Monthly Archives: elokuu 2020
Kalustopäivitys Benq PD2700Q
En muista kuinka monta vuotta olen ollut vaihtamassa näyttöä ja ennen tätä mentiiin ihan surkealla Lenovon toimistonäytöllä.
Paljon tätä netissä kehutaan, sieltä voi lukea. Olen samaa mieltä, että on hyvä – ainakin hintaisekseen. On terävä, värit hyvät suoraan paketista, ei valovuotoja. Enkä meinaa vielä kalibroidakaan. Huonoa on, että kaapelit olisivat voineet olla pidempiä, ei ole lataavia USB-paikkoja, niitä olisi voinut olla enemmänkin eikä tässä mallissa ei ole kortinlukijaa, toisin kuin 32:ssa. Tämä ei ole 4K, koska 2K riittää, mutta olisiko sittenkin pitänyt ottaa 32 tuumainen.
Tärkeimpänä pyydän kuitenkin kiinnittämään huomiota pariin juttuun.
Miksi tarvitaan isoja näyttöjä jos kuvat katsotaan pienistä näytöistä? Eihän tässä ole mittää järkeä. Ruudussa kuva sen kokoisena kuin se on Xiaomi Mi 9SE:n näytöllä. Niitä mahtuisi tuohon näyttöön 70 kpl. Kohta kukaan ei enää tulosta eikä pidä näyttelyjä ja näyttelytkin ovat varmaan vaan taidekuvia ja oravia.
Toinen juttu on, että pitääkö aina ostaa netistä. Paljon puhutaan paikallisten tukemisesta ja minähän tuin. Hyllyssä ei ollut, mutta nykyisin systeemi menee niin, että kaikki tavara on tukkureilla ja sieltä kauppa sitten tilaa mitä asiakas haluaa. Sanottakoon, että joku raja tukemisessakin on, en minä mitään ylimääräisiä Salo-lisiä ala maksaa. Enkä maksanut nytkään. Erikoista oli, että jossain vaiheessa tämä näyttö oli halvimmallaan 309 euroa, myyjänä Superkuva. #supportlocal
Kolmas asia on, että hyvällä näytöllä huonotkin oravakuvat muuttuvat kohtalaisiksi.
Kotiseutupyöräilyä
Taas oli hieno suunnitelma. On auringonkukkapelto rinteessä, kukat kukassa, taustalla sininen taivas.
Tuli se päivä, kun suunnitelma piti toteuttaa. Oli pelto, oli kukat kukassa, ei ollut taivasta, eikä se muutenkaan ollut sen näköinen kuin piti, kukatkin katsoivat eri suuntaan kuin piti. Oli kuitenkin suunnitelma
Kuva tuli eri paikasta kuin piti. Seudun kauneimpia maisemia ovat nuo jokivarren pellot ja notkot. Niissä riittää katseelle tilaa, toisin kuin metsässä.
Taivashaikailuja
Ihminen on luotu haaveilemaan lentämisestä, uskoisin. Lempipaikalla olen, kopteri 57 metriä korkeammalla. Ollaan taas siinä kohtaa vuotta, että hirviökärpäset ovat kuoriutuneet ja väijyvät puiden oksilla. Voisikin hönkiä 57 metrin korkeudessa ja kerätä sieniä ja puolukoita 57 metriä pitkillä käsillä. Eilenkin pelkkä, vain 20 kärpäsen nyppinen vaatteista ja hiuksista aiheutti epämiellyttävän psykologisen reaktion. Puremia en vielä saanut.
Paikka tosin houkuttelisi, jos vielä yhden auringonlaskukuvan kävisi ottamassa.
Varjo entisestään
Kuin varjo entisestään on tämä vanha metsä. Varjo kuitenkin on eli on sentään joku puu jätetty. Vaikka nämä ovat pieniä palstoja, niin ovat ne karun näköisiä.
Varjot pellossa
Kivan graafinen kuvio. Varjot kuvaavat sitä, miten sydämeni syke vaihtelee ja elämä on tasaista kuin pelto, mutta välillä tulee ojia, joissa kompastellaan ja väripilkkuja, joissa ruokitaan peuroja. Ei luonnistu taidepuhe minulta, huomaan. Siinä nyt vaan on varjoja ja peltoa, ilman suurempaa merkitystä. Näitä ei maan tasalta kuvata.
