(Kevät)retki Tallinnaan
Luulin matkaa varatessa, että täällä peipposet jo laulelee joka oksalla ja västäräkkejä sinkoilee tiheämmin kuin Wolt-kuskeja. No ei. Eikö se riitä, että asteita on vähän niin pitääkö vielä tuullakin ja eivätkö nuo riittäisi, niin pitääkö tuulla vielä puuskissa. Alkoi reisi palella kun en huomannut pakata pitkiä kalsareita mukaan.
Ensimmäinen kuva. Perinteinen A View from the Window -kuva. Tällä kertaa ei oltu padel-kentän puolella hotellia.
Seuraava päivä oli Kadriorg-päivä. Säästä huolimatta kävellen mennään, pitää saada happea ja liikuntaa.
Kadriorgin taidemuseossa vierailijana Serlachiuksen taidemuseo. Muutama sellainen, joita en muista nähneeni Mäntässä. Hyvä kokonaisuus. Tuossa sisääntulokuvan perällä on Hugo Simberg: Veljekset. Samat pojat, jotka kantavat haavoittunutta enkeliä.
Seuraavana Kumu. Tarkoitus ei ollut kiertää koko museota vaan käydä katsomassa vain vaihtuvat näyttelyt. Saksalais-virolaisyhteistyönä tehty Spiegel Im Spiegel. Täällä oli yksi teospari, en tiedä oliko se pariksi tarkoitettu, mutta sellaisena sen koin. Gerhard Richterin: Birkenau ja Arvo Pärtin käsikirjoituksia ja musiikkia. Katsot Birkenau teosta ja taustalla soi Pärtin sävellys Spiegel im Spiegel (viulu ja piano) en ymmärrä miten kovin se iski. Aivan sama missä kohtaa seisoi ja mitä katseli, niin musiikki meni niin syvälle tunteisiin. Käsittämättömän vahva lataus. Kun kerran päädyt ajattelemaan Birkenauta ja nykypäivän tilannetta, ei voi kuin itkeä. Kuuntelin tätä myöhemmin YouTubesta ja luin kommentteja. En ole ainoa, jolle tuo kappale on pudonnut, johonkin erikoiseen tilanteeseen liittyen.
Päivän loppuun toinen perinteinen aihe, valitettavasti jo vuodesta 2022.
Seuraava päivä oli Telliskivi-päivä eli Fotografiska. Paljon puhuttu ja kehuttu Anton Corbijn. Kuvaa kaikkien tuntemia julkisuuden henkilöitä, muusikoita, taiteilijoita, näyttelijöitä jne… Täytyy myöntää, että vähän liioittelin, oli siellä joku never heard joukossa. Hyviä kuvia, en kiistä. Ikoninen Nick Cave, missä Nick on aivan itsensä näköinen, Captain Beefheart oli upea ja monta muuta. Olen nähnyt näitä ainakin kerran Tukholmassa ja kerran Hampurissa. Odotin aika paljon, mutta ilmeisesti aika on kullannut muistot niin, ettei enää iskenyt samalla lailla kuin ennen. Pitää myös kysyä: Missä oli Johnny Rotten?
Yksi yllätys oli. Eiliseen Kumu-käyntiin viitaten. Hän on täällä tänään: Gerhard Richter.
Toisena mielenkiintoisena näyttelynä latvialaisen Inta Rukan s. 1958 kuvia. Kuvaa henkilökuvia ihmisistä, joita kukaan ei tunne. Vähän liioittelen, naapurit ja sukulaiset varmaan tuntevat – minä en tuntenut ketään. Mielenkiintoinen kontrasti Corbijniin. Kun peilaa näitä kuvia ja kuvien henkilöiden tarinoita viimeiseen 35 vuoteen eli Latvian viimeisen itsenäistymisen aikaan, voidaan puhua isosta kulttuuriteosta.
Se on ihme juttu kun kuvaan vaivaudutaan tekemään joku teksti kuvaa taustoittamaan, niin onko se pakko tehdä niin pienellä ja pimeällä, että sitä ei näe lukea tai kykene lukemaan kun selkä ja jalat ei taivu lukuasentoon. Ei sitä ihmisen tarinaa aina päältä näe.
Edelleen kevättä odotellessa
Näyttää tuo matkailu painottuvan Halikon- ja Wiurilanlahden maisemiin. Selvähän se kun ei oikein muuallekaan pääse.
