Yearly Archives: 2017

Taidetta salolaisille, jotka Turkuun vaeltavat

Laitettiin elämä risaseks ja vingutettiin Museokorttia oikein kunnolla. Ensin kavuttiin taidemuseolle, jossa Robert Doisneau – Minun Pariisini (My Paris). Nimestä voi päätellä, että kuvat ovat Pariisista. Joko olen unohtanut mitä Helsingin Tennispalatsissa oli esillä kymmenen vuotta sitten tai sitten nämä olivat minulle suurelta osin ennen näkemättömiä. Lapsikuvat yhdessä ja taiteilijamuotokuvat toisessa huoneessa olivat varsinkin mainioita. Fernand Legerin kuva olisi ollut maukas jos olisi ollut värinä. Picassosta löytyi kyllä väriversiokin. Järjestettyjä tai lavastettuja – aivan sama. Kuviin ja ihmisiin pystyi samaistumaan ja monen kuvan kohdalla mietti jospa olisi itsekin elänyt tuota aikaa. Vertailuja muihin kuvaajiin ei näiden perusteella kannata tehdä. Esillä oli hänen tuotannostaan niin pikkiriikkinen osa. (Kun näiden klassikoiden makuun päästiin, niin en malta edes laskea, kuinka monta yötä vielä nukutaan, ennen kuin Veturitallin Elliott Erwitt näyttely aukeaa.)

Alla olevista kuvista ensimmäinen on vasta kuuluisaksi tulossa oleva kuva. Jälkimmäinen, ellei ole vielä tullut selväksi lienee Doisneaun tunnetuin työ. Sitten pihalle ja liukumaan mäkeä alas.

 

Mäen alle kun pääsee tois puol jokke ja ottaa jyrkän oikean pääsee Wäino Aaltosen museolle. Siellä yksi kesän suosikkinäyttelyistä, Jacob Hashimoto – Giants and Uncertain Atmospheres. Ensimmäisessä kuvassa oleva (Armada 2010) työ on jo yksistään leuat loksauttava mobile. Olen nähnyt muitakin vähän “vastaavia”, mutta en tässä laajuudessa ja näin tarkkaa työskentelyä. Kuvittele nuo laivat tekemään aaltoja pitkin ja poikin. Eniten julkisissa kuvissa on varmaan ollut kymmenen metrin korkeutta hyödyntävä Gas Giant 2014. Onhan siellä muutakin. Töistä voi hakea värejä, kuvioita tai muotoja. Välillä ne näyttävät kaksiulotteisilta vaikka monessa osaset ovat kuudessakin tasossa. Eri osien määrää ja niiden yhteensopimista eri töissä ei voi kuin ihmetellä.

Armada työn edessä näkyi jonkun aikaa sydämen muotoinen valoläikkä. Ajattelin ensin, että onko tämä osa teosta. Ei kai sentään. Kiss You Turku.

Nuutajärvi – Sydämen puolella

Nuutajärvi on myös paikka, jossa tulee käytyä joka kesä – viime kesä jäi kyllä väliin – kesänäyttelyssä. Tämän kesän teema oli Sydämen puolella – Korut ja kunniamerkit. Näissä näyttelyissä tulee useimmiten ihmeteltyä ja ihasteltua lasin monipuolisuutta, miten sillä on enemmän ulottuvuuksia kuin maalauksella tai veistoksella. Sen heijastukset, läpinäkyvyys, väri, varjot, varjon värit, elävyys. Monessa työssä oli hienosti yhdistetty lasia muihin materiaaleihin.

Alla olevissa kuvissa Markku Salo – Kunniallinen merkitys 2017, Johannes Rantasalo – A-luokan DADA-mitali yhdellä banaanilla 2017 ja Ritva-Liisa Pohjalainen – Kaikki kaikessa. Rantasalon työ on huikea. Tässä yhteydessä ja tässä ajassa mitalille voisi olla useitakin saajaehdokkaita. Hei, oliko tämä kantaa ottava teos? Pohjalaisen työssä on hieno tekniikka ja siinä tulee esiin juuri äsken mainitsemani ulottuvuudet.

Ehdottomasti kannattaa poiketa ja tehdä vaikka tikusta asiaa.

—-

Someron kivimeijerin kesä 2017 – Paimionjoki-näyttely

Jokakesäinen kohde – vaikka ei viime vuonna oltukaan – Someron kivimeijeri. Hieno kokonaisuus taas tarjolla, mielenkiintoiset näyttelyt ja Antero Kare erinomaisena oppaana. Paikan omilta sivuilta selviää tämänkertainen tarjonta. Alla olevissa kuvissa Antero Kare – Abacan karhu, Nora Paakkanen – Lopullinen totuus, Tapio Heikkilä – valokuvia ja Tarja Trygg – solarigafeja.

