Öisiä valoilmiöitä

Ei jaksa, pysty, eikä halua valvoa öitä arkisin tähtien takia. Mennään sitten keinovaloilla. On muuten jännä juttu, että kun jää odottamaan autojen valoja tai vaikka Coca Cola rekkaa, niin ei niitä meinaa millään tulla. Menepä kuvaamaan tyhjää tietä, niin varmasti alkaa liikenne.

Aina vaan noita auringonlaskuja

Ei ollut tarkoitus. Piti vain mennä tiedustelemaan mikä on tilanne pimeysrintamalla. Olihan hieno punainen, vähän pienensin saturaatiota, kun ei kukaan kuitenkaan uskoisi.

Hirvikärpästen välttely Halikonlahdella onnistui, mutta hyttysiä siellä on. Ei kuitenkaan sellaista ininää, ettei voisi keskittyä äänimaailmaan muuten. Karmeita haikaroiden rääkäisyjä, pöllöjen huhuilua, hanhien kaakatusta, kurkien töräyttelyä ja joku peurakin ryntäili ruovikossa.

Katson maalaismaisemaa

I don’t want to be buried in Citroen cemetary…

Salo, väriläiskä

Noin viikko sitten jouduin taas hirvikärpästen hyökkäyksen uhriksi. Paikansin 16 kutisevaa näykkäisyä, jotka raavin ruvelle. Nyt riitti ja pysyn kaupungissa kunnes pakkaset tulevat. Saas nähdä, edellinen Salo-sarjani taisi olla viiden kuvan mittainen.

Tallinnan elokuu 20. – 21. ja vähän Helsinkiäkin

Vielä yksi vajaa päivä ja kotiin. Ensin vielä edellisen päivän iltakuvat. Seuraavana päivänä vielä pieni kävely. Nyt Vapauden aukiolla oli joku muu tapahtuma. Pitkällisen odottelun ja valmistelun jälkeen paikalle saapui tuo valkopukuinen herra. Onnistuin googlettamaan, että hän on Intian tasavallan joku varapuheenjohtaja. Kuitenkin kyseessä oli ensimmäinen korkean tason valtiovierailu Intiasta. Ei mitään käryä, keitä nuo muut ovat. Presidenttiä odottelin, mutta ei tullut. Eikä näkynyt muuten Kashmiristakaan tulleen ketään paikalle.

Sitten satamaan, jossa rupesi satamaan. Sateen raja menee ison laivan täältä katsottuna vasemmalla puolella eli laivasta katsottuna tyyrpuurissa. Noita risteilijöitä tuli vielä elokuussakin pari päivässä.

Sitten Helsinkiin. Jos Salossa olisi noin hieno peiliseinä, olisin siinä vääntelemässä ja ihmettelemässä varmaan joka päivä.

Tallinnan elokuu 20. – 21.

Jatketaan siitä mihin viimeksi päästiin. Tossua tossun eteen ja kohti asemaa. Annoin ensimmäisen kuvan kohdalla hiukan myönnytystä mustavalkokuvaukselle ja laskin saturaatiota. Junakuvissa mentiinkin sitten jo täysillä väreillä. Asemalla pääsin lempiaiheiseeni, pulukuvaukseen. Tuo valkoinen oli varmaan kaupungin kuvatuin auto. Seuraavana päivänä sitä ei enää paikalla ollutkaan.

Niin kuin jo mainitsin elokuun 20. vietetään Viron itsenäisyyspäivää, sitä toista, uudelleen itsenäistymispäivää. Kaupunkia kohti kävellessä kuului jo kauas musiikki, joka lähti Vapauden aukion Harjumäeltä. Siellä Ivo Linna ja Kaire Vilgat lauloivat ja ihmiset hurrasivat. Kuuntele vaikka Ivo Linnan ”Eestlane olen ja eestlaseks jään” ja ”Isamaa ilu hoieldes” niin ei jää epäselväksi mitä laulava vallankumous tarkoitti. Jos Ivo olisi vielä esittänyt kansallislaulun olisin varmaan alkanut parkua.

Poislähtiessä huomasin, että Tallinnassakin oli Walk of Fame. Tähdet vaan niin pieniä, etten saanut selvää mitä niissä luki. Yhdessä ainakin tasan tarkkaan Ivo Linna.

Tallinnan elokuu 19. – 20.

Lomaa vielä jäljellä, käydään naapurissa. Amatöörimatkailijat asialla. Vaikka Suomessa ja Virossa on sama aika, niillä on eri kalenteri. Virossa olikin itsenäisyyspäivä ja siten vapaata. Vähän se vaikutti ohjelmaan, museokierrokset jäivät väliin.

Aloitetaan kuitenkin. Kolme postausta, kaikissa runsaasti kuvia. Aina sieltä jotain kuvattavaa löytyy.

Selitystä kaipaa varmaan tuo keltainen lippu. Matkanjohtajat ja heidän merkinantovälineet ovat intohimoni. Samoin lyöttäytyminen kuuloetäisyyden päähän oppaasta ja yrittää ymmärtää jotain selostuksesta. Nyt ei onnistunut kun oli mennyt auton taakse piiloon.

Matkan pääkohde oli tietenkin Fotografiska. Yksityinen paikka, jota ei juhlapyhät liikuta. Kolme parasta näyttelyä satunnaisessa järjestyksessä olivat Jimmy Nelson, Pentti Sammallahti ja Anja Niemi.