Oli sellainen ilta, ettei tuullut lainkaan. Tuntui melkein lämpimältä. Hiljaistakin oli. Wiuruilanlahti vapaa jäistä. Onkohan käynyt niin, että koko Suomi suli kerralla, eikä tänne etelään tulla turhaan aikaa kuluttamaan vaan jatketaan suoraan pesäpaikoille. Hanhia toki on. Odotan vielä viikon, että lämpenee ja iltaisinkin voi mennä ilman pitkiä kalsareita kierrokselle. Muussa tapauksessa manaan sellaisen kirouksen, että koko lahti ja naapurilahti ja Vuohensaaren salmi kiehuu. No, jos ei lämpene niin voin ehkä odottaa toisen tai kolmannenkin viikon. Sen jälkeen kyllä manaan sellaisen kirouksen, että jokilaiva jämähtää ikuisesti poikittain Salonjokeen ja sen jälkeen siitä kulje yksikään silakkavene syysmarkkinoille. Että sillai.
Silmitön talvi, järjetön sää
Sellattiin laulaa Miljoonasade ja jatkaa: ”Meitä ei kylmetä routa ei jää.” Ei ole tuota kappaletta tehty luonnon olosuhteisssa. Olkoon vaan lämmin maaliskuun alku, mutta kun tuulee tuota jäätä pitkin, vaikka etelän suunnasta tuleekin, niin kylmä on. Eikö voisi jo oppia ja pysyä kotona.
Saharan hiekkalaatikko pöllyää
Pitihän sitä tätäkin ihmettä käydä katsomassa. Täytyy sanoa, että melkoisen ylimainostettu tämä ”Saharan hiekka värjää aamu- ja iltataivaan tsykedeelisen punaiseksi” -tapahtuma. Aivan auringonlaskun aikana oli oranssia ilmassa, mutta pari minuuttia myöhästyin. Vasemmassa reunassa on muuten harmaahaikara. Toinen kuva on noin viisitoista minuuttia ennen pimeyden alkamista. Kylmäkin oli.
Hämärän ja pimeän aikaan keväällä ja syksyllä Halikonlahdella parasta on äänimaailma kun joutsenet, hanhet, sorsat, kurjet ja haikarat keskustelevat keskenään.
Haloo, kuuleeko kukaan
Halota päivää. Tällainen näky verkkokalvolla. Asiaa kun pikaisesti tutkii, selviää, että kyseessä on haloilmiö jne jne pälä pälä. Kyllähän minä sen tiesin. Samoin sen, että yleisin halotyyppi on 22 asteen rengas. Se ei ole minulle vielä selvinnyt, että mistä mihin minne millä se 22 astetta mitataan. Asiantuntijat ja asiaa tuntevat toistavat kaikki samaa. Sama juttu monessa muussakin asiassa. Jostain tuotteestakin kun yrittää hakea jotain tarkempaa tietoa, tulos on usein nolla kaikkien lainatessa samaa markkinointimateriaalia. Yhden jalustan kohdalla oli jostain syystä poikkeus, yksi toimittaja osasi jostain syystä kertoa jalustan korkeuden kun jalat on auki ja keskiputki alhaalla.
Tehköön joku vaikka Legoista haloilmiön jos sitten ymmärtäisin. En mene takuuseen.
Auringon voima
Ihmeesti tuo valo saa liikkeelle. Raskaan aamuisen kukkakuvauksen jälkeen lähdin vielä iltapäivällä Vuohensaareen kevyelle kävelylle. Hippiäistä hain, mutta ilmeisesti Suomen pienin lintu on entisestään pienentynyt. Ei kanta vaan yksilöt. (Kolibrien kuvauksesta ei tulisi mitään.) Puukiipijä olis kelvannut ja pikkutikka ja palokärki. Tuosta käpytikasta ei saa pikkutikkaa vaikka se menisi vielä vähän enemmän kyttyrään. Rannalla odotti jo rantavahti. Vaikka kuvasta voisi päätellä, niin Vuohensaari ei ole nakuranta – edes talvella.
Mukavaa oli, pääsi välillä oikein kuvausasentoonkin eli polvilleen. Millejä jäi puuttumaan. Mukana oli vain 100 – 400 (X1,5) ja puhelin. Olishan se kiva olla 35mm, 50mm, 70mm ja makrokin mukana. Sen verran on vielä järkeä päässä, että dronea ei pikkukävelyille oteta mukaan.
