Ei osaa päättää – soutaa ja huopaa
Iltasoutelu auringon laskiessa, tyynellä, hiljaisella järvellä on parasta. Kuuluu kalojen polskinta, lintujen ääniä, basson jytke Ämyrin tanssilavalta, mutta muuten on hiljaista. Ehkä joku kaukainen perämoottori ja kaukaisempi lentokoneen ääni. Järvellä, jolla on näkyvyyttä sekä itään, että länteen ei auringonlaskun katselu olekaan ihan yksinkertaista. Valoisa itäpuoli, jossa siniset muuttuvat purppuraksi on yhtä kiehtova kuin pimeä länsi, jossa keltainen hiipuu punaisen ja oranssin kautta. En osaa päättää, soudan ja huopaan, olen paikallani ja käännän päätä. Odota, että aurinko on laskenut ja lähden vasta sitten kotirantaan.
—
—
Kaksi kurkea, hirveä
Tällainen tapaus tällä kertaa. Olin kotijärvellä iltasoutelemassa ja samoilla hoodeilla kuin ennenkin hengaili pari kurkea, yksikössä kurkipari. Oli siinä harmaita turistilintujakin paikalla. Huopailin hiljaa lähemmäksi. Kolme työntöä ja lepo ja antaa purkin lipua. Lähestyessäni näin kaislikossa liikettä. Jotain valkoista ja luulin, että ne ovat kurkien poikasten päät tai nokat. En kylläkään ole koskaan näillä poikasia nähnyt. Taas lähemmäksi. Lievää hermostuneisuutta jo ilmassa. Harmaat turistilinnut ovat selvästi arempia kuin paikalliset kurjet. Nokat ja päät saavat uuden muodon. Ne olivatkin hirven korvat, kaislikosta alkaa nousta hirven turpa. Jonkin aikaa kävi mielessä, että onko elän jäänyt mutaan kiinni. Kai se olisi siellä mylvinyt. Sitten nousi koko mittaansa ja käveli pois. Kävi vähän vilvoittelemassa ja napsimassa muutaman ulpukan. Hirville kaikki kukat ovat syötäviä.
Järvimaisema ja syötävät kukat
Mitä yhteistä? Älä mieti, ei mitään. En lähtenyt kotijärvelle soutelemaan vaan lähijärvelle kävelemään. Olen kuullut, että kuhat nousevat aivan pintaan kuumina päivinä. Olkoon tuo siis kuhan maisema. Kuha on hyvän makuinen kala, josta päästäänkin syötäviin kukkiin.
Kunnon ituhipin tavoin kylvin tänä vuonna kaupunkilaispuutarhaani useita lajeja syötäviä kukkia. En tiedä mistä pussista nuo orvokit, joilla on Mikki Hiiren korvat, Groucho Marxin viikset ja Patrik Laineen edesmennyt leukaparta tulivat. Onneksi Suomessa ei ole Mikki Hiiri kulttia ja voin huoletta syödä nuo. Tuo toinen on niin ärhäkän näköinen, että se pitää laittaa kasslerin päälle naama alaspäin. Ettei tartte syödä silmät kiinni. Ärhäkän näköinen ruoka on saanut siis uuden merkityksen.
—
Äiti, tuu auttamaan tääl on kaikkee
Tällainen tapaus tällä kertaa. Kävelin kärrypolkua ja näin, että polulta lähti lintu pakoon. Siinä oli myös toinen, joka jäi paikalle. Tunnistin heti, että poikanen (olisko laulurastas) ja näin mielessäni hellyttävät emo ruokkii lastaan kuvat. Jäin pienen matkan päähän odottamaan. Mitään ei tapahtu. Kukaan ei tule. Poikanenkaan ei liiku, pönöttää vain suu auki kuin täytettynä, aivan hiljaa, aivan paikallaan. Etsimen läpi näen, että höyhenet vähän liikkuvat kuin lintu hengittäisi, mutta saattoihan tuulikin niitä liikutella. Aivan paikallaan, ihan hiljaa. Näen, että jotain laskeutui poikasen nokan päälle. Kaukaa katsoen näytti leppäkertulta, mutta kameran läpi katsoen se olikin elokorento. Poikanen on edelleen hiljaa ja liikkumatta. Alan jo ihmetellä ja menen lähemmäksi. Kävelen linnun kohdalle ja katson, että ei mikään lintu nyt tuollaiseen asentoon voi kuolla. Askel vielä ja lintu lähti lentoon.
