Siinä samalla kun kuvailee voi etsiä sellaisia asentoja, joissa pakaralihas ja priformis venyvät ja selkä notkistuu. Sellaista moniajoa. Pihalta löytyi sievä hostan nuppu ja korallikeijunkukan viimeisiä hetkiä. Pitkään se kukkikin. Outo kasvi tämä jälkimmäinen. Yhtenä iltana kokeilin, eikä kameran automaattitarkennus meinannut millään ottaa siitä kiinni. Manuaali taasen on minulle hieman hankalaa jos tarkennuksen osumista indikoi punainen väri. Puhelin toimi paremmin. Muutenkin hankala kasvi, ei tarvitse paljon tuulta kun alkaa heilua.


Juuri sopivasti pyörälenkillä, kun olisin muutenkin pysähtynyt ylämäen jälkeen huohottamaan, polulla oli vaskitsa. Näiden metallista loistoa ihailee mielellään kauemminkin kuin hengityksen ja sykkeen tasaantumiseen menee. Tämä oli hyvin puhtaasti yksivärisesti vasken värinen, mutta nähnyt myös sellaisia, joissa oli kuin sinistystä mukana.


Voi näitä heinäkuun helteitä. Niiin vaan tuli iltaontumisella lämmin ainakin selkään, koska oli eväsreppu mukana. Tuulikin oli tyyntynyt. Sen huomasi kun pysähtyi suon laitaan evästelemään. Hyttysiä oli sittenkin tänäkin vuonna. Ne kerrat kun olen metsässä ollut, on tuntunut että hyttysiä on ollut vähän tai ei ollenkaan.
Maisemat moneen kertaan kuvattuja, pilvet vain vaihtuvat. Mieluinen paikka, paljon muistoja.



Aina, joka ikinen päivä on näitä keskitason tuulivaroituksen luoteisia puuskia. Polkupyörälläkin piti jo nojata tuuleen, ettei kaadu tai ajaudu pientareelle.
Ennen tuuli tuli vain silloin kun kaivoi laukusta makro-objektiivin, tarkoituksella että makrokuvaisi. Kokeilin toimiiko myös toisinpäin. Tyyntyykö tuuli jos ottaa puhelimen, asettaa kuvausmoodiksi ”pitkä valotus” ja yrittää ottaa kuvan, jossa pionit epäselvinä heilahtelevat. No ei tyyntynyt. Eikä tarvinnut harmaasuodatinta.

Ruusun on aika hiljalleen lopetella tuoksuttamista ja kukintaa, tiputtaa terälehdet ja alkaa tehdä kiulukoita.

Mukava käydä muidenkin pihoilla, eikä ole mitään näpertelyä. Alppiruusujen(kin) kukinta meni minulta ohi, mutta onhan sitä muutakin. Lummelammikko olisi pihalla kiva. Ei tarttis välittää, vaikka vähän sataisikin. Kukat eivät tosin taida sateella aueta. Lumme tuo on, mutta onko suomen vai pohjan. Kasvien kuvauksia kun lukee, niin ei voi todeta, että huonosti on termit hallussa, valokuvassa yleensä kuvattu vähemmän oleelliset osat. Ehkäpä olen myös kärsimätön. Lähestymiskulmani on kuitenkin esteettinen eikä botanistinen.

Kesän vakio- ja mieluinen kohde on Someron kivimeijeri kesänäyttely (ei siellä muita näyttelyjä kyllä olekaan).
Raili Tang maalaukset ja Vesa-Pekka Rannikko kipsiveistokset sopivat hienosti yhteen ja hienosti tähän tilaan. Hieno ripustus. On siellä muutakin kuten maisemamaalauksia Tuomo Saali. Mittakaava, ihmisen pienuus ja maisema missä kuljetaan. Vaikuttavia.

Liikkuminen on ollut rajoitettua, niin kuvaaminenkin jää vähemmäksi, osaltaan fyysisistä, mutta myös henkisistä syistä. Ei sentään ulkonaliikkumis-, mutta melkein pihaltapoistumiskielto.
Mukava kun joskus onnistuu vahingossa luomaan silmää miellyttävän sommitelman. En kyllä pärjäis pihasuunnittelijana.



Omilla sivuilla voi huoletta julkaista parittelukuviakin. Tällä kertaa lehmuskiitäjät. Kiertoilmauksella sanottuna olivat kytkeytyneenä toisiinsa. Tästä tapahtumasta ei saa lyhytfilmiä. Wikipedian mukaan parittelu saattaa kestää jopa 20 tuntia. No, ei siitä enempää.
Pihalla on lehmus, korkeudeltaan kymmenen metriä. Eiköhän sieltä joku munintapaikka löydy. Toukat saavat puolestani syödä vaikka oksiakin.

Vähin on jäänyt valokuvauslaitteiden ulkoiluttaminen. Vaivojen ja sairauksien määrä ei ole vakio vaan niitä voi tulla koko aika lisää. Nyt on jalka niin kipeä, että olen melkeinpä pihan vankina. Pihasta löytyi sentään yksi vapaaehtoinen malli kuvattavaksi. Tämä pohjolan tytär oli oikein suotuisa ja sopuisa. Herkistellään tällä pinkillä kaunottarella kohti kesää ja toivotaan, että joku keksii jalkaan parannuksen, kunhan rohkenen sitä jollekin ensin esitellä.
