Hannu Hautala – Poika joka rakasti lintuja

Sain kyydin Veturitallille ja takaisin niin tuli tämä käytyä. En noissa pakkasissa lähde mitään näyttelyää kävellen katsomaan. Aikaahan olisi vielä melkein sata päivää odotella suotuisampia säitä.

Katsoin kuvat, mutta muun ohjelman jätin seuraavaan kertaan. Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei niin Hautala-fani olisikaan. (Itse diggailen Jorma Luhtaa enemmän.) Lintukuvia tietenkin, monta. Joukossa luonnollisesti monta hyvääkin. Tarkoitan, edelleen hyvää kun ottaa huomioon millaisessa lintu- ja luontokuvatsunamissa nyt ollaan. Mustavalkokuvia olisi voinut olla enemmänkin. Maisemakuvat olivat niitä, jotka minua miellyttivät.

Olin edellisenä päivänä saanut luettua Hautalan elämänkerran Markku Turunen: Nokikkain. Julkaistu 2007 eli ennen Hautalan kuolemaa. Kirjassa kerrotaan suomalaisen luontokuvauksen historiaa ja siitä mikä Hautalan rooli oli. Yhdellä sanalla sanottuna: merkittävä. Tekstistä saa perspektiiviä sille, mistä on aloitettu ja lähdetty liikkeelle. Kirjan loppuvaiheilla päästiin myös suureen manipulaatiokeskusteluun. Helsingin Sanomien osalta tämä kahakka päättyi Hautalan kirjoitukseen. Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjoituksessa Hautala kirjoittaa: ”Keskustelun suurin harha on siinä, että eihän kukaan voi tehdä kuvia tietokoneella tyhjästä. Ensin ne kuvat on haettava, vanhaan malliin.” Voi että, kun ne keskustelijat olisivat silloin arvanneet mihin maailma menee.

Näyttely kannattaa käydä katsomassa ja tuo kirja kannattaa lukea.

Jäätäviä kukkia

Olen joskus kuullut, lukenut tai muuta vastaavaa, että talvi on niin pal hieno kun se tekee ikkunoihin jääkukkia. Just joo. Asutussa talossa, niissä ole mitään romantisoitavaa. Lämpövuotoa tarkoittaa, pokat mätänee ja ties mitä. Jossain meidän koti on maailman paras koti ihasteltiin vanhoja ikkunoita, sellaisia joissa lasi on ”valunut”. Niistä ikkunoista näe joka kohdasta läpi ja kiikareilla ei senkään vertaa. Kerrankin kun joku harvinainen lintu laskeutuu lähipensaaseen niin mitään et näe. Niih.

Niihin kukkasiin

Voi kylmyys

Milloin tämä ainakin viikon kestänyt kylmyys loppuu. Kaksi tuntia kompurointia luonnon helmassa ja kylmyys käy ytimeen. Pakkaset ovat niin harvinaisia, ettei osaa enää pukeutua oikein. Hyvä, että jalat pysyivät lämpiminä.

Kävin katsomassa olisiko kurjet jo tulleet, jospa niilläkin olisi samanlainen ikävä kevääseen kuin minulla. No eivät olleet, eikä päässyt karpaloitakaan poimimaan.

Kuva on Teijon kansallispuistosta, Hamarijärveltä, vakiokahvipaikalta.

Luonnollista pehmeää piirtoa

Eipä tarvitse horisontista lintuja hakea, eikä miettiä objektiivien reuna- tai juuri muutakaan piirtoa. Sumussa mennään. Kylmä ei ollut, eikä tuullut. Myöhemmin sitten tulevalla viikolla valitetaan sitä. Vaikka on tuollainen rokka, niin välillä maisema näyttää kuitenkin valoisammalta, erikoinen ilmiö. Se tuli taas huomattua, että jos kamerassa on lintutötterö kiinni, niin ei sitä siitä hevin irrota. Helpompi on kaivaa puhelin taskusta. Mikäli on laskutilaa (pyörän tarakka) ja kuljetuskapasiteettia, niin sitten voisi ottaa mukaan X-E4:n ja Ei se enää paljoa tekisi kulkemiseen lisärasitusta. Tavaroiden mukana ronttaaminen vaan on päivä päivältä ainakin henkisesti työläämpää. Olen hankkimassa uutta kaukoputkea ja sen pitäisi jäädä painoltaan noin kiloon ja jalusta mielellään alle kahteen. Kiikarien tilalle monokulaari. Siinä on polkupyörällä helposti kuljetettava setti. Kamera pääsee mukaan jos on kiltisti.

Ei aivan turha retki ollut, laulujoutsen ja punatulkku näkysivät. Ajattelin, että mitään joutsenta pienempää ei tuossa sumussa näkisi, eikä joutsentakaan koska se on valkoinen.

Turku-päivä

Pääsin sitten viimein Turkuun. Museokortin ulkoiluttamista.

ArsNovassa Matti Rag Paananen. Hauskoja, teräviä, helppoja katsella, ilolla tehtyjä akryylimaalauksia kovalevylle. Tuotanto on laaja ja suurin osa töistä on hänen taitelijakodissaan. Täällä oli vain 130 työtä.

Turun taidemuseossa Nelli Palomäki. Hienoja, taidokkaita voisiko sanoa oikeita valokuvia. Isolle filmikoolle, veikkaan 8X10 tuumaa, isoja vedoksia. Tarkennus ja terävuusalue hienosti hallittu. Kohteet erottuvat hyvin taustasta. Verrattuna joihinkin näyttelyssä oleviin pigmenttivedoksiin ero jäljessä on silmin huomattava. Eikä niihin olisi saanut koskeakaan. Meni valitettavasti tekniikan ihmettelyksi, mutta noista kolmesta kuvasta voi päätellä jotain aiheesta.

