Tylsän päivän maisemia

Tämä maisema on kaunis ilman noita tolppiakin. En käsitä miten tuo pelkkä kummun raja taivasta vasten voi olla niin tyyni. Pitää ottaa tämä kohde seurantaan. Jäin miettimään myös sitä, että otinko minimalistisen valokuvan. Otankin huomenna kynän ja jaan sen pelkistettyihin geometrisiin elementteihin.

Käymäsä Torronsuolla

Sade vesitti retken huippukohdan eli kiipeämisen lintutorniin, torsonsuo sentäs. Reittivalinta oli sellainen, että mennään torniin sitten lopuksi. Viimeiset noin kolme kilometriä satoi – eikä siinä vielä kaikki – satoi sen jälkeenkin. Tuollaiseen vieraaseen paikkaan kun menee niin onhan se vaan sellaista silmäilyä. Varmasti jokapäiväisenä kohteena jatkuvasti vaihteleva ja uutta esittävä. Harvemmin poikkeavalle se on vain suota. Kiersimme koko lenkin. Alkumatka ihan ok, mutta aika turhaa kierrättää niitä teitä pitkin ja varsinkin loppupätkä vielä Somerontietä. Jonkun verran olisi pitkospuissa korjaamista. Ilman niitä tämä kohde on aika hankalasti tennarikansan saavutettavissa.

Visit Hanko

Hangossa tulee harvemmin poikettua kesällä, vaikka kesäkaupunki onkin. Lintuja tiirailin, mutta ei siellä mitään ollut. Leijasurffailijoita oli. Harmittavasti polttoväli oli liian pitkä tai liian lyhyt. Välimallin polttoväli jäi autoon. Uimarannan uimakoppi on myös suosittu aihe, otin tuollaisen vaakakuvan. Toinen koppi on Lappohjaan vievän tien varressa. Tää on niin sympaattinen.

 

 

Mustion linna

Ei tule nyt mieleen yhtään valokuvaajaa, joka olisi tehnyt elämäntyönsä tai päätyönsä suht suppealla tarkasti rajatulla maantieteellisellä alueella. En tarkoita studiokuvaajia, paitsi ehkä Josef Sudek ja hänen studionsa. Ihmettelenkin, etteikö jossain tuolla linnan puistossa lymyilisi ainakin pari valokuvaajaa luomassa elämäntyötään.

Pyöräillen Painion ympäri

Vuonna 2016 pidin järvestä teksteillä täydennettyä kuvapäiväkirjaa – Blurbista löytyy. Silloin yksi toteuttamatta jäänyt idea oli ajaa järven ympäri polkupyörällä ja katsella järvimaisemaa vähän kauempaa. Ideana oli pysyä mahdollisimman hyvin tiellä tai polulla ilman pusikoissa rämpimistä tai toisten tonteille tunkemista. Pakkasin repun ja heitin sen selkään, koska matkapyörässäni ei ole tarakkaa. En nyt itseäni aivan I.K. Inhaksi tuntenut, vaikka pyöräilevä valokuvaaja hetken olinkin. Tällainen oli minun Tour de Painio tai Painio Runt.

Myllylä

Myllylä

Vesanojantie

Vesanojantie

Venevalkamantie

Venevalkamantie

Salkolantie

Ämyri

Kirkkoranta

Kallioinen

Kallioinen

Palikaistentie

Palikaistentie

Kuumakalliontie

Kyttyräkivi

 

Pyöräilevän valokuvaajan otoksia jos haluaa seurata niin täältä löytyy.

