Mitä tulee lillerikennojen pitkään terävyysalueeseen, olkoon siitä esimerkkinä tämä. Kuvausetäisyys noin 30 senttiä. Eipä tuo nyt niin pitkältä näytä. Eikä aukko 22 tilannetta juuri muuttanut, ISO-arvo vain kasvoi. Ei tuolla kuvalla ainakaan edes takaruumiin kolmanne jaokkeen saati perälisäkkeen perusteella kannata määrittelyä tehdä. Käytössä ollut objektiivi oli m.Zuiko 60 mm makro. Koko korennon saa parhaiten terävyysalueelle kun pääsee ampumaan sivusta.
Vakiopaikoilla katsomassa olisiko jotain uutta. Sirokeijuja ja keihästytönkorentoja. M.zuiko 40-150 on osoittautunut hyväksi peliksi tähän tarkoitukseen. Makro se ei ole eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Makrolle olisi ollut käyttöä jälkimmäisessä kohteessa. Jotain loisia on keihäskorennolle tarttunut.
Näin kun metsäkirvinen ruokki poikastaan männyn oksalla. Kun ruoka oli saatu siirrettyä suusta suuhun menetelmällä poikaselle, lähti emo hakemaan uutta suullista. Hiivin lähemmäs yksin jätettyä poikasta ja jäin odottamaan emoa. Jonkin aikaa odotettuani, ymmärsin äänistä, että minut on nähty. Jäin silti paikalleni huomaamattomasti nojailemaan puihin. Emoa ei vain kuulunut ja välillä varoitusäänet voimistuivat ja heikkenivät. Poikanenkin siinä aukoi nokkaansa. Suki välillä höyheniä ja odotteli emoa. Vaan kuinkas kävikään. Poikanen hyppäsikin parin metrin päähän seuraavaan mäntyyn ja emo singahti välittömästi paikalle. Sellainen ketku.
Voi kilinkellit kun näitä on hankala kuvata. Aina tuulee tai on pilvessä. Vali, vali – hyvä siitä tuli.
Kyllä suomalainen peltomaisema on kaunis kun siinä on edes vähän muotoja. Varmaan jos olisi oma niin tasaisempaakin voisi katsella.
Mulla on uusi lelu, mutta en vielä tiedä mitä sillä tekisi. En ainakaan vielä heittänyt sitä kaivoon, jorpakkoon tai vesilintuun. Tutkitaan.
Leppäkerttujen sijaan mielenkiintoisempi oli tämä paikka. Niityn reunassa kasvoi noin neliömetrin kokoinen ala muuta kasvustoa selvästi korkeampi heinäkasvi. Kymmenkunta leppistä, kultakuoriainen ja kaikenlaisia muita siivekkäitä ja siivettömiä. Siinä olisi ollut apetta kirjosieppoperheelle pitkäksi aikaa.
Museokeskuksen pihapiirissä on valokuvaajan ateljee. Esillä kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Heti sisään mennessä alkoi niin kovasti yskittää, että minusta ei noissa tiloissa olisi ainakaan saanut kelvollista passikuvaa. Historian häivähdys tuntui aika voimakkaasti. Kannattaiskohan siellä vähän tuulettaa? Tuota laitetta ja sen suhdetta nykypäivään mietin. Aika paljon on muuttunut muukin kuin tekniikka. Koska tekniikka mainittiin niin kännykkään lisävarusteeksi tuollainen huppu ja sellainen appsi, joka kääntää kuvan aina väärinpäin. Siinähän sitä olis retroilua.
Muista näyttelyistä sen verran, että Helene Schjerfbeckin elämä ja taide on aina katsominen arvoinen. Jugend – Billnäs näyttely oli mielestäni varsin vaatimaton. Tämäkin paikka on museokorttikohde.
Ensin esiinnyttiin, huudatettiin salolaisia ja lopuksi yhtye palkittiin sonnisäilykkeillä. Tais olla porukan ainoa lihansyöjä.
Kiitos Suvisalolle tästäkin keikasta.
Pihaan pelmahti äänekästä ja vilkasta nuorisoa. Sinitiaisparvi oli liikkeellä. Osa kiipeili puussa, mutta tämä yksi oli kovin toimessaan nurmikolla. Ensin luulin, että se on saanut männystä jonkin pihkaisen roskan nokkaan. Eipäs ollutkaan. Se heitteli, ravisteli ja hakkasi jotain pienen viittasankarin näköistä ötökkää. Varmaan mietti, että mistä hemmetistä tämän saa oikein auki. Toisessa kuvassa oli jo aika ärtyneen näköinen. Oli kovin toimessaan ja päästi ihan viereen katsomaan. Aika pöhkö.