Muut ovatkin sitten tavallisia korentopönöjä
Punasyyskorento
Tummasyyskorento
Elokorento
Sirokeijukorento
Lomapäivä ensimmäinen, mutta mitä näitä laskemaan
Olen profiloitunut luontopainotteiseksi sekakuvaajaksi ja jo nimenikin velvoittamana menin metsään. Metsä se minulle on vaikka puupellolta näyttää. Kuusetkin kaadettu ennen kuin pääsevät edes pikkujoulupuun mittaan. On siellä vihreyden keskellä saarekkeita, jonne ei moton koura yllä.
—
—
Näyttely Kai Fagerström: Sammalhuoneet
Ei mennä merta edemmäksi vaan hurautetaan Kiskoon. Paikka on Kiskon kivimakasiini ja aihe Kai Fagerström Sammalhuoneet näyytely. Avoinna 5.8. asti, joten hopi hopi.
Jos näyttelystä jotain niin hienosti ripustettu ja hyvät valot. Ei häiritseviä varjoja. Varsinkin yläkerrassa hienot vedokset. Mikähän paperi?
Jos kuvista jotain, niin onhan hää hyvä. Sitoutunut tekemiseen, teknisesti taitava, taiteellinen näkemys ja syvä luontosuhde. Ei nää ole mitään räpsyjä, näissä on osa Kaitsua.
Astu siis sisään ja ihmettele. Aloitin filmivaraston KonMarituksen ja tuosta tuli vähän kaitsumaisen hämärä ja vauhdikas. Otin varmuuden vuoksi toisen kuvan oikealla kameralla.
—
—
Täydellinen kuunpimennys
Ei ainakaan ollut mitenkään ylimainostettu tapahtuma. Sitä saatiin mitä luvattiin. Jotain keltaisenoranssinpunaista näkyi horisontin alapuolella. ABC ei näy edes Michelinin tähtikartassa. Jos kuu kiertää maalaisia (maan asukkaita) niin kaupunkilaiset kiertää ABC:n. Ainakin puheissaan, oon niitä siellä nähny.
No aurinko sentään laski, ei riittänyt pimennysverhoja länsirintamalle.
Altaan äärellä
Palataan vielä aikajanalla taaksepäin matkan alkumerimaileille. Jäin miettimään tuota kuvaa.
- Onko Suzolla aina ihan vaan sattumalta paksukärkinen tussi mukana
- Onko Suzo molempikätinen
- Jos Suzo piirsi tuon omasta päästä niin onko tuo omakuva
- Mikä on kuvan sanoma vai onko se osa jotain suurempaa tarinaa
- Onko pisuaari kuitenkin hiukan liioiteltu, olisiko pisuneliömetri lähempänä totuutta
- Yllättävää kyllä, minulta kestää kauemmin ottaa kännykällä tuosta kuvasta kuva kuin piirtää tuollainen
- Pisuaarien yläpuolella näkyy harvemmin kirjoituksia ja piirroksia, saattaa olla, että ne huuhtoutuvat pois
Oikeasti tämä oli aasinsilta Helsingin taidemuseossa olevaan graffiti-näyttelyyn. Laivan tulon ja bussin lähdön välissä oli sopivasti aikaa. Henkilökohtaisesti en ole tuota kulttuuria elänyt, missään muodossa. Ei se mitään, voi se silti kiinnostaa ja siihen tutustua. Graffiteja en osaa lukea, niin että niistä jotain voisin sanoa, mutta Martha Cooperin valokuvissa oli jotain niin Hill Street Bluesin tunnelmaa. Niitä voisi olla enemmänkin.
