Tänään oltiinkin mie sie seudulla eli Kaakkois-Suomessa, Kouvolassa. Ikänä tollasesta paikasta ollut kuullutkaan. Oli miten oli, niin siellä oli esillä Markus Varesvuon lintukuvia, taisivat olla pääasiassa hänen uusimmasta kirjastaan. Kirjan hankin jokin aika sitten, joka onkin varsin vaikuttava kuviltaan ja laadultaan. Olikin hienoa nähdä kuvat neljä kertaa isompina ja todeta, että laatu ei kärsinyt lainkaan ja katselu oli vielä nautittavampaa. Näyttelyn nimi Selviytyjät liittyy jotenkin Suomi100 teemaan ja kuvaa jotenkin suomalaisten eläinten selviytymistä. Kuvat nyt eivät ihan 100%:sti tähän teemaan menneet, mutta mitä pienistä. Näyttelyssä oli esillä myös Jussi Mäntysen veistoksia ja Minna Pyykön maalauksia. Valitettavasti häikäistyin valokuvista niin, että muu jäi vähemmälle katsomiselle.

Paluumatkalla poikkesimme Verlaan. Siellä oli Lassi Kujalan töitä yksi ladollinen. Lassin epäonneksi meidän kierros meni väärin päin. Hienoja kuvia toki, mutta ei oikein tuon Varesvuon jälkeen iskenyt. Kadehdittavan hieno kuvausympäristö ja -seutu, josta moni kuvista olikin saanut inspiraationsa.

Verlassa näin myös elämäni ensimmäisen kerran kalliomaalauksen. Jonkun aikaa sitä joutui etsimään ja osa siitä hahmottuikin kun sen kerran onnistui näkemään.

–

–

–

Tie vei tänään Hämeenlinnaan ja takaisin. Hämeenlinnassa taidemuseossa Werner Holmberg ja Yhteiset kuvamme. Holmbergin kohdalla kateeksi käy, miten hän saikin sen valon aina osumaan just siihen mihin kuuluukin. Miten metsässä ja puussa sattuikin olemaan reikä just siinä kohdassa. Holmberg kuoli jo 30-vuotiaana. Siitä huolimatta ehti kierrellä paljon Eurooppaa ja Suomea ja tehdä useita klassikkoja. Tie Hämeessä työtä ei tähän näyttelyyn oltu saatu. Toisessa rakennuksessa on esillä kuvia taidemuseon omista ja muista hämäläisistä kokoelmista. Kattava setti suomalaista taidetta. Ei varsinaista teemaa, paljon katsottavaa.

Taidemuseolla on hienot kokoelmat ja niistä saa varmasti vielä monta näyttelyä kun laittaa vähän omista ja lainaa muilta loput. Harmittavaa onkin, että näytttelytilana oleva vanhempi rakennus on aika vanhanaikainen. Pimeät salit ja työt valaistu ledeillä. Monen työn kohdalla jos työtä haluaa tarkastella tarkemmin muodostuu järkyttävä varjo. Monessa isossakin työssä voi olla ihan pikkiriikkisiä yksityiskohtia, joita ei kolmen metrin päästä erota. Miksi ne siihen olisi maalattu ellei katseltavaksi. Alakerrassa kamera on no-no, mutta yläkerrassa vastaavaa tarraa en huomannut. Yläkerrassa on hopeinen reunaviiva, jota ei saa ylittää (vaikka työt oli suojattu lasilla), alakerrassa ei ole. Sitten ne hyvää tarkoittavat vartijat vai mitä ovat. Yksi vartija kun liikkuu jatkuvasti huoneesta toiseen niin tulee sellainen olo, että olisi jotain pahaa tekemässä, ahdistavaa. Toisessa rakennuksessa taas. Ilmaa ja valoa riittää ja vartija voi hanskata yhdellä silmäyksellä koko salin. Valaistuksesta en voi olla mainitsematta viimevuotista Ester Heleniuksen näyttelyä. Esillä oli yhtenä hänen päätyönään pidetty Yksinäinen kalla. Ajattelin, että kuinka noin ruma työ voi olla hänen parhaimpiaan. Myöhemmin syksyllä sama näyttely tuli Saloon. Sama työ, kuin uudelleen maalattuna. Värit olivat aivan erilaiset. Nyt ymmärrän paremmin.

