevät Elbellä ja pitkin sokkeloisia kanaaleja mattovarastojen keskellä. On se sataman seutu pimeälläkin ihan nätti, niiltä osin mitä nyt sattuu pimeässä näkemään.
Joulu on tulossa. Jouluihmisten mielestä kivaa, minun mielestä taas ei. Raatihuoneen toria koristeltiin kovalla tohinalla joulumarkkinoita varten. Japanilaisesta puutarhasta tuttu punavihreä teema toistui täälläkin. Torniteema taasen oli mielestäni korni, niin kuin tämä riimikin. Kun tuohon tolppaan pannaan valot päälle ei 100-vuotinen kirkkoarkkitehtuuri juuri huomiota saa. Jouluevankeliumissa on kohta, jossa paimenet olivat kedolla vartioimassa laumaansa. Tämä tiernapoika pisti lampaat kiinni sen verran tiukkaan, ettei kukaan ainakaan näistä tee tänä jouluna rosvopaistia. Joulupukkikin näyttäytyi. Apurin ilme on paljon kertova.
Raatihuoneen torilla oli valotaulu, missä vaihtuivat numerot. Luulin ensin, että se tarkoitti kuinka monta tuntia on jouluhelvetin avajaisiin. Se olikin laskuri, joka kertoi kuinka monta päivää on siihen, että hyväksytäänkö Hampurin hakemus järjestää olympialaiset joskus vuonna 2100 tai silleen. Kaikki eivät näitä kisoja halua. Enemmän oli julisteita vastaan kuin puolesta.
Joulupukin lisäksi muita kausittaisia kulkijoita olivat tai tulevat toivottavasti olemaan pakolaiset. Tarkoitan, että toivon, ettei kenenkään tarvitsisi paeta. Asemalla oli muovinauhalla rajattu alue, jossa vapaaehtoiset antoivat ruoka-, vaate-, vesi- ja lapsihuoltoa. Junalla tulevat, eivät polkupyörillä niin kuin Norjassa. Pakolaisten lisäksi kaupungilla näkyi kodittomien makuusijoja ja tavaroita. Mikäs sen parempi paikka parkittaa kärryt kuin finanssiministeriön pohjoisen konttorin portaiden eteen.
Matka kulki monesti raatihuoneen ja raatihuoneen torin kautta. Toisena matkapäivänä raatihuoneen edessä luikerteli satojen metrien pituinen ihmisjono. Ihmiset jonottivat jättämään viimeistä tervehdystä edellisenä päivänä kuolleelle Hampurin asukkaalle, 70-luvun ministeri ja liittokansleri Helmut Schmidtille. Torilla ja rakennuksessa oli suruliputus. Ihmiset jättivät paikalle kukkia, kynttilöitä, viestilappuja ja – mentholtupakka-askeja. Helmut Schmidt tunnettiin varsin kovana tupakkamiehenä.
Yhtenä päivänä aukion kautta kulkiessani huomasin, että paikalle oli saapunut rivi mustia kiiltäviä autoja ja kaksi tusinaa poliisin mobilisoituja yksiköitä. Nyt on menossa jotain suurta, tosi suurta. Mersun kyljessä P1, olisko President One? Angelica Merkel on varmaan saapunut rakennukseen. Ainakin neljä tuntia odotin pääoven edessä. Kuljettajat nousivat ajoneuvoihin ja tunsin, että kohta tapahtuu. Tapahtui todella. Kaikki lähtivät pois. Arvatkaa tuliko Merkel? No ei. Nich Merkel oder Sir Ravi Shankar, donnerwetter. Niin eikä Merkel edes ole presidentti vaan bundeskanzleri.