 

Taidetta salolaisille, jotka Turkuun vaeltavat

Laitettiin elämä risaseks ja vingutettiin Museokorttia oikein kunnolla. Ensin kavuttiin taidemuseolle, jossa Robert Doisneau – Minun Pariisini (My Paris). Nimestä voi päätellä, että kuvat ovat Pariisista. Joko olen unohtanut mitä Helsingin Tennispalatsissa oli esillä kymmenen vuotta sitten tai sitten nämä olivat minulle suurelta osin ennen näkemättömiä. Lapsikuvat yhdessä ja taiteilijamuotokuvat toisessa huoneessa olivat varsinkin mainioita. Fernand Legerin kuva olisi ollut maukas jos olisi ollut värinä. Picassosta löytyi kyllä väriversiokin. Järjestettyjä tai lavastettuja – aivan sama. Kuviin ja ihmisiin pystyi samaistumaan ja monen kuvan kohdalla mietti jospa olisi itsekin elänyt tuota aikaa. Vertailuja muihin kuvaajiin ei näiden perusteella kannata tehdä. Esillä oli hänen tuotannostaan niin pikkiriikkinen osa. (Kun näiden klassikoiden makuun päästiin, niin en malta edes laskea, kuinka monta yötä vielä nukutaan, ennen kuin Veturitallin Elliott Erwitt näyttely aukeaa.)

Alla olevista kuvista ensimmäinen on vasta kuuluisaksi tulossa oleva kuva. Jälkimmäinen, ellei ole vielä tullut selväksi lienee Doisneaun tunnetuin työ. Sitten pihalle ja liukumaan mäkeä alas.

 

Mäen alle kun pääsee tois puol jokke ja ottaa jyrkän oikean pääsee Wäino Aaltosen museolle. Siellä yksi kesän suosikkinäyttelyistä, Jacob Hashimoto – Giants and Uncertain Atmospheres. Ensimmäisessä kuvassa oleva (Armada 2010) työ on jo yksistään leuat loksauttava mobile. Olen nähnyt muitakin vähän ”vastaavia”, mutta en tässä laajuudessa ja näin tarkkaa työskentelyä. Kuvittele nuo laivat tekemään aaltoja pitkin ja poikin. Eniten julkisissa kuvissa on varmaan ollut kymmenen metrin korkeutta hyödyntävä Gas Giant 2014. Onhan siellä muutakin. Töistä voi hakea värejä, kuvioita tai muotoja. Välillä ne näyttävät kaksiulotteisilta vaikka monessa osaset ovat kuudessakin tasossa. Eri osien määrää ja niiden yhteensopimista eri töissä ei voi kuin ihmetellä.

Armada työn edessä näkyi jonkun aikaa sydämen muotoinen valoläikkä. Ajattelin ensin, että onko tämä osa teosta. Ei kai sentään. Kiss You Turku.

Nuutajärvi – Sydämen puolella

Nuutajärvi on myös paikka, jossa tulee käytyä joka kesä – viime kesä jäi kyllä väliin – kesänäyttelyssä. Tämän kesän teema oli Sydämen puolella – Korut ja kunniamerkit. Näissä näyttelyissä tulee useimmiten ihmeteltyä ja ihasteltua lasin monipuolisuutta, miten sillä on enemmän ulottuvuuksia kuin maalauksella tai veistoksella. Sen heijastukset, läpinäkyvyys, väri, varjot, varjon värit, elävyys. Monessa työssä oli hienosti yhdistetty lasia muihin materiaaleihin.

Alla olevissa kuvissa Markku Salo – Kunniallinen merkitys 2017, Johannes Rantasalo – A-luokan DADA-mitali yhdellä banaanilla 2017 ja Ritva-Liisa Pohjalainen – Kaikki kaikessa. Rantasalon työ on huikea. Tässä yhteydessä ja tässä ajassa mitalille voisi olla useitakin saajaehdokkaita. Hei, oliko tämä kantaa ottava teos? Pohjalaisen työssä on hieno tekniikka ja siinä tulee esiin juuri äsken mainitsemani ulottuvuudet.

Ehdottomasti kannattaa poiketa ja tehdä vaikka tikusta asiaa.