No sain punasyyskorennon ja sitten jatkoimme Riihimäelle. Riihimäen taidemuseossa museon omista kokoelmista Taiteilijattaret. Tämän museon henki ja elämä on Tatjana ja Pentti Wähäjärven lahjoittama kokoelma. Niistä on saatu aikaan hyvin edustava suomalaisten naistaiteilijoiden näyttely. Eihän nämäkään tilat nyt varsinaisesti mitkään taidenäyttelytilat ole, mutta rauhassa sai kulkea. Näinä aikoina on hienoa jos julkinen sektori saa pitää edes auki jonkun kulttuurikohteen.

Riihimäellä oli – kuinka ollakaan – esillä myös Antti Leinosen metsäpeurakuvia, Metsästysmuseossa. Kuinka ollakaan – olen tänä kesänä ostanut kaksi Leinosen metsäpeurakirjaa. Toisen kirpputorilta ja toisen alennuskirjakaupasta. Mukavahan sitä oli katsoa kuvia vähän isompinakin. Kuvia täydensivät kattavat tekstit.

Samassa pihapiirissä Metsästysmuseon kanssa on Suomen lasimuseo. Sielläpä oli esillä Suomi100 teeman mukaisesti 100 tarinaa lasista. En tiedä miten oli kerätty. Idea oli ihan hauska ja osa tarinoistakin. Sata oli siinä vaiheessa päivää jo aika paljon, varsinkin kun alakerran kahvila antoi aika tylyt pakit, jonka vuoksi energiatasoni alkoi olla jo punaisemmalla kuin Iittalan pallo tai pihlajanmarjat.

–

–

–

–

Laitettiin elämä risaseks ja vingutettiin Museokorttia oikein kunnolla. Ensin kavuttiin taidemuseolle, jossa Robert Doisneau – Minun Pariisini (My Paris). Nimestä voi päätellä, että kuvat ovat Pariisista. Joko olen unohtanut mitä Helsingin Tennispalatsissa oli esillä kymmenen vuotta sitten tai sitten nämä olivat minulle suurelta osin ennen näkemättömiä. Lapsikuvat yhdessä ja taiteilijamuotokuvat toisessa huoneessa olivat varsinkin mainioita. Fernand Legerin kuva olisi ollut maukas jos olisi ollut värinä. Picassosta löytyi kyllä väriversiokin. Järjestettyjä tai lavastettuja – aivan sama. Kuviin ja ihmisiin pystyi samaistumaan ja monen kuvan kohdalla mietti jospa olisi itsekin elänyt tuota aikaa. Vertailuja muihin kuvaajiin ei näiden perusteella kannata tehdä. Esillä oli hänen tuotannostaan niin pikkiriikkinen osa. (Kun näiden klassikoiden makuun päästiin, niin en malta edes laskea, kuinka monta yötä vielä nukutaan, ennen kuin Veturitallin Elliott Erwitt näyttely aukeaa.)

Alla olevista kuvista ensimmäinen on vasta kuuluisaksi tulossa oleva kuva. Jälkimmäinen, ellei ole vielä tullut selväksi lienee Doisneaun tunnetuin työ. Sitten pihalle ja liukumaan mäkeä alas.

—

—

Mäen alle kun pääsee tois puol jokke ja ottaa jyrkän oikean pääsee Wäino Aaltosen museolle. Siellä yksi kesän suosikkinäyttelyistä, Jacob Hashimoto – Giants and Uncertain Atmospheres. Ensimmäisessä kuvassa oleva (Armada 2010) työ on jo yksistään leuat loksauttava mobile. Olen nähnyt muitakin vähän ”vastaavia”, mutta en tässä laajuudessa ja näin tarkkaa työskentelyä. Kuvittele nuo laivat tekemään aaltoja pitkin ja poikin. Eniten julkisissa kuvissa on varmaan ollut kymmenen metrin korkeutta hyödyntävä Gas Giant 2014. Onhan siellä muutakin. Töistä voi hakea värejä, kuvioita tai muotoja. Välillä ne näyttävät kaksiulotteisilta vaikka monessa osaset ovat kuudessakin tasossa. Eri osien määrää ja niiden yhteensopimista eri töissä ei voi kuin ihmetellä.

Armada työn edessä näkyi jonkun aikaa sydämen muotoinen valoläikkä. Ajattelin ensin, että onko tämä osa teosta. Ei kai sentään. Kiss You Turku.

—

—