Hyvä reissu. Hyvä Turkku.

Negojen digitoimista

Iskipä sitten tämäkin villitys. Aloin käydä läpi vanhoja negoja ja dioja. Lähinnä haen mahdollisia perhekuvia. Eipä niistä mitään kultajyviä ole vielä löytynyt. Kalustossa hain edullisinta vaihtoehtoa. Ostin Cinestillin valopöydän, rullafilmi maskin, mustaa kartonkia, joista askartelin erilaisia pimennysmaskeja. Objektiiviksi hankin 7Artisanin 60mm/2.8 makron. Filmikokoja on 6X6, dia ja kino. Valoin systeemit raakkasin aika pian hinnan vuoksi. Saan noillakin kaluilla riittävää laatua ja tarvittaessa voin teettää skannit vaikka jossain palveluntarjoajalla. Uusia ohjelmistoja en ole vielä tarvinnut. Mustavalkonegat mennyt käyriä kääntämällä. Kyllähän noita nopeasti kuvaa, mutta karvanpoisto ja muut säädöt vie aika paljon aikaa.

Seuraavat kolme kuvaa ovat Somerolta 22.1.1976, kuvattu Yashica-Mat kameralla. Paikka ja päiväys tiedetään, silloin viitsin vielä kirjata tietoja, mutta kun päästiin kinoon, niin tu otapa unoohtui aika pian. Siksi vastaan on jo tullut ja tulee kuvia, joiden ajasta ja paikasta ei ole mitään muistikuvaa. Omituinen harrastus. Värinegojen skannausta täytyy vielä harkita, koska jossain minulla pitäisi olla kuvista paperikopiot. En muista niitä poiskaan heittäneeni.

Lämpösumma alitettu

Pyörällä 16 km ajassa 1:38 pakkasta -10 tekee omalla, itse keksityllä laskukaavalla tuloksi -15680. On yhtä kuin liian kylmä. Matka tai pakkanen pitäisi puolittaa niin tarkenisi.

Tarkoitus oli mennä testaamaan kenkiä. Kokeilin Salomon Toundra jalkineita pyöräilyssä. Edellisen päivän kuuden km:n kävelylenkillä -7 asteen pakkasessa ne suorastaan lämmittivät. Tästä rohkaistuneena siis. Eivät olleet niin lämpimät kuin toivoin. Ei tosin niin kamalaa kuin tavallisilla talvikengillä. Pyöräilyssä vaan on joku juttu, joka saa jalat palelemaan, vaikka jalat koko aika heiluvatkin. Tuo kylmyys meni koko kroppaan, ei yksin jalkoihin – vaikka ajasta voi päätellä – maltillisella nopeudella ajoinkin.

Vaatteita oli päällä 15 yksikköä + kengät. Enempää en voi laittaa enkä taida paksumpiakaan hommata. Kävellään ja odotetaan lämpimämpiä säitä. (Varmaan alkaa taas helvetilliset tuulet kun päästään lähelle nollaa.)

Kuvassa on Wiurilanlahti (Salo) ja kaukana näkyy Vuohensaari.

Salo Perniö Latokartanonkoski

Lämpötilan yllättävä nousu sai vetämään ulkoilupöksyt jalkaan. Chauffööriltä antoi kyydin Latokartanonkoskelle. Kymmenien käyntikertojen jälkeen täällä jaksaa ja viitsii käydä, ympäri vuoden. Tulipa vastaan jopa kaksi turkulaista, jotka eivät olleet ennen käyneet ja pitivät paikkaa hienona.

Hauskoja nuo jäiset astinlautat. Samanlaisia, mutta kivistä aseteltuja näkee puutarhoissa. Sielläkin on tarkoitus, että jalat pysyvät kuivina. Se täytyy tunnustaa, että vanhemmiten ja kun ei ole yksin liikkeellä on kulku paljon varovaisempaa ja vähemmän riskejä ottavaa.

Vettä riittää ja koski virtaa vuolaana. Perussalolaista, isolta valuma-alueelta tulevaa cafe lattea.

Ei muuta raportoitavaa – paitsi saukko ja vihervarpunen.

Reippaina käymme

Ei anneta pakkasen voittaa. Melkoisen rapsakkaa oli puhallus Halikonlahdella, vaikka pakkasta ei ollut ”kuin” 11 astetta. Ottaa päähän fyysisesti kun Halikon- ja Wiurilanlahden yli puhaltava tuuli tuivertaa pipon läpi ties miten syvälle otsalohkoon. Metsässä oli ihan siedettävää. Reitillä nähdyt punarinta, kottarainen ja mustarastas saivat hetkeksi lämpenemään. Kun on jotain mielenkiintoista tekemistä tai muuta mielihyvää, niin ei palele lainkaan (pois lukien dronen lennättäminen).

Lintukuvauskausi avattu

En uskaltanut mennä lähemmäksi ku ei ollu pullaa mukana. Ei näistä päälle päin näy kuka on pullasorsa ja kuka villisorsa. Aika monella on pakenemissuunta kohti jokea. Pitääkin seurata kun seuraavan kerran kohdataan. En tällä vielä räjäyttänyt pankkia, jätin vähän varaa parantaa.

Toinen kuva on Salonjoesta Moision riippusilllalta ylävirtaan kohti Pertteliä. En tiedä kun ei koulussa opetettu, että missä kohtaa Uskelanjoki muuttuu Salonjoeksi. Ehkä tuolla seuraavalla sillalla.