Polkupyöräilevä kuvaaja herää talviunilta
On ollut raskas helmikuu. Pakkasta pakkasen perään, eikä ole meikäläisestä luontoulkoiluun. Lenkkiä ja kuntoportaita on muuten heitetty, mutta ne ovat eri juttu. Monesti lenkki tosin sattui menemään siihen kaupunginosaan, missä on nähty nokkavarpusia. Turhia kierroksia ovat olleet.
Tänään lämpömittarin sininen viiva otti rohkean hypyn ylöspäin ja lämpötilan noustua -5 asteen paikkeille aloin pukeutua.
Ei ihan turha 14 kilometriä. Hiirihaukka, piekana, turkinpulu ja niinpalihanatalvimaisema. Sekin tuli taas todettua, että on se mun kuvaaminen (ainakin talvella) yhtä sähläämistä. Reppua, hanskaa, polkupyörää, sumeita linssejä, vääriä asetuksia … Onneks ei ollu hiki.
Hannu Hautala – Poika joka rakasti lintuja
Sain kyydin Veturitallille ja takaisin niin tuli tämä käytyä. En noissa pakkasissa lähde mitään näyttelyää kävellen katsomaan. Aikaahan olisi vielä melkein sata päivää odotella suotuisampia säitä.
Katsoin kuvat, mutta muun ohjelman jätin seuraavaan kertaan. Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei niin Hautala-fani olisikaan. (Itse diggailen Jorma Luhtaa enemmän.) Lintukuvia tietenkin, monta. Joukossa luonnollisesti monta hyvääkin. Tarkoitan, edelleen hyvää kun ottaa huomioon millaisessa lintu- ja luontokuvatsunamissa nyt ollaan. Mustavalkokuvia olisi voinut olla enemmänkin. Maisemakuvat olivat niitä, jotka minua miellyttivät.
Olin edellisenä päivänä saanut luettua Hautalan elämänkerran Markku Turunen: Nokikkain. Julkaistu 2007 eli ennen Hautalan kuolemaa. Kirjassa kerrotaan suomalaisen luontokuvauksen historiaa ja siitä mikä Hautalan rooli oli. Yhdellä sanalla sanottuna: merkittävä. Tekstistä saa perspektiiviä sille, mistä on aloitettu ja lähdetty liikkeelle. Kirjan loppuvaiheilla päästiin myös suureen manipulaatiokeskusteluun. Helsingin Sanomien osalta tämä kahakka päättyi Hautalan kirjoitukseen. Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjoituksessa Hautala kirjoittaa: ”Keskustelun suurin harha on siinä, että eihän kukaan voi tehdä kuvia tietokoneella tyhjästä. Ensin ne kuvat on haettava, vanhaan malliin.” Voi että, kun ne keskustelijat olisivat silloin arvanneet mihin maailma menee.
Näyttely kannattaa käydä katsomassa ja tuo kirja kannattaa lukea.
Jäätäviä kukkia
Olen joskus kuullut, lukenut tai muuta vastaavaa, että talvi on niin pal hieno kun se tekee ikkunoihin jääkukkia. Just joo. Asutussa talossa, niissä ole mitään romantisoitavaa. Lämpövuotoa tarkoittaa, pokat mätänee ja ties mitä. Jossain meidän koti on maailman paras koti ihasteltiin vanhoja ikkunoita, sellaisia joissa lasi on ”valunut”. Niistä ikkunoista näe joka kohdasta läpi ja kiikareilla ei senkään vertaa. Kerrankin kun joku harvinainen lintu laskeutuu lähipensaaseen niin mitään et näe. Niih.
Niihin kukkasiin
Voi kylmyys
Milloin tämä ainakin viikon kestänyt kylmyys loppuu. Kaksi tuntia kompurointia luonnon helmassa ja kylmyys käy ytimeen. Pakkaset ovat niin harvinaisia, ettei osaa enää pukeutua oikein. Hyvä, että jalat pysyivät lämpiminä.
Kävin katsomassa olisiko kurjet jo tulleet, jospa niilläkin olisi samanlainen ikävä kevääseen kuin minulla. No eivät olleet, eikä päässyt karpaloitakaan poimimaan.
Kuva on Teijon kansallispuistosta, Hamarijärveltä, vakiokahvipaikalta.