Tapio Heikkilän työ on valtava dokumentti tuleville vuosille. Koko Paimionjoen järviketju on dokumentoitu jostain mistä lie Marttilasta Somerniemen perukoille asti. Ketjun alkupään järvestä osa on Tammelan puolella. Dokumentoinnin tarkkuus ja sen toistettavuus, tallessa olevine koordinaatteineen on huikeaa. Ihminen kun näkee valokuvan hän alkaa tutkia mistä se on otettu, mitä tutumpi paikka ja tutumpi ihminen, sitä enemmän hän siitä innostuu. Vaikka kulkisit sitä kuvassa olevaa siltaa pitkin joka päivä, niin silti jaksat innostua sen kuvasta. Ajatteleppa, kuinka montaa ihmistä tuolla ketjulla voitaisiin yhdistää. Oma mielimaisema on siellä toisessa päässä ja minua kiinnostaa sen vesistön hyvinvointi – toivotaan, että siellä toisessakin päässä on joku kaltaiseni.

Omalla tavallaan vastakohta edellisille insinöörintarkalle dokumentoinnille ovat Tarja Tryggin solarografiat. En usko, että vastaavia kuvia pystyy enää kukaan koskaan milloinkaan ottamaan uudelleen. Ei se mitään. Upeita ne olivat silti. Valotusaika on viikkoja, sinä aikana filmille tarttuu maisema, auringon kaari ja sen heijastus vedestä. Itselle ei ole tullut koskaan mieleen valokuvaa ottaessa, että mitä maisemassa tapahtuu seuraavan kuuden viikon aikana.

Kalustopäivitys – Olympus Tough TG-5

Tällä kertaa ostoslistalla oli paidantaskukamera. Ihastuin niin Olympuksen vauhdikkaisiin videoihin, että heti halusin samanlaisen. Samaistuin niihin nuoriin, jotka hyppivät iloisina jyrkänteiltä, sukeltevat umpiuppeluksiin ja juoksentelevat kurassa. Oikeasti halusin sellaisen kameran, joka kestää reilua ulkokäyttöä. Värin piti olla punainen. Netissä on paljon testejä ja tekstiä tästä mallista, esim tämä imaging-resource. Se kritiikki ja arviot, jotka koskevat pientä kennoa ja sen myötä tulevia vajavaisuuksia pitävät paikkansa, kuten dynamiikka, kohina ja CA! Testien ja varsinkin kommenttien awesome-pusi-pusi- hali-hali hehkutus pitää yrittää suhteuttaa. Tässä nyt on tällainen kenno ja se ei muuksi muutu – ota tai jätä. Tähän on varmasti markkinoinnilliset, tekniset, valmistustekniset ja taloudelliset syyt olemassa. Ei siis välipala-automaattia eikä verenpainemittaria tässäkään versiossa. Tällä mallilla on oma käyttäjäryhmänsä ja sille ryhmälle tämä kamera on paras sarjassaan.

Hajahuomioita: Kuvatessa, näytöllä on hyvä pitää vähintään histogrammi, mieluummin ne hälytysvärit. Kannattaa lähteä siitä, että jos joku on vaarassa palaa puhki, se palaa puhki ja jos jonnekin vaara tulla CA:ta, niin sitä tulee. Laukaisinnappi saisi olla herkempi – yhdellä kädellä selfietä ottaessa varsinkin. Kokeilin JPEG-kuvaamisessa SuperFine pakkausta, hirveetä jälkeä, kauheita kuminaamoja. Vaihdoin RAWiin ja kierrätän Lightroomin kautta. Lightroomin pitää sitten olla versiota 6. Kameraa asetellessa löytyi tutut Olympuksen menut. Minä onneton latasin suomenkielisen käyttöohjeen tein asetukset suomeksi. Välillä piti vaihtaa kieli englanniksi, kun ei ymmärtänyt mitä tarkoitettiin. Kävin myös lunttaamassa M1:n menuja. En muistanutkaan kuinka paljon siellä on kohtia. No, eipä siellä tarvitse kovin usein käydä. Hienoa, että edes valikoissa on joku systeemi mallien välillä. Voi kunpa se olisi myös nappuloiden sijoittelussa ja toiminnassa. TG_5:ssa tarkennuspisteen siirto tehdään pitämällä OK-nappulaa pohjassa ja sitten painellaan nuolia. Nyt painoin M1:ssä OK:ta ja ihmettelin kun mitään ei tapahtunut. Sormien liikeradat jäävät yllättävän nopeasti mieleen. Muuten nappuloiden käyttö sujuu ainakin kesäolosuhteissa, pienestä koosta huolimatta. Kohtuullisesti myös ilman lähilaseja. Joillekin voi tulla yllätyksenä, että pieneen kameraan ei mahdu isot näppäimet.