—-

Someron kivimeijerin kesä 2017 – Paimionjoki-näyttely

Jokakesäinen kohde – vaikka ei viime vuonna oltukaan – Someron kivimeijeri. Hieno kokonaisuus taas tarjolla, mielenkiintoiset näyttelyt ja Antero Kare erinomaisena oppaana. Paikan omilta sivuilta selviää tämänkertainen tarjonta. Alla olevissa kuvissa Antero Kare – Abacan karhu, Nora Paakkanen – Lopullinen totuus, Tapio Heikkilä – valokuvia ja Tarja Trygg – solarigafeja.

Tapio Heikkilän työ on valtava dokumentti tuleville vuosille. Koko Paimionjoen järviketju on dokumentoitu jostain mistä lie Marttilasta Somerniemen perukoille asti. Ketjun alkupään järvestä osa on Tammelan puolella. Dokumentoinnin tarkkuus ja sen toistettavuus, tallessa olevine koordinaatteineen on huikeaa. Ihminen kun näkee valokuvan hän alkaa tutkia mistä se on otettu, mitä tutumpi paikka ja tutumpi ihminen, sitä enemmän hän siitä innostuu. Vaikka kulkisit sitä kuvassa olevaa siltaa pitkin joka päivä, niin silti jaksat innostua sen kuvasta. Ajatteleppa, kuinka montaa ihmistä tuolla ketjulla voitaisiin yhdistää. Oma mielimaisema on siellä toisessa päässä ja minua kiinnostaa sen vesistön hyvinvointi – toivotaan, että siellä toisessakin päässä on joku kaltaiseni.

Omalla tavallaan vastakohta edellisille insinöörintarkalle dokumentoinnille ovat Tarja Tryggin solarografiat. En usko, että vastaavia kuvia pystyy enää kukaan koskaan milloinkaan ottamaan uudelleen. Ei se mitään. Upeita ne olivat silti. Valotusaika on viikkoja, sinä aikana filmille tarttuu maisema, auringon kaari ja sen heijastus vedestä. Itselle ei ole tullut koskaan mieleen valokuvaa ottaessa, että mitä maisemassa tapahtuu seuraavan kuuden viikon aikana.

Kalustopäivitys – Olympus Tough TG-5

Tällä kertaa ostoslistalla oli paidantaskukamera. Ihastuin niin Olympuksen vauhdikkaisiin videoihin, että heti halusin samanlaisen. Samaistuin niihin nuoriin, jotka hyppivät iloisina jyrkänteiltä, sukeltevat umpiuppeluksiin ja juoksentelevat kurassa. Oikeasti halusin sellaisen kameran, joka kestää reilua ulkokäyttöä. Värin piti olla punainen. Netissä on paljon testejä ja tekstiä tästä mallista, esim tämä imaging-resource. Se kritiikki ja arviot, jotka koskevat pientä kennoa ja sen myötä tulevia vajavaisuuksia pitävät paikkansa, kuten dynamiikka, kohina ja CA! Testien ja varsinkin kommenttien awesome-pusi-pusi- hali-hali hehkutus pitää yrittää suhteuttaa. Tässä nyt on tällainen kenno ja se ei muuksi muutu – ota tai jätä. Tähän on varmasti markkinoinnilliset, tekniset, valmistustekniset ja taloudelliset syyt olemassa. Ei siis välipala-automaattia eikä verenpainemittaria tässäkään versiossa. Tällä mallilla on oma käyttäjäryhmänsä ja sille ryhmälle tämä kamera on paras sarjassaan.