Toisessa hallissa oli kaupunkitilan käytöstä. Tila kuuluu kaikille. Tämäkin on sellainen aihe, joka ei tällaiselle maalaisihmiselle ole aktuelli. Kaupungilla on tori, josta voin kahvikupin hinnalla vallata itselleni pöydän ja vieressä on metsää, jonne voin mennä vapaasti toteuttamaan jokamiehenoikeuksiani. Ymmärrän tämänkin ja samaistun suurten kaupunkien asukkaisiin. Olisihan se nyt kauheaa jos joku laittaisi metsään aidan tai määräisi mihin suuntaan siellä pitää kulkea. Otto Karvosen kaupunkitilan valtaamispakkaus on hauska idea. Näin mustikka-aikana sitä voisivat maalaisetkin hyödyntää.
Kannattaa tännekin poiketa, ei se hukkakäynti ole.
(Tämän näyttelyn myötä palasin muistoissani tähän näyttelyyn Kööpenhaminaan kolmen vuoden taakse.
Kotia kohti sano Sissi
Ja paluumatkalle Maarianhaminan kautta läpi palmusaarien kohti Helsinkiä.
—
—
—
—
Fotografiska kesä2018
Niin kiva kuin olisikin käydä Vickania ja Maddeliinia moikkaamassa, niin eihän Tukholmaan mennä siniverisiä toljottamaan vaan värillisiä ja mustavalkoisia. Tähän tarjoaa oivan mahdollisuuden Fotografiska, missä oli ainakin kuusi näyttelyä. Pari sanaa tarjonnasta. Ennen sitä kuitenkin mainos, jota ei ole maksettu, että kannattaa käydä itsekin. Pääsylippu on vain 190 kruunua + matkat, ruoat ja tuliaiset.
Päänäyttelynä tai ainakin ensimmäisenä tuli vastaan ja paljon seinätilaa sai Cathleen Naundorf: Secret Times. Muotikuvaa, isossa koossa. Muodista mitään ymmärrä enkä varmaan kuvistakaan. Käsiteltyjä, tehtyjä kuvia, mutta mitä sitten – olivat nämä silti upeita. Oli taustana sitten kangas tai miljöö tai oli rekvisiittaa paljon tai vähän, aina malli nousi ensimmäisenä esille. En repronnut kuvia, koska niitä on livenä nähtävänä paikan päällä ja tietenkin netis. Hae vaikka hakusanalla ”Secret times (Grand palais I)”, se oli upea.
Seuraavassa salissa oli luontokuvia. Näyttelyn takana on SeaLegacy, jonka perustivat Paul Nicklen ja Cristina Mittermeier. Voittoa tuottamaton kanadalainen yhdistys, jonka missiona on pelastaa maailma tai edes meret. Seisovaa ja liikkuvaa kuvaa on tarjolla. Eikä kuvissa mitään vikaa ollut, upeita nämäkin. Hienoa vedenalaiskuvausta. Lapsetkin tykkäävät. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Kertakäyttöisestä muodista elämän kokoiseen agendaan.
Jos olivat edelliset luontokuvat autenttisia – ehkä vähän lavastettuja, niin seuraavat olivat ihan kukkua. Ei se mitään, taiteilijalla on vapautensa. Esillä on Simen Johan: Until the Kingdom Comes. Näissä on jotain tuttua, mutta myös jotain täysin asiaan kuulumatonta. Otetaan eläin ja laitetaan se uuteen ympäristöön (joka sekin on koostettu eri kuvista). Osa kuvista menee katsojille varmasti täydestä. Esimerkiksi hirvet, joiden ympärillä lentelee kymmenittäin pieniä papukaijoja. Hienoja olivat nämäkin. Mielenkiintoista, miten sulavasti sitä liikkuu näyttelyjen välillä. Aidosta luonnosta lavastettuun – ehkä tulevaan luontoon.
Vielä yksi. Linda ja Mary McCartneyn Mother Daughter. Tässä näyttelyssä joku tökki. Otetaan Lindan kuvia ja laitetaan rinnalle vähän samanlaisia uudempia Maryn kuvia. Lindan kuvia olen nähnyt aikaisemminkin. Pitää muistaa, että Linda oli tunnustettu valokuvaaja jo ennen kuin hän meni naimisiin Lennon-McCartneyn kanssa. Oli sellainen olo, että katseli McCartneyn perheen kotialbumia. Rumasti sanottu, tiedän. Näyttelyssä hyvää oli musiikki sekä Lindan lausahdus, että jätetään se kalustosähläys vähemmälle niin saa parempi kuvia.
—
—
—
