Pari päivää sitten oli tyyntä. Tähän voidaan palata kun alkaa taas puhaltaa niin, että olo on kuin olisi jääpaloja syönyt. Maaliskuun viimeinen päivä, outoa.

Ei ole lenkillä niin kiire, ettei voisi pysähtyä muiden kanssa seurustelemaan. Viitasammakko taitaapi olla 33 %:n todennäköisyydellä. Suomessa elää luontaisesti kolme sammakkolajia. Sammakko eli ruskosammakko, rupikonna ja viitasammakko. Vihersammakot eivät käsittääkseni kuulu luontaiseen lajistoon. Ei voi arvaus mennä pahasti pieleen, kolmannella kerralla varmasti oikein.

Ajatteli varmaan Thor Heyerdahl kun näki kaislarannan ja raknesi kaislaveneen. Ei vaan, balsasta teki. Katri-Helena kyllä teki kappaleen katson autiota kaislarantaa, mutta sitä ei levytetty.
Viime vuonna tein hyönteishotellin ja näiltäkin rannoilta hain korsia. Ei näiden löytämistä hyväkuntoisina ihan itsestään selvänä asiana kannata pitää kun kesätästä alkaa ja etenee.

Kävelinpä idyllisellä varjojen värittämällä lintupolulla kun huomasin veikeän pikku käävän pienen puun kyljessä. Katsoin, että olipa joku jyrsijäinen nävertänyt siihen pienillä hampaillaan hauskasti silmät ja suun. Menin lähemmäksi ja huomasin, että nyt vanhaa kääpää koijataan. Ne olikin piirretty. Hetken siinä taivastelin ja voi ettälin ja jatkoin matkaa.
Tuokion kuluttua oli heinäsorsien kuviokellunta tai taitouintiesitys. Ei ollut huijausta, aitoa oli.


Hieno päätös tuuliselle, mutta lämpimälle viikolle. Aivan tyyni, valmiina jäätymään – vai pitikö niitä pakkasia vielä tulla. Vedessä näkyy hentoisia liikkeitä pilven yläpuolella. Eikös vain käynytkin niin, että sillä aikaa kun kaivoin kameran ja sihtailin, niin joku turpa, toutain, hopearuutana, särki, lahna, patsukka tms kävi pinnassa ja teki aaltoja. Seuraavissa kuvissa pilvi oli jo hajonnut.
Metsän ja ruovikon kun poistaisi oli mukavan minimalistinen.

Käynti koskella, perinteisesti. Melko kuivat uomat ja jäätä ei lainkaan. Ei ollut koski parhaimmillaan. Siitä huolimatta aikamoinen pauhu tuosta tulee.
En niitä rauniota kuvannut kun ne ovat samat vuodesta toiseen. Virta on joka kerta erilainen ns uniikki.

Laulujoutsenten tulo on minulle yksi kevään odotetuista hetkistä. Olen tällä kaudella niitä kuullut ja nähnyt, mutta nyt näin ja kuulin yhtäaikaa. Ensin oli kolme yksilöä jäällä rauhassa käyskentelemässä, sitten tuli kaksi ärhentelemään ja nämä lähtivät pois, eivätkä takaisin tulleet. Ärhentelijätkin lähtivät johonkin.
Tämä on muuten ensimmäinen linnut lennossa (BIFF) kuva Fuji 100 – 400:lla. Aika sähläämistä on meikäläisen kuvaaminen ilman näitäkin yrityksiä.

Joillekin raikas ja kylmä ovat synonyymejä. Eivät ole. Kun pakkasta on -2 astetta ja se tuntuu -9 asteelta se ei ole raikas vaan kylmä. Lyhensin pyörälenkkiä ja lähdin puskemaan vastatuuleen kohti pohjoista.
Ei talviseen maisemaan paljoa tarvitse lunta. Kymmenen milliä riittää kun se tulee meren jäälle.

Jotenkin tuolla tavalla loppui Lennu-nalle satukirjat. Positiivisesti, aina oli hyvä, kaunis tai jotain muuta päivä. Sellainen oli minullakin. Päivä paistoi pitkästä aikaa ja nautin siitä melkein neljä tuntia kävellen, pyöräillen ja paikalla seisten jään laulua kuunnellen.



Siltä tämä talvi tuntuu. Pelkkää harmaata ja kuravettä. Herkempi voisi vaikka masentua, mutta minä ärsyynnyn.
Harmaus on niin paksua, ettei siitä tule mitään läpi ja jos tulisi, niin maa imisi sen.

