Tervisi Tallinnasta

Tallinna on minulle oikeastaan vaihtoehto Helsingille. Viru-keskuksen levykaupasta löydän aina pari ostettavaa levyä, syöminen White Guide listan tason ravintoloissa on edullista Helsinkiin verrattuna, taidemuseo Kumussa on aina jotain mielenkiintoista. Viihdyn. Johtuu toki siitäkin, että olen tuolloin lomalla ja vieraana.

 

 

 

Siinä onnellisena vieraan maan tantereella tallustellessa tein alitajuista analyysiä, miksi täällä on muka mukavampaa. Maailma ei ole aina niin mustavalkoinen ja onko pakko ajatella niin mustavalkonegatiivisesti. Asunhan maassa joka on YK:n onnellisuustilaston rankingissa sijalla 1. Ei pitäisi siis olla valittamista. Matka seis ja kokka kohti kotia. Suoraan suomalaiseen arkeen Valokuvataiteen museoon.

 

Enpä osannut yhdistää tätä näyttelyä edellä mainittuun tilastoon. Joidenkin random-perheiden elämä kiinnostaa yhtä paljon kuin tankokuninkaallisen kokaniinikätköt. Siksikään varmaan ei tullut mitään isoa innostusta. Kauhean vähän arjessa näkyi olevan mitään hauskaa. Eihän se tietenkään hauskaa ole jos on sairaudet, työttömyydet, vammat ja avioerot niskassa. En vaan ymmärrä tätä lähestymistä tai ymmärrän, epäkohtiahan tässä halutaan tuoda esiin. Mutta en jaksa. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Kaikki aina valittaa. Museossakin oli kauhean meluisaa. Laukkua ei saanut mihinkään säilöön ja jouduin jättämään 600 euron shamppanjat yleiseen narikkaan. Kadutki hiekoitettu niin, että laukun pyörät jumitti. Itämerenkadulla Kamppiin kävellessä yksi polkupyöräilijä pysähtyi yllättäen, kaivoi puhelimen esiin ja otti kuvan väärin pysäköidystä autosta. Siitäpä sai taas hyvää materiaalia Facebookkiin hästäg väärinpysäköidytautot ryhmään. Ja Facebook-valittajille tiedoksi. Oletteko koskaan miettineet kuinka monta miljardia ihmistä ei edes pääse nettiin syystä tai toisesta, kuten Kiinasta, Afrikasta ja Intiasta. Siinä vähän mittakaavaa valitusten kokoon. Kampissa oli Suomen paras palomies ohjelman esittely. Voisiko joskus olla joku tilaisuus ilman kauheeta taustamusiikkia, eikä se edes liittynyt aiheeseen. Roskiakin oli ovien edessä ja jotain porukkaa räkimässä. Yksi kaveri, jolla oli vihreä irokeesi vai tserokeesi kulki edellä ja sillekin piti jonkun jotain huudella. Seuraavana päivänä lähdin kirjastoon. Oma piha hemmetin liukas ja kotikatu samanlainen. Miten siinäkin pyörällä voi ajaa. Torin kautta menin munkkikahville, eikä myyjä muka vieläkään tiedä, että käytän maitoa ja kaataa kupin täyteen, Telttakin oli lämmitetty niin kuumaksi. Ja se tori. Onko ihan pakko seisoskella just siinä torin läpi kulkevalla pyörätiellä kun ympärillä olisi satoja neliöitä tyhjää tilaa seisoskella. Kirjastossa ei ollut mitään uutuuksia, vuoden vanhoja kirjoja joudun lukemaan. Menin sitten Motonettiin ostamaan Sinolia pääsiäisbooliin ja jätin ohjeen mukaisesti repun säilytyslokeroon. Myyjä sieltä kalatiskiltä huutaa: ”Olen iloinen kun käytät meidän säilytyslokeroita” – Viron murteella. Kyl mää niin onnelline olin – kunnei kukka ollu kuvaamas.

Varmaan moni ajattelee, että pitääkö sinne nettiin aina laittaa niitä iänikuisia luontokuvia ja kissavideoita. Ei maailma ole noin kiva paikka. Minä ainakin laitan, mutta ne ovatkin luontodokumentteja. Tämän elämäni pisimmän postauksen päätän Kumun Leonhard Lapin näyttelyn inspiroimana teokseen Kumu13927+risat.

2018-03-30_09-57-15

 

 

 

Suurella järvellä

Pienellä järvellä ei tapahdu mitään. Tämä on tätä aikaa kun talvi vain on, jämähtänyt. Pitäisi vain malttaa odottaa vielä muutama viikko. Ei suurellakaan järvellä mitään tapahdu. Mittakaava vain on isompi. Voiko tapahtumattomuus olla isompi?

P3180079.jpg

Turun tarjontaa

Tämähän alkaa tulla tavaksi. Joka vuosi Turussa, jo toisen kerran tänä vuonna. Ensin tepsuteltiin Taidemuseoon. Rut Bryk: Taikalaatikko. Nämä tuli nähtyä jo Emmassa, jonkin verran laajemmassa näyttelyssä. Monipuolinen taiteilija oli saatu hienosti esille, tiloista huolimatta. Positiivinen kokemus tästä jäi.

