Alkoi taas aika kun somea ja mitä lie sähköistä mediaa aletaan tulittaa revontulilla. Annanpa minäkin osani. Ovathan ne näkynä kieltämättä kiehtovia.
Kuva on otettu vessareissulla, pesemättömien, 70 vuotta vanhojen lasien läpi, Google Pixel 7a puhelimella, käsivaralta, yökuvausmoodissa. Taivaalla erottui heikosti jotain hehkua.

Jälkimmäinen kuva on se, mistä tuo ensimmäinen kuva on tehty. Lightroomin AI kohinanpoisto ei tue tätä tiedostomuotoa, niin sitä en päässyt kokeilemaan. Olen nähnyt hienoja aitoja, värikkäitä revontulia, mutta silti suhtaudun pienellä varauksella joihinkin ellen kaikkiin revontulikuviin periaatteella en usko ennen kuin itse näen.

Aika runollista, sanajärjestyskin on virheellinen. Kukaan palvelumuotoilija ei ole varmaan vielä ymmärtäynt, että ei ihminen luonnossakaan tarvitse koko aika ja kaikkea. Mennä suon reunaan ja katsoa ainoaa tapahtumaa ja sekään ei tapahdu koko aikaa. Katsoa kun heinä heiluu tuulessa. Hypnoottista.
Jos Me Naiset tai joku muu Sanoman media julkaisisi testin ”Oletko kissa- vai koiraihminen”, niin tekisin testiä niin kauan, että saisin vastaukseksi: ”Onneksi olkoon, olet suoihminen”.

Olen kuullut, että jotkut leikkaavat kuunliljoista kukkavarret pois, koska kukat eivät ole niin nättejä. Minä jätän mm siksi, että on kiva seurata kun isot kimalaiset kömpivät kukan sisälle, nuolaisevat kerran, peruuttavat ja lentävät seuraavaan kukkaan. Pitäisivät peruuttaessa vielä sellaista piip, piip ääntä, niin olisi vielä mukavampaa.
Kuvassa kimalainen on valitettavasti just kukan sisällä, niin ei näy. Polaroid on vähän hidas hyönteiskuvauksiin.

Kylmän kevään vuoksi kasvuun lähtö viivästyi, sitten tuli kuivuus ja kuumuus. Lukumäärä täsmäsi siihen, mitä maahan laitettiin, pieniksi jäivät, mutta nättejä ovat.
Syksyllä taas uudet kynnet maahan, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Hyllystä löytyy pari SX-70:stä niin oli aika pyyhkäistä niistä pölyjä pois – pitkästä aikaa. Ensimmäinen filmi oli mennyt vanhaksi viisi vuotta sitten, se ei todellakaan toiminut. Seuraavakin oli vanhaa ja pelitti miten kuten silloin tällöin. Kolmas oli kuranttia.
Pihaa dokumentoin kun en muuta keksinyt ja reviiri on nykyisin aika suppea. Usein tulee mieleen tsekkiläinen Josef Sudek – kannattaa tutustua. Oli invalidi ja loppuaikoina poistunut mihinkään.
Ei tämä Polaroid-kuvaaminen oli eläkeläisten harrastus. Laaki on 2,50 € ja lopputulos mitä sattuu tulemaan. En tosin ole vielä eläkkeellä, joten antaa palaa.



Hieman liioittelua. Ennen muutaman tipan sadekuuroa. Hienosti värittyi maisema siniseksi, sininen harso, sininen hetki. Vain kunnon taivasvalot jäivät puuttumaan.
(En näillä Fujeilla ole montaa kuvaa ottanut, mutta on tämä jotenkin helpompaa kiun Olylla. Kuva suoraan kamerasta on paljon valmiimpi. Tykkään.)

Tummia pilviä lähdin hakemaan. Ehtivät sillä aikaa poistua kun pyöräilin 12 km kohti kohdetta. Otetaan sitten valkoisina. On täällä kaunista. Näyttää tasaiselta, mutta on täällä mäkiäkin ja tasaisilla paikoilla tuulee melkein aina vastaan.

Vitsi, vitsi. Luulin, että tämäkin metsätie on uuden ajan juttuja. Yllätyin, että jo vuoden 1877 kartassa oli merkitty pitkä pätkä tätä suoraa. Jostain kun löytäisi ilmakuvat, joista näkisi, miten ja milloin ympäristö on muuttunut. Ilmakuvia ei tosin tainnut olla vielä 1877?

Hienoja ovat nämä seudun maisemat – varmaan sen ennenkin todennut. On myös mistä valita, vaikka Salonjokea eli Uskelanjokea Somerolle tai Halikonjokea Kuusjoen suuntaan. Perniössä ja Kiskossa omat uomansa.

Itsellä oli hoitovapaa ja avustajalla saldovapaa, niin kiirehdimme Helsinkiin Daido Moriyaman retrospektiiviin. Jäi hieman ristiriitainen olo. Ymmärrän, että reprospetkiivi ei ole sama kuin best of the best. Joukkoon mahtuu ”huonoja” kuvia ja taidepläjäyksiä ja kuvia ilman, että osaan yhdistää niitä mihinkään. Rosoisuus, ylivalottuneet kohdat, epäterävyys – ne eivät minua missään häirinneet. K1:n on yllättävän hyvä näyttelytila. Valokuvat eivät tarvitse viiden metrin huonekorkeutta ja väliseinäsermeillä saa helposti seinätilaa. Tässä(kin) näyttelyssä häiritsi se, että en tiennyt miten sitä pitäisi kiertää. Haluaisin katsoa kuvat aikajärjestyksessä, varsinkin näissä retrostektiiveissä. Paras osuus oli Record-lehden kuvat. Niistä olisi saanut oman näyttelyn.
Mielenkiintoista oli yhdellä reissulla käytetty puolikoon kinokamera. Yhdelle filmille saa 72 kuvaa ja kymmenelle 720. Oli hyödynnetty kuvapareina, eikä pelkästään filmin säästämisenä.
Toinen mielenkiintoinen asia on Japanin ja USA:n suhde sodan jälkeen. Tähän kannattaisi jokaisen käyttää aikaa ainakin yhden Wikipedia-artikkelin verran. Daido syntyi 1938, joten hän oli 7-vuotias kun sota päättyi ja 13-vuotias kun miehitys päättyi. Sodan ja miehityksen jälkeisessä ajassa on varmasti riittänyt kuvattavaa ja verrattavaa vanhaan kulttuuriin.
Museoon jätetyissä heippa-lapuissa ei näyttelystä mitään huonoa sanottu. Muutamassa oli maininta ”inspiroiva”. Inspiroiduin siis ja kaivoin kännykän esiin ja suuntasimme kuvia näppäillen kotia kohti.





(Onkohan tuo ensimmäisen kuvan vihreä Fujin vihreä? Kim Simonssonin töissä on sammaleen vihreä ja junassa VR:n vihreä.)