Mahdoton tehtävä
Kaikki alkoi jo kauan sitten. Saloon alettiin rakentaa uutta jätevoimalaa. Lenkkipolun varrella, eräänä päivänä huomasin, että metsän takana pilkotti nosturi. Sitten nousi savupiippu. Halusin kuvan, missä on etualan hakkuuaukio ja metsän takaa nousee jätevoimalan piippu. Eikä kun toteuttamaan. No eihän se onnistunut ei sellaista polttoväliä ollutkaan. Kun menin lähemmäs, menin samalla alemmas ja piippu hävisi näkyvistä. Olisi siis pitänyt mennä samalla korkeammalla. Onhan mulla drooni. Ne sen polttoväli taas on niin laaja, että pitäisi lentää laitoksen viereen. Visio ei siis toiminut. Jätetään tähän. (Paitsi DJI:lla on sekin versio, missä on pidempi putki, hmmm… Älkää hullua yllyttäkö.)
Suon päällä
Kaivoin pitkästä aikaa kopterin ja menin suolle. Vähän aikaa räpellettyä, muistin miten se laitetaan päälle.
Myöhemmin muistin, miten kuvia otetaan – kai. Kuvat olivat aluksia ihan plattuja. Aivan kuin jonkun likaisen suodattimen läpi kuvattuja. Aikansa kun niitä räpläsin, niin niistä tuli tällaisia. Jälkimmäinen voisi olla jostain meren tai järven pohjasta tai makrokuva kivestä. Hyvä niin, hyvä, ettei aukene kerralla.
Ihmettelemään jäin muuten tuota muotoa. Ovatkohan nuo jotain ojituksen jälkiä vai onko siellä aina ollut tuollainen mätäsrivi? Oja tuolla takana menee, mutta kartasta en osannut sijoittaa sitä oikeaan paikkaan. En tiedä, mutta mielenkiintoiselta näyttää. Suolla kävellessä tuota ei erota. Kyllä, todella mielenkiintoista. Pitää käydä uudelleen.
Olisin ottanut toisenkin akullisen kuvia, mutta alkoi ohjain piipittää. Siis voi helvetti, että menee hermo näiden vehkeiden kanssa. Eikö ne vain voisi toimia minulla ja hajota niillä, joilla on aikaa ja hermoja niiden kanssa näprätä.
Aboa Vetus ja kärpänen
Kävin Turussa, museossa. Jorma Puranen oli tuonut kuviaan näytille. Mielenkiintoinen osin, mutta ehkä vähän vaikea. Ne kuvat, joissa alkoi hakea päälle oikeaa asentoa kun luuli, että museon valot ovat pielessä olivat hauskoja. Samoin kuvat, joissa näytti olevan struktuuria. Siis valokuva, joka ei ole sileä, kuvittele itse. Pettynyt olin siihen, että mukana ei ollut Kuvitteellinen kotiinpaluu. Näin tämän joku vuosi sitten Rovaniemellä ja vaikutuin.
Oma panokseni tältä reissulta on tässä. Kärpänen on niin lähellä vapautta, mutta ei uskalla, ei uskalla. (Voisi tarkentaa, että minkä hälytyksen, meneekö siitä hälytys vartijalle vai hätäkeskukseen.)
Vaatekasan arvoitus
Metsässä kun törmää outoihin tavarakasoihin, ei koskaan mieti tarkemmin, vaan tuomio on aina, kuka ääliö dumppaa tänne rojujaan. Kaupungissa taas, sehän on ihan normaalia, että jotain jää joskus joltain jälkeen. Siltikin, mikä on tuon vaatekasan arvoitus. Miten rautatieaseman (olen vanhan kansan ihminen, enkä puhu juna-asemista) parkkipaikan, invapaikalle ilmestyy kasa vaatteita, joista ainakin osa lastenvaatteita. Ehkä ne eivät olleet sopivia, väärän värisiä, liian kuumia, laukkua kiristi, liian kylmiä, likaisia (nyt ainakin), lapsi ei jaksanut kantaa… Tuo vihreä pötkö, en tiedä onko se purulelu vai kaalimato – sehän muuttaisi ajatukset ihan erilaisiksi. Toinen arvoitus on, että ne olivat olleet siinä kuulemma jo ainakin viikon. Eikö kukaan siivoa tuolla?
Kotia kohti
Se siitä matkasta. Mukavaa oli. Itse maksoin osuuteni, eikä ollut kaupallista yhteistyötä eikä maksettua kumppania.
Sumua oli, ei johdu kamerasta. Viimeinen on paras paattikuvani. Tuollaisia ei instagrammissa näe, ei siis näe eli ei saa selvää. Onneksi on nämä perinteiset alustat vielä olemassa.
