Tänään mennään markkinoille. Lauantaisin markkinat löytyvät Naschmarktista. Ensin sadan metrin pätkä ruokapaikkoja kolmessa rivissä, sitten röhnäkauppoja saman verran ja sitten vielä kirpputori päätteeksi. Ruokapuolelta löytyy kaikkea etnistä ja paikallista, vihanneksia, hedelmiä, oliiveja, lampaanpapanoita, mausteita jne… Kirpputorilla valokuvaukseen liittyvänä oli tarjolla esim. jonkun valmiit matkakuvat, puolipallopanoraamalinssi, ilmeisesti elokuvalehtiä. Toreilla näkyy jonkun verran vanhoja valokuvia, milloinkohan myyntiin tulevat vanhat digikuvat? Polaroid-kameraa hain, mutta en löytänyt. Käteen jäi sen sijaan aito taulu (olis mulla kyllä samasta paikasta kuvakin).

Tori oli suuri, mutta suurempaa oli luvassa. Auringon pehmittämänä otettiin päivän toisen puolikkaan kohteeksi Schönnbrunnin linna. Puistoa, puistoa, puistoa ja käytävää käytävän perään. Tällaisessa paikassa pitäisi käydä ympäri vuoden eri vuorokauden aikoina, että siitä saisi jotain irti. Japanilainen puutarha oli surkean pieni eikä sinne päässyt edes kävelemään, palmutalokin oli remontissa, aurinko paistoi 30 asteessa ja nälkäkin oli. Äänin 2-0 leivoskahvit voitti linnaan tutustumisen.

Myönnän, että olen joskus ollut sekaisin sijainnin kanssa. Hotellin aulassa olen kyllä pärjännyt ilman karttaa.

Aloitetaan hevosteemalla. Vuosia sitten luin dekkarin, jossa puhuttiin Lipizzanhevosista. Kirjassa kerrottiin, että ne eivät ole syntyessään valkoisia vaan muuttuvat valkoisiksi vanhetessaan. Sellainen ihme kun oli vuosia vaivannut niin pitihän ne nähdä. Niitähän löytyy Wienin espanjalaisesta ratsastuskoulusta. Onhan siellä toki muitakin hevosia turisteja kyydittämässä.

Hevosten jälkeen mennään Praterin huvipuistoon. Ihmisillä on pakonomainen tarve saada nuppi tai pakki sekaisin. Otetaan ensin tyynyn kokoinen hattara-annos ja lähdetään sitten kieppumaan. Puiston kuuluisimpaan nähtävyyteen eli maailmanpyörään minulla ei ole esittää mitään uutta. Kuvia löytyy netistä varmaan miljoona ennestään. Ellei halua matkustaa karjavaunussa voi toki ottaa yksityisvaunun kuohuviinillä ja muilla asiaan kuuluvilla tarjoiluilla.

Mitäpä muuta tuli nähtyä. Turisteja paimentavilla ryhmänjohtajilla on aivan liian pienet sateenvarjot, Wienissä oli elämää ennen digiaikaa,  hieno vanha julkisivu. Iltakuvana menköön öinen ratikkapysäkki.

Päivä alkaa iloisissa merkeissä. Lähdetäänpä käymään hautausmaalla. Luin jostain matkaoppaasta Wienin keskushautausmaasta. Hautoja on 2,5 miljoonaa! Eri uskontokunnille on omat alueet, hautausmaalla kulkee oma bussireitti, löytyy kirkkoja, kappeleita ja muistomerkkejä. Tyhjiä tonttejakin oli vielä runsaasti. Tultaessa lentokentältä S7 junalla voi nähdä hautausmaan yhden sivustan tiilimuurin.

Tällaisilla hautausmailla mietin sitä, että milloin hauta unohtuu ja sillä lakataan käymästä. Montako sukupolvea se kestää? Tällainen unohtuneen näköinen osa oli vanha juutalainen hautausmaa.

Palataanpa takaisin iloisempiin tunnelmiin. Takaisin päin lampsiessa minulle selvisi kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen oli se, että mistä itävaltalaisten KTM moottoripyörien värimaailma on peräisin. (Huom1: KTM:miä oli muuten tosi vähän. Huom2: On muuten huonoin julkaisemani ötökkäkuvani koskaan.) Toinen asia oli se, että mistä ratikat tulee – tallista tietenkin.

Päivän kulttuuriannoksen tarjosi taidemuseo Albertina. Kunnioitin kuvauskieltoa ja pidin kameran laukussa. Kesänäyttelynä esillä oli museon omasta laadukkaasta kokoelmasta Monet to Picasso sekä Gottfried Helnwein retrospektiivi. Jälkimmäisen 2 – 3 metriä korkeat valokuvan tarkat maalaukset olivat todella vaikuttavia. Jonkin verran myös valokuvia. Kannattaa googlettaa, kovaa kamaa. Sitäkin olen miettinyt, että kun jostain valokuvasta sanotaan, että tosi hyvä, ihan kuin maalaus. Sitten taas jostain maalauksesta sanotaan, että tosi hyvä, ihan kuin valokuva. Täh? Albertinasta jääköön muistoksi portaat sisältä ja ulkoa.

Päivän herkkuhetki oli Albertinan cafessa. Maistamistani melange-annoksista 10 pistettä menee tälle paikalle. Myös sitruunatorttu oli erinomainen. Makumieltymykseni ovat jotenkin muuttuneet. Mitä vähemmän kahvissa maistuu kahvi, sitä parempaa se on. Huomasin saman myös gintonicien kanssa. GT ilman ginin makua oli juotavampi. Häh?

