Säästetään nettiä ja yhdistetään maisemakliseet samaan kuvaan. Eloveevnatyttö oli mennyt jo nukkumaan.
Ensimmäisen kerran koskaan kapusin näin korkealle, muistaakseni – ainakaan Suomessa. En nyt tähän mitään dramaattista kiipeilykertomusta kehitä. Ylämäessä jalat kyllä kestää, mutta henki loppuu. Huipulla tuulee, siksi siellä ei kauaa viihdytä, kunhan kuvat tulee otettua. Otettu olin myös siitä, miten metsän pikkuväki oli huomioitu opasteissa.
—
—
—
—
En ole vielä tottunut kesäajan valoisuuteen. Lumisena aikana kelloja voisi siirtää vaikka taaksepäin. Oli miten oli, niin keltasirkut voivat olla asiasta eri mieltä. Alkuvuonna niitä ei ollut missään. Sitten yhtäkkiä niitä roikkuu joka oksalla. Omalla pihallakin oli pari. Punatulkku on vielä kateissa, milloinhan se ilmestyy. En keltasirkkuha varsinaisesti hakenut, vaan sitä isoa munaa, jonka oli määrä nousta 19:53 ja oli tapansa mukaan ainakin vartin myöhässä. Heinäahteen mäki oli ilmeisesti raskas nousta.
Vihdoin alkaa jo tuntua keväältä. Kävellä ilta-auringon paisteessa järven jäällä. Kun ei haluaisi tulla pois eikä antaa aikaa muulle, silloin on ilmeisesti oikeassa paikassa.
Piti vielä käydä rantoja soutelemassa, mutta eikös kehveli tullut jäätä. Miten sen jigin nyt noin kauas saa vipattua.