Toinen kohde oli WAM ja siellä oleva Hannu Väisänen: Anna Ahmatovan neljä huonetta. Näyttelyn aikana tuli olo, että nyt menee taas meikäläiseltä vähän yli. Ja niin taisi mennäkin. Teoksia katselun lomassa ja myöhemmin tehdyn googlettelun jälkeen asiat alkoivat yhdistyä. Seuraavana päivänä kun tein muistikirjaani omaa versiotani Puninin takista, sai tämä näyttely päätöksensä. Koin näyttelyn niin, että loppujen lopuksi tutustuminen Anna Ahmatovan elämään sekä aikaan jota hän eli oli näyttelyn töitä isompi asia. Tuo aikakausi on ollut lähellä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Onko se jo päättynyt?

2018-04-01_07-25-08

Samalla tuli katsottua Perissä oleva Marjaana Kella / SUPERILLUUSIO: Ted Seriosin ihmeellinen maailma. Tämäpäs olikin mielenkiintoinen juttu. En ollut ennen kuullutkaan.

2018-04-01_07-26-54

Pienellä järvellä

Peruslenkin heitin pienellä järvellä. Sumua, mutta silti kirkasta. Kirkaista voisi vaikka palokärki. Alkaa olla jo liian hiljaista. Muutama tiainen. Onko tuo metsä niin uutta, ettei kukaan halua muuttaa sinne.

P3100024.jpg

Käpytikka

Näytti kauempaa närheltä. Kiva tuossa on tarkkailla maastoa ja arpoa mihin mäntyyn sitä singahtaisi pinjan siemeniä hakemaan jos vaikka peston laittaisi tulemaan.

P3040126.jpg

Dyyni

Dyyni ja rauhallinen oli myös mieleni järven jäällä kävellessä. Pitkän aikaa täydellinen hiljaisuus. Ainoat äänet tulivat omista askelista. Sitten alkoi tulla kelkkoja. Kyllä sen äänen vielä jotenkin kärsii, mutta onko niiden pakko haistakin. Yllättävän kauan ja kauas niiden katku kantaa.

P3040115.jpg

 

Koskikierros

Koskikara on tänä vuonna onnistunut välttelemään. Kevät lähestyy, eikä karapinna ole vielä plakkarissa. Jopa varmat paikat ovat olleet tyhjiä. En luovuta. Mennään uusi kierros. Ensin Latokartanon koski, se sentään on koski ainakin paikallisessa mittakaavassa. Luulen nähneeni yhden sukeltavan, mutta en sitten vissiin kuitenkaan. Olihan siellä muuten ihan hienoa. Vesi laskenut vuoden vaihteesta ainakin metrin ja jäätyminen päässyt hyvään alkuun. Ei karoja – ei Tripadvisor-tähtiä tälle paikalle.

Sitten evästauon jälkeen Sahajärvi. Tuijotan sillalta puroon ja kuvittelen, miten jäätikkö synnyttää maailmaan kokonaisen karaparven. Kansantaruissa on kummallisempiakin juttuja. Eikä siitä ole kauaa kun Linne luuli, että pääskyset talvehtivat järven pohjassa. Täällä mitään koskea ole. Puro korkeintaan ja tekolampi. Kaikki on jäässä. Vapaata vettä kymmenen neliömetriä. Sehän riittää. Kara on pieni lintu. Kaksi yksilöä oli paikalla. Tälle paikalle annan täydet Michelin-tähdet ja papukaijamerkin. Voi muuten olla, että papukaija ei ole ihan tyhjästä vedetty, tämä on ollut ennen kartanon puistoa. 

Pakollinen palelu

Ei muka ollut mitään muuta tekemistä, niin lähdin ulos katsomaan mitä talvinen pimeys tarjoaisi. Ei mitään. Auton mittari pahimmillaan -29. Kamera tuntuu pakkasella jähmettyvän. Sormet ei kestä kylmää enää lainkaan. Aina tarvittava tavara on jossain taskun pohjalla ja sitä pitää kylmillä sormilla kaivella. Tarkennus on ihan arpapeliä. Ääretönkin tuntuu vaihtavan paikkaa. Jotenkin kylmyys tuli taas sisälle, niin että oli huono olla. Jalat pysyivät sentään lämpiminä. Tuon pienenkin kuun valon määrä ihmetytti taas kerran. Sen vuoksi aionkin mennä uudelleen täysikuun aikaan, jos pilvet suovat. Oikeasti, auton mittari on rikki ja näyttää 12 astetta liian kylmää. Ei pakkasta ollut kuin 17 astetta. (Säädöissä on tehty myönnytyksiä pienempien laitteiden näytöille. Kaikkihan sellaisia kuitenkin käyttävät.)

P2200079.jpg

P2200085.jpg

Saukon liukumäki

Pienestä pitää saukon ottaa ilo. Varmaan pännii elellä järvellä jos ainoa mäki on tuollainen kivenkökkäre. Pakko on kiertää sen kautta, liuku se on pienikin liuku. Tuo toinen kuva ei liity saukkoihin mitenkään. Se on siinä vaan muistuttamassa, että aurinko paistoi, teki varjoja ja lämmitti. Ties kuinka monen pilvisen reissun jälkeen.

P2180058.jpg


P2180050.jpg

Lumikenttien kutsu

Vakiolenkki pitkin teitä ja jäitä. Huolestuttaa, että selviääkö tuo puu tästä talvesta. Hiljaisuus näinkin lähellä asutusta sai taas yllättämään.

P2110012.jpg

P2110018.jpg