Niin päättyi sekin päivä ja otettiin suunta kohti auringonlaskun kirkkoa ja näkyyhän siellä hotellinkin valot oikealla.

Koska kuljetut reitit eivät aina jälkeen päin tule mieleen, niin otan tällaisia muistikuvia. Tähän kuvaan ehti kuitenkin pelmahtaa sivusta suorastaan freundlich herrasmies, joka pysähtyi kommentoimaan, että onpas nice to see muitakin kameroita kuin Kanoneita ja Niikkoneita. Minä taas kehuin, että I’m so happy kun matkasetti ei paina kuin 800 grammaa. Olipas kiva alku päivälle. Bitte vaan hänellekin.

Anyway. Tästä käytävästä pääse kuitenkin Freyungille, jossa ei ennakkotiedoista poiketen ollutkaan maalaismarkkinoita tai sitten olen vain tottunut Salon torin yltäkylläiseen tarjontaan. Oli kuitenkin yksi asiakas, jota tuskin hdelmätiskistä erotti.

Freyungilta pääsee sujuvasti Grabenille, joka on suuri ja mahtava ostoskatu. Hirveästi ihmisiä ja kaikki merkit löytyvät. Itse kun en kaupoista niin perusta niin löysin jotain muuta. Vaikkapa vähän väriä sekä ruttopatsasta ihailevan koiran. Paikalliset kauppatavat kyllä ihmetyttivät. Mallinukkeja lähennellään estottomasti näyteikkunoissa sekä erikoisen alennusmyynnin. Alennus 50 % tarkoittaakin sitä, että otetaan puolet pois myytävästä tuotteesta.

Se Grabenista, vaikka tuli siellä käytyä toisenkin kerran. Wienhän on niin kuin kartastakin näkee, veden äärellä. Kanavat ei riitä, pitää olla Tonava – siis sinne. Toisella puolella Tonavaa on uudempaa toimistorakennusta ja sinne onkin rakenteilla Itävallan korkeimmat rakennukset. Nämä kuvat ovat Reichsbrücke sillan kohdalta. Muutaman mutkan takana vasemmalla on Saksa ja oikealla Unkari. Mikään ei tyhjällä rannalla näytä niin ikävältä kuin yksinäinen vaatemytty. No onneksi sieltä vedestä nousi paikallinen villiuimari.

Päivän taidepläjäys oli Kunst Haus Wien. Rakennus on Friedensreich Hundertwasserin tuotantoa. Tulee voimakas mielleyhtymä Antoni Gaudiin. Eivät kuitenkaan olleet aikalaisia. Sisällä olevassa galleriassa oli Linda McCartneyn valokuvia. Linda pääsi varsin lähelle aikansa julkkuja oli JohnPaulRingoGeorgeJanisJimiMickJimJne… . Poppareiden lisäksi oli perhekuvia ja katukuvaa. Miten sen nyt muotoilisin, oli siellä jotain ihan kivojakin. Kuva Aretha Franklinista varsinkin, sanoi kartanlukijani.  Näyttelyssä oli kuvauskielto, mutta julisteista sai räpsiä kuvia.

Tämäkin päivä päättyi aikanaan. Parlamenttitalon siluetti olkoon iltakuva ja suklaatorttu iltapala.

Palaamisiin.

Tästä alkaa tulla tarinaa matkasta Wieniin ja takaisin. Seuraavat postaukset ja kuvat tulevat pääsääntöisesti päiväjärjestyksessä, jotenkin aiheittain järjestettynä.

Ensivaikutelma oli, että onpa hieno kaupunki. Elegantisti laiteaan verhoja liehumaan ikkunoista valokuvaajia varten ja patsaillekin tehdään pedikyyri.

Voi olla tai sitten ei.

Ensimmäinen kohde oli galleria ja kameramuseo Westlicht. Esillä oli venäläisen avantgardistin Alexander Rodchenko’n kuvia. Neuvostohistoria ei ole vahvin puoleni, joten en aivan siltä seisomalta osannut arvioida mikä merkitys hänen kuvilla oli sen ajan Neuvostoliitossa. Dokumenttikuvaa, julisteita, potretteja ja sen sellaista.

Hieno näyttelytila joka tapauksessa ja itseään voi sivistää tästä aiheesta myöhemminkin. Seuraava näyttely on syyskuussa alkava vuoden lehtikuvat, joka näytti vanhojen julisteiden perusteella olevan vakiovieras.

Samoissa tiloissa on myös kameramuseo. Satamäärin vanhoja vaikka mitä. Leicaa, Hasselia, vanhoja neukkukameroita (mm Sojuz lennolla käytetty hervottoman kokoinen Kievikö se nyt oli), Rolleiflexejä, kaikenmaailman erikoiskameroita. Esimerkiksi tällainen hyvin harvinainen ensimmäisessä maailmansodassa käytetty pulukamera.

Samoilla nurkilla oli myös Leica-shop. Takapihalla oli Leicoille oma parkkipaikka ja tiilinen testiseinä. Seinä ei ollut mitään Leica-laatua, näyttäisi olevan vähän joka suuntaan vino.

Päivä oli vielä nuori ja otettiin toinenkin kohde. Museokorttelista arvottiin Leopold-museo. Tunnettu itävaltalaisten Gustav Klimtin ja Egon Schielen töistä. Hieno museo ja kokoelma oli ihan katsottavan kokoinen.

Aika kului ja oli aika siirtyä iltaschnitzelin jälkeen kotipuiston (Votivpark) läpi kohti kotikirkkoa (Votiv), joka toimi hyvänä maamerkkinä hotellille suunnistettaessa.