Jimmy Nelson, poseerattuja, aseteltuja, muotokuvia, toiset parhaimmissaan ja toiset arkivaatteissa. Eihän siinä mitään pahaa ole. Maailmassa on erilaisia ihmisiä, erilaisia kulttuureja, erilaisia vähemmistöjä erilaisissa paikoissa, erilaisten valtavirtojen puristuksessa. Se tämän näyttelyn viesti tiivistettynä on.

Anja Niemi, tästä oli ennakkoasenne. Meni onneksi nopeasti pois. Nämä olivat hauskoja. Hienosti tehtyjä teknisesti, hieno lavastus, silti aitoja, hienot tarinat. Kuvasin myös videoo ja yritän palauttaa nuo moovit ja musiikin mieleeni. Todella koukuttava.

Pentti Sammallahti, oli mahtava. Jotenkin, en ole koskaan osunut Suomessa Sammallahden näyttelyyn. Kuvissa nerokkaita oivalluksia, osa taas tuiki tavallisia, jotka ryhmään aseteltuina tekevät yhdessä hienon teoksen. Tämä näyttely olisi ollut hieno kiertää pienten lasten kanssa. Ei kyllä kestäisi enää lompakko lasten kanssa reissaamista. Koska lapset eivät olleet mukana jäi rahaa vielä Sammallahden kirjaan, jota on ollut vaikea saada Suomesta suomenkielisenä.

Täällä tulee varmasti käytyä Tukholman kustannuksella aina kun näyttely vain mielenkiintoiselta tuntuu.

Päätän tämän postauksen Sammallahden hengessä mustavalkoiseen kuvaan. Se on kyllä vaikeaa, koska maailma on värillinen. Ainoa mustavalkoinen kohde, jonka löysin oli Fotografiskan henkarit ja lokerot. Taidan jatkaa huomenna värilinjalla.

Pienellä järvellä X:s kerta

Tänään tuli taas mietittyä, että joko sitä tohtisi alkaa kulkea metsässä ilman kamerareppua. Kuvia tulee otettua niin vähän ja tuntuu, että suuri osa vuodesta on vain uuden vuodenajan ja muutoksen odottelua. Vai pitäisikö itse muuttua ja tehdä jotain muuta.

Kansallismuseo Nick Brandt

Kamera on saanut olla melko rauhassa Bergenin matkan jälkeen. Muiden kuvia on tullut katseltua. Kuten Someron kivimeijerissä olleet Ilkka Halson työt ja kansallismuseon Nick Brandt Inherit the Dust näyttelyn.

Jälkimmäisen olin nähnyt jo aiemmin Tukholmassa ja Halson töitä siellä täällä yksittäin. Brandt näyttää mitä on joskus ollut ja Halso näyttää mitä tulee olemaan. Inherit the Dust näyttelyyn palatakseni. Näyttelyn ydinsanoma on kuitenkin ihmiset. Milloin on Afrikan ihmisten vuoro päästä osalliseksi paremmasta elämästä.

Tuosta karhusta ja näyttelyn teemaan liittyen. Suomessa on ymmärretty, että kaikkia karhuja ei kannata ampua. Niillä tienaa elävinä paljon paremmin. Tätä myös Brandt pyrkii kertomaan. Vaikka karhut ammuttaisiinkin niin, tuleehan niitä Venäjältä lisää. Norsujen kanssa taitaa olla eri juttu.

Salon jokilaakso

On ollut mielessä, että voisi kuvailla Salon ympäristön seutuja. Kaikenlaista maisemaa olisi tarjolla, jokilaaksosta merimaisemaan. En vaan pidä ajatuksesta, että ajaisin autolla huvikseni jonnekin kuvaamaan. Vaikka auton omistankin, niin en ole kuitenkaan sillai autoihminen. Auto pitäisi myös saada johonkin parkkiin ja mielellään tietenkin heti ja lähelle. Tänään olin liikkeellä jalkakäyttöisellä pyörällä ja otin kameran mukaan jos jotain kuvattavaa sattuisi tulemaan eteen. Pyörällä – ainakin cyclocrossilla – lenkki tahtoo mennä urheiluksi. Kun vauhdin ja flown saa päälle, ei sitä viitsisi keskeyttää. En kuitenkaan ole sellaisessa kunnossa, että jaksaisin tehdä 80 km lenkkejä urheiluvaihde päällä. Olenkin miettinyt, että voisiko sähköpyörä olla ratkaisu nopeahkoon, mutta kevyeen liikkumiseen. Meniskö sillä 80 kilometriä alhaisella sykkeellä alle neljän tunnin? Yksi ongelma on tuo neljä tuntia. Mistä tuollaisia tuntimääriä repäisee, samanmittaisia ne sähköpyörätunnit ovat kuin luomutunnitkin. Vielä yksi kysymys: Entäpä jos sataa, ei silloin tule mistään mittään. On tää elämä vaikeaa.

Sitäkin olen miettinyt, että jos Elias Lönnrot ja I.K. Inha olisivat eläneet samaan aikaan, niin olisko ne menneet kimppakyydillä. Entäpä jos heillä olisi ollut sähköpyörät. Sillä aikaa kun akut latautuvat Elias haastattelee ja Into kuvaa.

Asiaan. Tämä siis Salon jokilaaksosta. Olisko vaan kannattanut jättää kamera kotiin ja nostaa keskinopeutta.