Netistä kommentteja luettuani ajattelin, että kaikesta ne kanssa valittaa. Huomaan, että olen itse samanlainen. Jatkan siis valittamista. Kamera ladataan USB-portin kautta, mikä ei ole valittamisen aihe. Valittamisen aihe on, että mukana ei tule akkulaturia. Osta vara-akku (60 – 70 euroa), osta laturi (70 – 90 euroa).  Kameraan ei saa kiinni linssisuojusta (aito Olympus kymppejä) – eikä tietenkään suodattimiakaan – paitsi ostamalla adapterin (kymppejä). Ei kuulosta reilulta, ei. Reilua on, että edellisten TG-4 mallien akut ja rensselit sopivat. Tuohon USB-lataukseen liittyen. En ole testannut miten kamera käy tyhjällä akulla powerbankia käyttäen. Latauspiuha tulee sivulta, joten kamera voi olla jalustalla. Timeläpsyjä jos joskus vaikka innostuis kuvaamaan. 

Tähän asti, tällä kokemuksella, pystyn elämään tämän kanssa. Vedenalaiskuvaus, mikroskooppi, videot, kuvausohjelmat, kompassi – en ole käyttänyt, kurkannut vain. Paitsi HDR-maisemaa, aika plattu oli. Perus- kotialbuminäppäilyyn ihan hyvä laite. Jatketaan tällä ja jäädään odottamaan seuraavaa mallia, josko siinä olisi isompi kenno ja taskugrilli. Siihen asti kuvaan mieluummin tällä kuin kännykällä. Tämä on paitsi puhelinta nopeampi käynnistymään ja nopeampi käyttää. myös paremmin käsissä pysyvä. Ottaisinko ainoaksi kameraksi maailmanympärimatkalle? No en. Luopuisin vaikka toisista varakalsareista, että saisin mukaan “paremman” ja “isomman” kameran.

Omalla rahalla ostin kivijalasta, joten saan sanoa mitä huvittaa ja säilyttää kameraa vaikka Aalto-maljakossa.

Muutama mallikuva. Kyllähän näistä näkee, että osaavissa käsissä kuvia tulee kameralla kuin kameralla : ) (Omat sivut, saan kehua kuinka paljon vaan). Jatkossa PT-alkuiset kuvat ovat Toughilla kuvattuja.

 

Tummasyyskorento

Tänään Puolakkajärvellä. Lämmin päivä, mutta aika kova tuuli. Kauhean levottomia olivat korennot, koko aika lennossa ja toistensa kimpussa. Tänään tuli taas todettua, että on tämä mukavaa. Möyriä ja istuskella suolla, tutkia, seurata ja ihmetellä. Ottaa omaksi iloksi merkityksettömiä luontodokumentteja. Syrjässä ja kaukana kaikesta siitä, jota voisi olla oikeasti tärkeämpi dokumentoida.

Voi taivas

Kuuta odotellessa oli aikaa katsella taivasta. En muistanutkaan millainen tunnelma on hämärtyvällä järvellä. Muuttoon valmistautuvat linnut parveilevat, kurjet huutavat, kuhat käyvät näyttelemässä selkäeviään, järvi tyyntyy, hämärtyy. Taivas pilvineen heijastuu järven pintaan. Aurinko laskee ja alkaa värjätä pilviä oranssia, violettia ja punaista. Auringonlaskun puolella taivas muuttuu punaiseksi. Aurinko poistuu ja on kuun vuoro valaista.

Osittainen kuunpimennys 7.8.2017

Lähdin rannalle väijymään kuun nousua. TPE-sovelluksella tarkistin noususuunnan, mutta enpä tarkistanutkaan nousuaikaa. TPE:ssä täydenkuun aika oli 21:10. Hetki lähestyi ja jossain vaiheessa aloin jopa epäillä, että katson väärään suuntaan. Aivan pikkiriikkisen hetken ajattelin, että tilaisuus on peruutettu. Pakkasin kamat ja lähdin soutelemaan kotia kohti taivaanrantaa tähyillen. Nousihan se, puoli tuntia myöhässä. Taivaanranta oli pilvetön, mutta sitten jostain lipui näköesteitä. Näytti, että tuleekin täydellinen pimennys. Ei sittenkään, kuu onnistui vapautumaan pilvien puristuksesta ja kirmasi vapauteen.