Hajahuomioita: Kuvatessa, näytöllä on hyvä pitää vähintään histogrammi, mieluummin ne hälytysvärit. Kannattaa lähteä siitä, että jos joku on vaarassa palaa puhki, se palaa puhki ja jos jonnekin vaara tulla CA:ta, niin sitä tulee. Laukaisinnappi saisi olla herkempi – yhdellä kädellä selfietä ottaessa varsinkin. Kokeilin JPEG-kuvaamisessa SuperFine pakkausta, hirveetä jälkeä, kauheita kuminaamoja. Vaihdoin RAWiin ja kierrätän Lightroomin kautta. Lightroomin pitää sitten olla versiota 6. Kameraa asetellessa löytyi tutut Olympuksen menut. Minä onneton latasin suomenkielisen käyttöohjeen tein asetukset suomeksi. Välillä piti vaihtaa kieli englanniksi, kun ei ymmärtänyt mitä tarkoitettiin. Kävin myös lunttaamassa M1:n menuja. En muistanutkaan kuinka paljon siellä on kohtia. No, eipä siellä tarvitse kovin usein käydä. Hienoa, että edes valikoissa on joku systeemi mallien välillä. Voi kunpa se olisi myös nappuloiden sijoittelussa ja toiminnassa. TG_5:ssa tarkennuspisteen siirto tehdään pitämällä OK-nappulaa pohjassa ja sitten painellaan nuolia. Nyt painoin M1:ssä OK:ta ja ihmettelin kun mitään ei tapahtunut. Sormien liikeradat jäävät yllättävän nopeasti mieleen. Muuten nappuloiden käyttö sujuu ainakin kesäolosuhteissa, pienestä koosta huolimatta. Kohtuullisesti myös ilman lähilaseja. Joillekin voi tulla yllätyksenä, että pieneen kameraan ei mahdu isot näppäimet.

Netistä kommentteja luettuani ajattelin, että kaikesta ne kanssa valittaa. Huomaan, että olen itse samanlainen. Jatkan siis valittamista. Kamera ladataan USB-portin kautta, mikä ei ole valittamisen aihe. Valittamisen aihe on, että mukana ei tule akkulaturia. Osta vara-akku (60 – 70 euroa), osta laturi (70 – 90 euroa).  Kameraan ei saa kiinni linssisuojusta (aito Olympus kymppejä) – eikä tietenkään suodattimiakaan – paitsi ostamalla adapterin (kymppejä). Ei kuulosta reilulta, ei. Reilua on, että edellisten TG-4 mallien akut ja rensselit sopivat. Tuohon USB-lataukseen liittyen. En ole testannut miten kamera käy tyhjällä akulla powerbankia käyttäen. Latauspiuha tulee sivulta, joten kamera voi olla jalustalla. Timeläpsyjä jos joskus vaikka innostuis kuvaamaan. 

Tähän asti, tällä kokemuksella, pystyn elämään tämän kanssa. Vedenalaiskuvaus, mikroskooppi, videot, kuvausohjelmat, kompassi – en ole käyttänyt, kurkannut vain. Paitsi HDR-maisemaa, aika plattu oli. Perus- kotialbuminäppäilyyn ihan hyvä laite. Jatketaan tällä ja jäädään odottamaan seuraavaa mallia, josko siinä olisi isompi kenno ja taskugrilli. Siihen asti kuvaan mieluummin tällä kuin kännykällä. Tämä on paitsi puhelinta nopeampi käynnistymään ja nopeampi käyttää. myös paremmin käsissä pysyvä. Ottaisinko ainoaksi kameraksi maailmanympärimatkalle? No en. Luopuisin vaikka toisista varakalsareista, että saisin mukaan ”paremman” ja ”isomman” kameran.

Omalla rahalla ostin kivijalasta, joten saan sanoa mitä huvittaa ja säilyttää kameraa vaikka Aalto-maljakossa.

Muutama mallikuva. Kyllähän näistä näkee, että osaavissa käsissä kuvia tulee kameralla kuin kameralla : ) (Omat sivut, saan kehua kuinka paljon vaan). Jatkossa PT-alkuiset kuvat ovat Toughilla kuvattuja.

 

Tummasyyskorento

Tänään Puolakkajärvellä. Lämmin päivä, mutta aika kova tuuli. Kauhean levottomia olivat korennot, koko aika lennossa ja toistensa kimpussa. Tänään tuli taas todettua, että on tämä mukavaa. Möyriä ja istuskella suolla, tutkia, seurata ja ihmetellä. Ottaa omaksi iloksi merkityksettömiä luontodokumentteja. Syrjässä ja kaukana kaikesta siitä, jota voisi olla oikeasti tärkeämpi dokumentoida.