Opetus: Opettele käyttämään työvälineitä joita olet hankkinut. Suhtaudu kriittisesti netissä oleviin kuvauksiin taivaan tapahtumista.

Kurki

Kurkkisin puiden välistä ja tällainen pläjäys siitä tuli. Oikea myrskylintu, pahan ilman kurki. Aika hiljaista oli Halikonlahdella, paitsi hanhia.

Kankkonummen ravit

Sisäisen hevosmieheni Grand Slam on Salon Horse Show, Kankkonummen ravit ja Wiurilan valjakkokisat. Horse showssa en ollut, valjakkokisoja ei oo vissiin ollutkaan, mutta Kankkonummi nappas. Aika tunariksi sitä taas kameran kanssa itsensä huomasi. Puolikkaita hevosia oli jonkin verran, samoin kärryjä ilman hevosta ja hevosta ilman kärryä. Mitä tästä opin seuraavaa kertaa varten – tuskin mitään. Kiitos kaikille hevosille, ohjastajille ja ratsastajille, jotka rataa kiersivät.

 

Kalustopäivitys – Reppu

Reppuja ei ole koskaan tarpeeksi eikä oikeaa reppua voi kerralla hankkia. Tällä kertaa hain pyöräilyyn sopivaa reppua. Sellaista, mihin mahtuu työkalut, eväät, runko, pari objektiivia sekä tarvittaessa joku vaate. Spesifiset, kamerakäyttöön suunnitellut reput on suunniteltu valokuvauskäyttöön. Niissä on kiinteät sisukset ja paljon tilaa kameroille ja tarvikkeille. Entä jos otan mukaan vain kameran ja kaksi objektiivia? Laitanko tyhjiksi jääneisiin koloihin banaanit, sisärenkaat, termospullon ja sadetakin? No tuskinpa. Entä jos haluan käydä repun kanssa kirjastossa tai kaupassa? Ei kamerareppua voi käyttää asiointireppuna. Kamerareppuna käytän nyt F-Stopin Gurua ja siinä Medium-kokoinen ICU (Internal Camera Unit). Tähän mahtuu tunkematta runko, macro, laajakulma, pari pidempää zoomia, puukko, analogiset muistivälineet sekä vähän syötävää ja juotavaa. Kävelykäytössä se on ihan hyvä, mutta pyöräilykäyttöön liian paksu.

Reppua hain perinteisellä miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Haun tulos oli Osprey Talon 22. Hyvää siinä on, että siinä ei ole montaa osastoa. Mieluummin yksi, jonne laitan kaiken tavaran, vaikka pienissä pusseissa, kuin monta pientä, joista haen etsimääni tasku taskun jälkeen. Pienempikin malli olisi voinut mennä, mutta se oli suunnilleen saman korkuinen ja siitä ei ollut kaupassa 2017 versiota.

 

 

 

 

 

Repun sisälle hankin F-Stopin Micro Tiny ICUn ja pienimmän F-Stopin linssikotelon. Jossain vaiheessa kuitenkin kaadun, niin kamerasysteemit pysyvät ehjinä ja lentäessäni selälleni, pehmusteet suojaavat selkääni kovalta kameran rungolta. Kameran hihna saa jäädä laukun ulkopuolelle. Micro Tiny on yhteensopiva Gurun kanssa. Tarkoittaako se sitä, että se mahtuu Gurun sisälle, en tiedä. Linssikotelo sen sijaan on Molle-yhteensopiva ja sehän tarkoittaa, että se sopii yhteen Gurun lantiovyön kanssa. Nyt voi pitää lyhimmät objektiivit (60 mm makro, 12-40 ja 7-14) helpommin saatavilla. Sitähän voi käyttää myös pähkinäpurkkina tai kerätä vaikka lakkoja.

 

Nyt on taas reput ja rensselit hankittu. Kamera on suojassa ja tilaa jäikin vielä 20 litraa. Olen tyytyväinen monikäyttöiseen reppuun ja ICU-ratkaisuun.  Seuraavaksi pitäisi osata rauhoittua sen verran, että malttaa pyöräillessä ottaa repun pois selästä, ettei turhaan tule kannettua kameraa mukana. Saa nähdä mitä tästäkin loppujen lopuksi tulee. Viimeksi sain kierteen katkaistua. Silloin kun hankin Gurun, huomasin, että se ei mahtunutkaan jäykän rungon vuoksi – edes tyhjänä – moottoripyöräni sivulaukkuun. Harkitsin laukkujen vaihtamista. Isommat laukut olisivat vaan olleet siinä prätkässä tyhmän näköiset eli sen jälkeen olisi pitänyt vaihtaa vielä prätkäkin.